Tiede paljastaa elokuvamusiikin salat

Moni meistä osaa mainita jonkin elokuvan, jonka musiikista erityisesti pitää, ehkäpä osaa myös hyräillä sen säveliä. Tähtien sodan tai Kummisedän kaltaisten kestosuosikkien sävelmät taas tunnistetaan heti jo niiden ensitahdeista. Elokuvamusiikissa on kuitenkin kyse paljon muustakin kuin vain tarttuvista sävelmistä.

Harva elokuvakävijä tuntee ne monimutkaiset mekanismit, joilla kuvat ja äänet kietoutuvat toisiinsa elokuviksi. Ja miksi tarvitsisikaan? Voisiko se, että ymmärtää vaikkapa muutoksia musiikin tarinatilasuhteessa, mitenkään täydentää tavallisen elokuvakävijän kokemusta? Luultavasti ei.

Myöskään elokuvantekijän, noiden monimutkaisten mekanismien ammattilaisen, ei välttämättä tarvitse asiaa syvällisemmin analysoida. Taidetyössä on mukana paljon intuitiota, ja elokuvakin kaikkine eri osineen toimii, kun se toimii – lopputulos ratkaisee. On kuitenkin aina tärkeää yrittää ymmärtää mahdollisimman tarkasti, miksi meitä ympäröivät ilmiöt toimivat niin kuin ne toimivat. Taide ei ole poikkeus. Elokuvamusiikin kohdalla tähän pyrkii nykyisin yhä useammin musiikkitieteilijä.

Usein kuulee toistettavan, että musiikin tehtävä on tuoda elokuvaan tunnelmaa, se oikea fiilis. Tunnelman luominen on kuitenkin vain yksi elokuvamusiikin tehtävistä – eikä aina se tärkein. Esimerkiksi musiikkitieteilijä Anu Juva jakoi väitöskirjassaan elokuvamusiikin funktiot neljään kategoriaan: rakenteelliseen, sisällölliseen, kokemukselliseen ja ulkoiseen funktioon.

Yksinkertaistettuna: musiikki voi syventää tai ylevöittää elokuvakokemusta (kokemuksellinen funktio); sillä voidaan sitoa kuvia ja kohtauksia toisiinsa (rakenteellinen funktio); musiikilla voidaan kertoa tarinaa (sisältöfunktio) tai vaikkapa edistää markkinointia (ulkoinen funktio).

Otetaan esimerkki sisältöfunktiosta: henkilö kävelee tasaisesti valaistussa käytävässä kohti ovea. Pelkän kuvan perusteella kohtaus on varsin neutraali. Lisätään nyt korkea ja hiljainen, hitaasti voimistuva viulu – yksi nuotti riittää – ja tunnelma muuttuu merkittävästi.

Niin, tunnelma, sanoisi joku. Mutta tapahtuu muutakin: kohtauksen tarinainformaatio lisääntyy. Ilman musiikkia kohtausta voisi kuvailla tähän tapaan: henkilö kävelee käytävässä kohti ovea. Viulun lisäämisen jälkeen taas näin: henkilö kävelee käytävässä kohti ovea ja vaaraa. Musiikin avulla siis lisätään tarinainformaatiota kohtaukseen, jossa sitä muuten olisi vähän.

Juvan funktioanalyyttinen malli on vain yksi esimerkki sellaisesta työstä, joka auttaa meitä ymmärtämään paremmin, kuinka elokuvamusiikki todella toimii.

Kiinnostus elokuvamusiikin tutkimusta kohtaan kasvaa. Meitä on yhä useampia, jotka haluamme kartuttaa elokuvamusiikillista ymmärrystä. Ja samalla, kunhan vain kommunikaatio tutkijoiden ja tekijäkentän välillä toimii, saattaa syntyä myös uusia ajatuksia, jotka hyödyttävät elokuvaa itseään.

Kaapo Huttunen
Kirjoittaja on elokuvasäveltäjä ja musiikkitieteen tohtorikoulutettava.

Lähde: Juva, Anu 2008. ”Hollywood-syndromi”, jazzia ja dodekafoniaa: elokuvamusiikin
funktioanalyysi neljässä 1950- ja 1960-luvun vaihteen suomalaisessa elokuvassa. Turku: Åbo
Akademis Förlag.