Tietoisuus haastaa tieteen

Tietoisuus on nimetty yhdeksi suurimmista arvoituksista tieteelle. Tietoisuus on jatkuva ajatusten, aistimusten ja mielensisältöjen virta. Tietoisuus on subjektiivista kokemusta, sitä miltä jokin tuntuu – miltä punainen näyttää, mansikka maistuu, ruusu tuoksuu – sekä miltä tuntuu olla minä – kaikkien tuntemusten kokija. Subjektiivisuus tarkoittaa, että kunkin kokemus on yksilöllinen, omakohtainen ja ainutlaatuinen. Jokaisella on oma näkökulmansa maailmaan.

Subjektiivisen luonteensa vuoksi tietoisuus on tieteelle erityinen tutkimuskohde.  Yleisesti tiede pyrkii olemaan objektiivista, eli yleispätevää ja yksilöllisistä arvioista riippumatonta. Tiede tutkii tietoisuutta ikään kuin ”ulkopuolelta” ja etsii sille yleispäteviä mekanismeja.

Objektiivisesti voidaan kuitenkin ainoastaan esittää kuvaus kokemuksesta – kun subjektiivisesti tietoisuus koetaan suoraan. Toisin kuin kokemus itse, kuvaus on aina epäsuora: se esitetään kielen tai havainnekuvien kautta. Filosofit ovat kuvanneet tätä eroa sanomalla, että subjektiivisen kokemuksen ja objektiivisen kokemuksen mittauksen välillä vallitsee selityksellinen kuilu.

Tieteellä on tärkeä rooli tämän selityksellisen kuilun kaventamisessa tai silloittamisessa. Esimerkiksi modernit aivokuvantamistutkimukset tarjoavat ennen näkemättömän tarkkaa tietoa tietoisuuteen liittyvästä neuraalisesta aktivaatiosta. Aivotutkimukset ovat merkittäviä, sillä ilman elävää kehoa ja aivoja ei olisi myöskään kokemuksia.

Tietoisuus ja aivotoiminta eivät kuitenkaan ole identtisiä. Tietoisuus pohjaa aivoaktivaatioon, mutta se on laadullisesti erilainen, ”ylemmän tason” ominaisuus. Tietoisuus ei pelkisty neuronien aktivaatioksi, vaan lisäksi tuntuu joltakin. Vaikka aivokuvista näkisin, mitä koehenkilön aivoissa tapahtuu hänen kuunnellessaan musiikkia, en silti tietäisi millaisena hän kokee musiikin.

Kattavan kuvan saamiseksi tietoisuutta tutkitaan useiden tieteellisten menetelmien avulla. Objektiiviset menetelmät tutkivat aivoja ulkopäin mittalaitteiden avulla. Esimerkiksi magneettikuvauksella (MRI) voidaan selvittää aivojen rakennetta. Tai aivojen sähköistä toimintaa voidaan tutkia aivosähkökäyrää (EEG) mittaamalla. Subjektiivisissa menetelmissä puolestaan koehenkilöt raportoivat kokemuksistaan. Yhdistämällä eri menetelmin kerättyjä tietoja saadaan kokemuksen mekanismeista arvokasta uutta tietoa. Myös monitieteinen yhteistyö on avainasemassa monimutkaisen tietoisuuden ymmärtämisessä.

Tietoisuus on siis äärimmäisen kiinnostava tutkimuskohde tieteelle. Se haastaa kehittämään yhä tarkempia teorioita, menetelmiä ja koeasetelmia.  Näin voidaan rakentaa siltoja selityksellisen kuilun ylle, joka avautuu subjektiivisen kokemuksen ja sitä koskevan tieteellisen kuvauksen välillä. Tietoisuuden subjektiivinen ominaisluonne sellaisenaan on kuitenkin periaatteellisesti tieteellisen kuvauksen ulottumattomissa – vain koettavissa.

Heidi Haanila
Kirjoittaja on filosofian tohtorikoulutettava.

Linkkejä:

• https://plato.stanford.edu/entries/neuroscience/#RecDevNeu
• https://en.wikipedia.org/wiki/Neurophenomenology