Hämärän rajamailla

Onko ihan pimeää tutkia pimeyttä?

Kukapa ei olisi syksyn tullen valitellut pimeyttä? Vuorokauden valoisa aika menee töissä tai opinnoissa, päivänvalo on vähäistä ankean harmaina marraskuun päivinä ja auringon poissaolo synkistää kirkkaimmankin mielen. Tarvomme pimeässä, loskassa liukastellen ja hamstraamme kaupasta heijastimia, jotka kuitenkin unohdamme pöytälaatikkojen pohjalle. Haaveilemme matkustavamme etelän valoon ja lämpöön.

Harva tulee kuitenkaan miettineeksi pimeyttä kulttuurihistoriallisena ilmiönä. Vuorokauden vaihtelu, päivän ja yön syklit ovat aina olleet olemassa. Yöllisen pimeyden merkitys ihmiselle ei kuitenkaan ole päivänselvää.

Pimeys saa usein negatiivisia merkityksiä. Haluamme vapautua sorron yöstä ja nähdä valoa pimeän tunnelin päässä. Pimeyden turvin on helppo tehdä pahuuksia ja kadota yön selkään. Puhumme hämäristä hommista ja maksamme jollekin pimeästi, kun asia hoidetaan hieman lainkirjainta kiertäen. Jotkut asiat voivat jäädä pimentoon tai ne voi olla parempikin jättää sinne, unohduksen varjoon. Toisinaan on parempi nukkua yön yli ja miettiä asiaa tarkemmin päivän valossa. Kokonainen ajanjaksokin on voitu leimata pimeäksi, kun on haluttu korostaa oman aikakauden paremmuutta suhteessa aiempaan.

Pimeydellä on voimakas valta ihmiseen. Pimeällä emme näe ympärillämme mahdollisesti esiintyviä uhkia ja voimme kokea nyktofobiaa eli pimeänpelkoa. Usein pelätäänkin enemmän sitä, minkä pimeys peittää, kuin itse pimeyttä. Mielikuvitus lähtee herkästi laukkaamaan pimeällä ja annamme näkemillemme asioille ja kuulemillemme äänille eri merkityksiä kuin päivänvalossa.  Reitti, jonka koemme turvalliseksi valoisaan aikaan, voi tuntua pelottavalta kulkea hämärän laskeuduttua.

Toisaalta pimeydessä on esteettinenkin puoli. Tunnelmoimme kynttilän valossa sohvalla viltin alle käpertyen. Kaupungin hämärässä tuikkivat valot muuttavat rumimmankin betoniarkkitehtuurin kauniiksi, jopa satumaiseksi. Joulun lähestyessä ripustamme ikkunoille jouluvalot lievittämään valon kaipuuta ja juhlistamme Luciaa, valontuojaa.

Pimeys on mielenkiintoinen tutkimusaihe, koska se on samalla tuttu ja vieras. Toisaalta juuri tuttuus tekee siitä haastavan tutkimuskohteen. Keskityn väitöskirjassani tutkimaan pimeydelle annettuja merkityksiä 1700-luvulla ja 1800-luvun alkupuolella. Lähestyn aihettani matkakirjallisuuden näkökulmasta, sillä uskon matkalla olleiden kulkeneen aistit valppaina ja valmiina havainnoimaan uutta. Kotiympäristön tuttu ja mahdollisesti turvallisempi pimeys on voinut jäädä mainitsematta kirjeissä ja päiväkirjoissa, mutta matkalla ollaan oltu vieraalla maaperällä, joten ympäristöön on kiinnitetty eri tavalla huomiota.

Onko öinen pimeys ollut kaunis, pelottava, subliimi, salaperäinen, ongelmallinen vai tunnelmallinen? Kokemusta tutkittaessa kohde on aina menneisyyden ihmisen elävä kokemus. Tutkija tavoittaa vain heidän kuvauksensa kokemuksesta. Kertomukset sisältävät jo koetun tulkintaa, mutta ovat kuitenkin kertojalleen tosia. Näiden kertomusten pohjalta aion selvittää millaisena öinen pimeys koettiin aikoinaan. Oliko pimeys kauhea, kaunis vai kauhean kaunis?

Susanna Lahtinen
Kirjoittaja on kulttuurihistorian tohtorikoulutettava.