Arvottomien kokonaisuuksien arvosta

Kun työmatkallani katson Aurajokea, mietin joskus, että se ei ole vain katseeni kohde, vaan paljon muuta aika suurelle joukolle erilaisia otuksia, joista suurta osaa en edes koskaan näe. Mitä joki on noille muille? Mitä joki merkitsee minulle, kenelle muulle se merkitsee jotain ja ovatko kokemuksemme edes likimain yhtenevät?

Yhdestä asiasta olen vakuuttunut: olipa kokemus joesta millainen vain, on tämä kokemus näille muillekin arvokas.

Luonnon kompleksien systeemien, kuten ekosysteemien tai lajien, arvoa ajateltaessa unohtuu usein niiden kompleksisuus ja luonne kokonaisuuksina, jotka pakenevat tarkkaa rajaamista. Tämä epätarkkuus kertoo näiden kokonaisuuksien olevan pikemmin kokijan muodostamia käsiterakennelmia kuin luonnollisia olioita. Ne rakentuvat kokonaisuuksina vasta kokemuksessa.

Myös niiden todellinen arvo syntyy arvottajan ja kohteen välisessä kokemuksellisessa suhteessa. Ne itsessään ovat arvottomia. Arvottaja, joka voi olla muukin kuin ihminen, kokee kohteen ja liittää tähän kokemukseen arvon. Kompleksit luonnonjärjestelmät tulevat arvokkaiksi, koska jokin antaa niille arvon omista lähtökohdistaan.

Kokemusmaailmojen erilaisuus vaikuttaa siihen, miten huomioimme kokemuksia. Ne kokemukset, jotka ovat samanlaisia kuin meillä itsellämme, tuntuvat meistä tärkeämmiltä ja huomion arvoisilta. Jonkin sorsan, rotan, ahvenen, ketun tai jäniksen kokemus joesta on väistämättä erilainen kuin minun, tai jonkin muun eläimen. Kokemus on lisäksi henkilökohtainen, perustavalla tavallaan uniikki jokaiselle kokijalle. Radikaalisti erilaisia kokemuksia emme tule ehkä edes ajatelleeksi.

Kompleksin arvo syntyy arvokokemuksessa mielen suuntautuessa maailmaan. Uskomukset, halut ja toiveet ovat esimerkkejä tällaisten suuntautuneiden tilojen osista. Kuvaava ja useille tuttu esimerkki muun kuin ihmisen suuntautuneesta tilasta on oravaa haukkuva koira.

Koira säntää puuhun ryntäävän oravan perään ja haukkuu puun juurella, koska sillä on uskomus, että puussa on orava, tai ainakin jokin jahdattava. Puu ja jahdattava muodostavat kompleksin, josta koira muodostaa halun tai toiveen saada jahdattava pois puusta. Koiran mieli on suuntautunut maailmaan ja pyrkii muuttamaan sitä. Samalla koiran innokkuus kertoo kokemuksen arvokkuudesta koiralle.

Arvottaminen on eräänlainen suuntautuneiden tilojen seurauksena syntyvä uusi tila, arvokokemus. Arvokokemus luonnonkompleksin arvosta syntyy vastaavalla tavalla kuin koiran uskomus puussa olevasta jahdattavasta. Arvottava toimija on ympäristössään ja muodostaa siitä uskomuksia. Esimerkiksi joen rannan sorsa kokee jonkin paikan erityisen soveliaaksi pesäpaikaksi. Tälle paikalle osana rantaa sorsa antaa arvon hyvänä pesäpaikkana. Samalle paikalle minä, toisena arvottavana toimijana, annan ehkä arvon esteettisesti miellyttävänä joen osana ja työmatkani piristyksenä.

Jari Kärkkäinen
Kirjoittaja on filosofian tohtorikoulutettava.