Kasvit, jotka elävät ilmasta

Jos kuvittelisit itsesi metsän keskelle, maalaisi mielesi ehkä kuvan perisuomalaisesta kangasmetsästä. Näkymää hallitsisivat mäntyjen pystysuorat runkorivistöt, ja saattaisit vaivatta havaita kymmenien metrien päässä lentoon pyrähtävän metson. Metsän olemuksessa olisi tietynlaista valoa, avoimuutta ja selkeyttä.

Jos sen sijaan kuvittelisit itsesi trooppiseen sademetsään, olisi mielikuvasi luultavasti hyvin erilainen. Trooppinen metsä ympäröisi sinua moniuloitteisena, vihreänä valojen ja varjojen mosaiikkina, muistuttaen enemmän satujen keijumetsiä. Siinä missä kangasmetsän mäntyjen kaarnaa koristavat korkeintaan jäkälät, sademetsässä yksittäisiä puita tuskin erottaa muun kasvillisuuden alta. Runkojen ympärille kietoutuneet köynnökset, huiskamaiset sanikkaiset ja pöyheät sammaltyynyt ovat tyypillisiä päällyskasveja eli epifyyttejä, jotka elävät toisten kasvien pinnalla.

Epifyyttisen kasvutavan kehittyminen on esimerkki sopeutumislevittäytymisestä, jota on tapahtunut useiden kasviryhmien sisällä. Kun valtaosa elonkirjosta vielä asutti meriä, sammalet varhaisina kasvikunnan edustajina sopeutuivat hyödyntämään mantereiden valloittamatonta elintilaa. Ajan kuluessa kasvien levittäytyminen muovasi elinympäristöjen olosuhteita ja loi uusia ekolokeroita täytettäviksi. Esimerkiksi puuvartisuuden kehittyminen lisäsi kasvien korkeutta ja synnytti metsiä, joiden pienilmasto poikkesi muusta elinympäristöstä.

Suurikokoiset kasvit tarjosivat muutakin kuin suojaa auringonpaahteelta: uuden kasvualustan. Ajan kuluessa osa kasveista sopeutuikin elämään erityisesti toisten kasvien pinnalla, rungoilla tai lehdillä. Niukan fossiiliaineiston vuoksi siirtymän tarkka ajankohta ei ole tiedossa, mutta ensimmäiset tällaiset kasvit kykenivät todennäköisesti myös elämään maalla toisten kasvien tapaan. Nykyinen päällyskasvien lajistollinen monimuotoisuus osoittaa, että useamman kasviryhmän edustajat ovat sopeutuneet epifyyttiseen kasvutapaan toisistaan riippumatta.

Päällyskasvit viihtyvät myös keinotekoisilla kasvualustoilla, kuten sähköjohdoilla, sillä ne eivät ole riippuvaisia isäntäpuunsa tarjoamista ravinteista, ainoastaan mekaanisesta tuesta. Aidoilla päällyskasveilla ei myöskään ole juuria maassa, mikä estää niitä hyötymästä maaperän vesi- ja ravinnevarannoista. Useimmat lajit ottavatkin tarvitsemansa veden ja ravinteet suoraan ilmasta, muun muassa sumusta ja sadevedestä. Oksilta riippuvat sammalkasvustot suorastaan siivilöivät kosteutta ilmasta, ja esimerkiksi ilmakasvien hiuksenhienot karvat edesauttavat kosteuden tiivistymistä kasvien pinnalle.

Päällyskasvien ainutlaatuinen ekologia tekee niistä kuitenkin alttiita ilmasto-olosuhteiden muutoksille. Toisaalta, varastoimalla vettä ja varjostamalla puiden oksia, päällyskasvit itse puskuroivat pienilmaston vaihtelua latvustossa. Omassa väitöskirjatyössäni tutkin päällyskasvien roolia vuoristosademetsien vesitaloudessa, tarkemmin ottaen sumupilvien kuljettaman kosteuden hyödyntämisessä, sillä ilmastonmuutoksen edetessä sumupilvet voivat vaihtaa paikkaa tai kadota täysin. Vuoristosademetsien elinvoimaisuudesta puolestaan riippuvat lukuisat tärkeät ekosysteemipalvelut, kuten maaperän sitominen (maanvyörymien ehkäisy).

Tinja Pitkämäki
Kirjoittaja on biologian tohtorikoulutettava.