Suomen ensimmäinen Sherlock Holmes oli ruotsalainen

Maailman tunnetuin konsultoiva etsivä Sherlock Holmes ilmestyi suomalaisten sanoma- ja aikakauslehtien sivuille 1800-luvun lopulla. Suomalaisessa teatterissa Holmes debytoi heti 1900-luvun alussa, kun ruotsalainen näyttelijä William Larsson (1873­­­­‒1926) esitti roolia menestyksekkäästi lähes kymmenen vuoden ajan. Larsson edusti autonomisen ajan suomalaiselle teatteriyleisölle Sherlock Holmesin ruumiillistumaa.

Sherlock Holmesin suosio levisi nopeasti hänen luojansa Arthur Conan Doylen kirjoittamien tarinoiden ulkopuolelle. Holmes esiintyi laajasti sekä Euroopassa että Yhdysvalloissa lehtikirjoituksissa ja

vuodesta 1899 alkaen myös teatterin lavoilla. Yhdysvaltalaisen näyttelijän William Gilletten sovittama näytelmä Sherlock Holmes keräsi valtavaa suosiota kansainvälisesti, ja se nähtiin ensi-illassa Suomessa jo vuonna 1902 ruotsinkielisen Folkteaternin lavalla.

Folkteaternin produktion pääosassa etsivänä nähtiin Tukholmassa syntynyt, mutta Suomessa jo joitain vuosia työskennellyt William Larsson, joka oli suosittu luonnenäyttelijä. Lehdistö kuvaili hänellä olevan englantilaiset piirteet ja kylmänhallittu tyyli näytellä. Näiden ominaisuuksien vuoksi hänen nähtiin sopivan Holmesin rooliin erinomaisesti.

Sherlock Holmes –näytelmä herätti runsaasti huomiota sekä ruotsin- että suomenkielisessä lehdistössä. Lehtijutuissa nostettiin esiin, kuinka näytös toisensa jälkeen veti teatterin täyteen katsojia siitäkin huolimatta, että näytelmää ei pidetty vakavasti otettavana teatteritaiteena. Se nähtiin ”kassakappaleena” ja massaviihteenä. Kyse oli uudenlaisesta näytelmätyylistä, jollaisia ei oltu Suomessa aiemmin nähty. Dekkarigenre oli 1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä vielä kehittymisvaiheessa niin kirjallisuudessa kuin esittävissä taiteissakin.

Lehdistön suoma huomio William Larssonille on nykypäivän näkökulmasta silmiinpistävää. Yksikään toinen 1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä Suomessa esitetty Holmes-näytelmä tai niiden pääosien esittäjät eivät saaneet yhtä runsaasti palstatilaa tai kehuja. Larssonin suoritusta pidettiin loistavana silloinkin, kun näytelmää itsessään pidettiin vain keskikertaisena, ellei jopa huonona.

Larsson jäi autonomisen Suomen teatteriyleisön mieliin ja erään lehden mukaan hän ujuttautui yleisön ”kollektiiviseen tajuntaan” – suomalaisten teatterikävijöiden oli 1900-luvun alussa vaikea kuvitella Sherlock Holmes millään toisella tavalla kuin William Larssonin tulkitsemana. Larsson seurueineen kiersi näytelmän kanssa eri puolella eteläistä Suomea, mikä mahdollisti Larssonin tulkinnan leviämisen myös Helsingin ulkopuolelle. Vuonna 1905 ensi-iltaan tuli näytelmä Sherlock Holmes 2, joka oli Larssonin ja hänen vaimonsa Jennyn kirjoittama jatko-osa Gilletten näytelmälle.

Larssonien pariskunta muutti 1910-luvun alussa Ruotsiin ja siirtyi elokuvien pariin. William Larssonin suoritus Holmesina ei jäänyt kuitenkaan suomalaiselta yleisöltä unhoon. Hänen elokuvarooliensa yhteydessä lehdistö saattoi nostaa esiin hänen tunnetuimman teatteriroolinsa ja vahvisti samalla Larssonin merkitystä suomalaisen yleisön kollektiivisessa muistissa.

Elina Karvo
Kirjoittaja on kulttuurihistorian tohtorikoulutettava.