Maahanmuuttokriisi italialaisessa lehdistössä

Emmi Laurila

Reitti Pohjois-Afrikasta Italiaan on ollut perinteisesti Eurooppaan saapuvien turvapaikanhakijoiden pääväylä. Turvapaikanhakijoiden määrä lisääntyi 2000-luvun alussa erilaisten kriisien, väkivaltaisuuksien ja luonnonkatastrofien vuoksi. Vuosina 2015 ja 2016 alkanut ns. pakolaiskriisi on suurin kriisi sitten toisen maailmansodan. Sen aikana suuri lukumäärä turvapaikanhakijoita saapui yhdellä kertaa Lähi-Idästä, Afrikasta ja Etelä-Aasiasta Euroopan unionin maaperälle. Vuonna 2014 saapui 562.680 henkilöä ja vuonna 2015 1.255.640. Pääreitiksi muotoutui jälleen kerran Välimeren reitti, joka johti Italiaan, Kreikkaan ja Maltalle. Näistä maista monet turvapaikanhakijat halusivat jatkaa matkaansa muihin, houkuttelevampiin EU-maihin kuten Saksaan, Sveitsiin, Ranskaan ja Ruotsiin.

Kreikasta tuli vuosina 2014 ja 2015 hetkellisesti turvapaikanhakijoiden pääkohde, Italian jäädessä kakkossijalle. Pääreitti Turkista Kreikkaan kulki Lesbos-saaren kautta. Vuonna 2015 kuitenkin Euroopan unioni ja Turkki tekivät sopimuksen turvapaikanhakijoiden pitämiseksi Turkin puolella. Vastineeksi EU myönsi Turkille varoja ja lupauksen viisumivapaudesta. Tämä vähensi radikaalisti pakolaisliikennettä Turkista Kreikkaan. Samanaikaisesti Balkanin maat, Makedonia niistä ensimmäisenä, alkoivat sulkea rajojaan. Näin ollen Balkanin reitti käytännöllisesti katsoen sulkeutui. Tämä kehitys teki jälleen Italiasta turvapaikanhakijoiden reitin ykköskohteen.

Kun Kreikan tulokkaat olivat pääosin Lähi-Idästä, Italiaan tulijat ovat olleet ja ovat edelleen pääosin Afrikasta kuten Nigeriasta, Guineasta, Norsunluurannikolta, Malista, Sudanista, Tunisiasta jne. Tunnetusti reitti keskisen Välimeren yli huonokuntoisilla aluksilla Libyasta Sisiliaan on myös vaarallinen ja moni pakolainen on menettänyt henkensä tuon vaarallisen ylityksen aikana. Viimeisten viidentoista vuoden aikana Välimereen on hukkunut yli 30.000 venepakolaista. Vuoden 2016 aikana Italiaan saapuneiden turvapaikanhakijoiden määrä kasvoi 20% verrattuna edelliseen vuoteen, saavuttaen 181.000 tulijan rajan. Toisaalta vuonna 2017 venepakolaisten määrä laski 34% 119.000 tulijaan. Tämä on seurausta EU:n ja Italian sopimuksesta Libyan kanssa, jonka ansiosta Libyalle on toimitettu aluksia rannikkovartiostoon ja taloudellista tukea. Tämän sopimuksen tarkoituksena on ollut pysäyttää ihmiskauppiaat, jotka järjestävät venepakolaisia Libyasta Italiaan, eli toisin sanoen pysäyttää turvapaikanhakijat Libyan puolelle. Kyseistä sopimusta on kuitenkin kritisoitu voimakkaasti mm. ihmisoikeusjärjestöjen toimesta: turvapaikanhakijat jumittuvat Libyaan, jossa tilanne pakolaisleireillä on erittäin kriittinen. Jotkut toimijat ovat kutsuneet Libyan leirejä jopa keskitysleireiksi. Turvapaikanhakijoita päätyy myös vankiloihin ja orjiksi. Lisäksi on uutisoitu, että raha-apu on päätynyt ihmiskauppiaille ja toisiaan vastaan taisteleville heimopäälliköille. Libyan kaoottinen tilanne, joka alkoi jo ennen Gaddafin kuolemaa vuonna 2011, on johtanut siihen, että maassa on muun muassa kaksi toistensa kanssa kilpailevaa hallitusta. Sen vuoksi Libyan on erittäin vaikea toimia ihan yleiselläkin tasolla, saati sitten mitä tulee pakolaiskysymysten hallintaan.

Toinen syy venepakolaisten määrän laskemiseen vuonna 2017 on Italian päätös rajoittaa kansalaisjärjestöjen pelastustoimintaa Välimerellä. Italian viranomaiset ovat sanoneet näiden järjestöjen jopa helpottavan ihmiskauppiaiden toimintaa, koska ne ovat menneet Libyan aluevesille poimimaan venepakolaisia. Päätös, joka rajoittaa kansalaisjärjestöjen alusten toimintaa, määrää että järjestöjen täytyy mm: pidättäytyä menemästä Libyan aluevesille ja häiritsemästä Libyan rannikkovartioston toimintaa; pitää identifikaatiosignaalijärjestelmät päällä; pidättäytyä kommunikoimasta veneiden, jotka kuljettavat pakolaisia, kanssa ja olla lähettämättä minkäänlaisia valo- tai muita merkkejä niille; pidättäytyä siirtämästä venepakolaisia omalta alukseltaan muille aluksille; pitää jatkuvasti yhteyttä sen valtion viranomaisiin, joiden aluevesillä alus liikkuu; ja ottaa aluksen kyytiin poliisiviranomaisten edustaja ja antaa hänelle tietoa mahdollisista tutkimuksista, jotka koskevat ihmissalakuljetusta ja/tai -kauppaa.

Tavallisesti Italiaan tulevat turvapaikanhakijat haluavat jatkaa matkaa eteenpäin muihin EU-maihin. Tämä on kuitenkin jatkuvasti vaikeampaa, koska Italian rajanaapurit ovat ottaneet käyttöönsä jälleen rajatarkastukset. Näin suuri määrä pakolaisia jää Italian puolelle rajakaupunkeihin, joissa tilanne on tällä hetkellä kriittinen. Jotkut yrittävät ylittää Alpit jatkaakseen matkaansa mm. Ranskaan, Sveitsiin, Itävaltaan ja Saksaan, jääden talvisin usein lumen vangeiksi.

Ulkomaalaisten asukkaiden määrä Italiassa oli tammikuussa 2017 5.046.994 henkilöä. Se on noin 8,3% kantaitalialaisten määrästä. Suurin osa ulkomaalaisista tulee Romaniasta (23,2% kaikista vierasmaalaisista), ja sitä seuraavat Albania (8,9%), Marokko (8,3%), Kiina (5,6%) ja Ukraina (4,6%). Italian syntyvyys on EU:n matalin ja työvoimaa tarvitaan moniin sellaisiin ammatteihin, joita italialaiset itse eivät enää suostu tekemään. Ulkomaalaiset myös antavat merkittävän panoksensa bruttokansantuotteeseen.

Maahanmuuttoteemaa on käsitelty laajasti Italian painetussa mediassa. Minun väitöskirjassani tutkitaan niitä diskursseja, joita vasemmistosanomalehti il manifesto, keskustaoikeistolainen Corriere della Sera ja oikeistolainen il Giornale julkaisevat sivuillaan 1.1.-30.6.2018 välisenä aikana. Tutkimus käsittelee niitä aiheita ja uutisia mitkä valikoituvat ks. lehtiin ja analysoi, millä tavoin lehdet niitä käsittelevät ja mitkä ovat niiden mahdolliset motiivit.

Mielestäni tutkimukseni aihe on todella tärkeä, koska maahanmuuttokysymys on edelleen hyvin ajankohtainen Italiassa. Väitöskirjassani pyrin näyttämään toteen erilaisia diskursseja, joita Italian lehdistö – vasemmalta oikealle – käyttää kirjoittaessaan maahanmuutosta ja paljastamaan, mitkä ovat eroavuudet ja samanlaisuudet eri lehtien välillä. Tarkoituksenani on myös pohtia, mitä vaikutuksia noilla diskursseilla voi olla lehdistön lukijakuntaan.

Tutkimukseni materiaali koostuu Corriere della Sera:n, il manifesto:n ja il Giornale:n maahanmuuttoa käsittelevistä artikkeleista ajalta 1.1.-30.6.2018. Valinta perustuu sille alustavalle olettamukselle, että maahanmuuton diskurssit ovat erilaisia riippuen onko kyseessä vasemmisto-, keskusta- tai oikeistolehti. Väitöskirjan kohteena on siis perinteinen printtijournalismi, jonka tehtävänä on mm. välittää lukijoilleen tulkintoja yhteiskunnallisista asioista ja maailmanmenosta yleisesti.  Il Corriere della sera:n omistaa Gruppo Editoriale RCS MediaGroup, ja se on Italian suosituin sanomalehti 300.301 kappaleen päivittäisellä levikillä. Sanomalehti kuvaa itseään liberaaliksi,mutta sen lukijakunta on pääosin keskusta-oikeistolainen. Il manifesto, jonka omistaa Società cooperativa editrice il nuovo manifesto edustaa kommunismin perintöä ja sen levikki on vaatimattomat 10.678 kappaletta.  Il Giornale on S.p.A. Società Europea Di Edizioni:n eli käytännöllisesti katsoen Silvion Berlusconin Paolo-veljen omaisuutta ja sen lukijakunta on lähellä ensiksi mainitun kannattajakuntaa. Sen levikki on 58.007 kappaletta.

Valitsin tutkimukseni kohteeksi lehdistön, eli perinteisen median, koska sen sisältämä tieto on yleisluonteisempaa kuin sosiaalisen median tuottama informaatio. Sosiaalinen media käsittelee yleensä hyvin spesifisiä teemoja ja kirjoittaa niistä pintapuolisesti. Sanomalehtien artikkelit syventyvät aiheisiinsa paremmin ja niiden viittauksia on helpompi todentaa. On selvää, että materiaalia, joka koostuu sanomalehtien artikkeleista, on helpompi seurata, koska sosiaalista mediaa päivitetään jatkuvasti uudella tiedolla.

Italiassa on lukuisia sanomalehtiä ja siksi lehdistön suosio on hajanaista. Sen vuoksi yksittäisten lehtien levikit ovat suhteellisen vaatimattomia. Esimerkiksi Italian suosituimman lehden Corriere della Sera:n levikki on vain 300.301 kappaletta päivässä (Italian väkiluku on 60,7 miljoonaa) kun esimerkiksi Helsingin Sanomien on 679.000 kappaletta (Suomen väkiluku on 5,5 miljoonaa). Tämän vuoksi sanomalehtien tulot ovat vaatimattomat ja ne ovat usein riippuvaisia valtion ja/tai puolueiden taloudellisesta tuesta. Tämä on yksi niistä syistä miksi Italian lehdet ovat yleisesti politisoituneita.

Väitöskirjassani käytetään metodina kriittistä diskurssianalyysiä, jota sovelletaan yleisesti tutkimuksissa, jotka koskevat ideologioita, valtaa ja sosiaalisia muutoksia. Useat tutkijat ovat käyttäneet tätä metodologiaa ja selvittäneet sen avulla mm. eri sosiaalisten luokkien välisiä epäkohtia, ehdottaen niihin muutoksia. Tätä metodia käyttävät useat kuuluisat tutkijat, mutta tässä tutkimuksessa seurataan suurilta osin Norman Faircloughin sosiokulttuurista lähestymistapaa. Hyödyntäen tätä lähestymistapaa, analysoin kolmea eri dimensiota artikkeleissa: tekstin tasoa (mitä teksti sisältää ja miten se rakentuu); diskurssikäytännön tasoa (missä muodossa teksti on ja mitkä mahdollisesti ovat sen tavoitteet; sosiaalisen käytännön tasoa (mikä on se sosiaalinen konteksti, jossa teksti on julkaistu). Diskurssianalyysi on siis tapa saada selville tekstin, diskurssikäytäntöjen ja sosiaalisten käytäntöjen välisiä systemaattisia yhteyksiä.

Tutkimukseni on luonteeltaan kvalitatiivinen ja se seuraa humanististen tieteiden hermeneuttista perinnettä. Sen pragmaattinen perusta on sosiaalisessa konstruktivismissa, jonka mukaan todellisuus rakentuu vuorovaikutuksessa kielen ja yhteiskunnan välillä. Se myös olettaa että todellisuus koostuu erilaisista diskursseista. Toisin sanoen diskurssi on todellisuuden rakentumisen perusta ja materiaali. Väitöskirjassani käytetään induktiivista logiikkaa: teorioita ja yleistyksiä muodostetaan materiaalin analyysiprosessin kautta. Materiaalin kerääminen ja analyysi etenevät siis yhtä aikaa. Vaikka tutkimukseni perustalla on tiettyjä etukäteisoletuksia, on prosessi kuitenkin suurilta osin induktiivinen.

Diskurssianalyysissä tutkitaan kieltä ja sen tuottamia prosesseja. Näiden kautta muodostuu yhteinen sosiaalinen todellisuus. Diskurssianalyysissä selvitetään kielen tavoitetta ja funktiota, eli sitä, miten toimijat tekevät ymmärrettäväksi, diskurssin kautta, erilaiset kysymykset, ja sitä, mikä on diskurssin ja todellisuuden välinen suhde.  Diskurssit muotoutuvat sosiaalisten prosessien aikana, mutta samalla ne myös itse tuottavat sosiaalisia todellisuuksia. Analyysissä tärkeitä ovat sekä suhde tietyn diskurssin ja sen kontekstin välillä, että tietyn diskurssin ja sen funktioiden välillä.

Media tuottaa erilaisia lukuavaimia erilaisille sosiaalisille kysymyksille, vaikuttaa yleisen mielipiteen muodostumiseen ja luo merkityksiä ja identiteettejä joihin kohdeyleisö voi samaistua. Joukkoviestintävälineet rakentavat, agenda setting:in ja diskurssien kautta, näkemyksiä sosiaalisista ongelmista, ja, samalla ehdottavat mahdollisia ratkaisuja niihin. Toisin sanoen ne rakentavat sosiaalisen todellisuuden pääaiheet, jotka tavallisesti vaativat poliittista tai lainopillista interventiota. Näin ollen media harjoittaa kontrollivaltaa, joka koskee politiikkaa, valtion elimiä ja yleistä mielipidettä.

Minun tarkoitukseni on, sen jälkeen kun olen kerännyt maahanmuuttoa koskevat artikkelit, jotka on julkaistu noissa kolmessa italialaisessa sanomalehdessä mainitun aikahaitarin puitteissa, selvittää mitä aiheita ne valitsevat, mitä merkityksiä ne luovat näiden aiheiden perusteella ja mitä sosiaalisia todellisuuksia ne rakentavat niiden pohjalta koskien tutkimukseni teemaa.

Monet merkittävät tutkimukset koskien väitöskirjani aihetta kuvaavat, että median diskurssit ovat allarmistisia ja esittelevät maahanmuuttokysymyksen hätätilana, turvallisuuskysymyksenä ja jopa invaasiona. On myös sanottu, että niiden kolmenkymmenen maahanmuuttovuoden – jotka Italia on kokenut – aikana maahanmuuttokysymykset on esitelty ongelmana ja monet maahanmuuttajia koskevat artikkelit ovat päätyneet ja päätyvät edelleen rikossivuille. Toisaalta Italian journalistisella kentällä on toimijoita, jotka tuottavat perusteltua ja korrektia tietoa maahanmuuton teemoista. Tällainen toimija on muun muassa Carta di Roma, joka kouluttaa toimittajia maahanmuuttoasioissa ja julkaisee päivittäin sivuillaan kaikki merkittävät maahanmuuttoa koskevat artikkelit.

Kuten on jo aikaisemmin mainittu, sanomalehtien valitseminen perustuu sille ennakko-oletukselle, että vasemmiston, keskusta-oikeiston ja oikeiston diskurssit ovat, ainakin osittain, erilaisia. Eräissä tutkimuksissa on todettu, kuinka vasemmistolaiset ovat myönteisempiä maahanmuuttoa kohtaan kuin mitä oikeistolaiset ovat. On myös sanottu, että vasemmiston edustajat käyttävät useammin eettis-humanitaarisia diskursseja kuin oikeiston edustajat. Oikeiston äänenkannattajat puolestaan turvautuvat useammin sekuritisaatiodiskursseihin (securitisation of migration) , eli esittävät maahanmuuton turvallisuuskysymyksenä.  Kuitenkin, eettis-humanitaaristen ja sekuritisaatiodiskurssien lisäksi on olemassa monia muita diskursseja ja sub-diskursseja, jotka ovat usein myös päällekkäin toisiensa kanssa.

Käytännössä luen kaikki materiaaliksi valikoituvat lehtiartikkelit ja samalla identifioin niiden pääteemat, joiden mukaan jaottelen lehtijutut erinäisiin kansioihin. Sitten teen yleistyksiä siitä, mitkä teemat erottuvat minkäkin lehden sivuilta ja millä tavoin niitä missäkin artikkelissa käsitellään. Sen jälkeen teen päätelmiä kunkin lehden yleisimmin välittyvistä sosiaalisista todellisuuksista ja otan esiin lukuisia esimerkkejä eri diskursseista.

Emmi Laurila
Kirjoittaja on tohtorikoulutettava italian laitoksella.