Mitä tapahtui tosielämän William Njurmille ja heidän jälkeläisilleen?
Suomalaisten kiinnostus historiallista amerikansuomalaisuutta kohtaan on edelleen vahvaa. Pohjois-Amerikan alkuperäisväestön ja suomalaisten maahanmuuttajien jälkeläiset, ”fintiaanit”, ovat nousseet tietokirjallisuuden ja mediajulkisuuden aiheeksi 2010-luvulla. Pohjois-Amerikasta Neuvosto-Karjalaan 1900-luvun alkuvuosikymmeninä suuntautunut suomalainen muuttoliike on sekin kestoaihe eri yhteyksissä. Aleksi Huhdan väitöskirja varhaisen amerikansuomalaisuuden suhteesta rotuun ja eurooppalaisuuteen on akateemisen tutkimuksen saralla viimeisin iso tutkimus alalla.
Tutkin omassa väitöskirjaprojektissani myöhempien amerikansuomalaisten sukupolvien tekemisiä. Leikkisästi voisi sanoa, että kyse on ”tosielämän William Njurmien” ja heidän jälkeläistensä tuottaman historiakulttuurin tutkimuksesta. ”Hiusöljymiljonääri Njurmi” oli Spede Pasasen luoma fiktiivinen amerikansuomalaishahmo Pähkähullu Suomi -elokuvassa, mutta omat tutkittavani ovat aitoja kolmannen ja neljännen sukupolven amerikansuomalaisia toimijoita etnisissä organisaatioissa ja alueellisina kulttuurivaikuttajina. Niitä kuuluisia ”tavallisia ihmisiä” unohtamatta.
Tutkimusalueeni on Pohjois-Michiganin Kuparisaari. Alue sai nimensä kymmenistä kuparikaivoksista, joista suomalaiset maahanmuuttajat saivat elantonsa. Aineistona toimii vuosien 1980-2000 välillä alueella julkituotu amerikansuomalainen historiakulttuuri. Skuupin alla ovat etniset juhlat, maisemaan rakennetut viittaukset etniseen ja alueelliseen menneisyyteen sekä alueen värikkäästä tarinankerrontaperinteestä johdettu amerikansuomalainen kirjallisuus.
Helppoja esimerkkejä tutkimuskohteista ovat Hancockissa järjestettävä Heikinpäivän juhla, kaupungin keskustan kaksikieliset katukyltit (Englanti/Suomi) sekä esimerkiksi Lauri Andersonin muuntunutta amerikansuomalaista kokemusta avaavat kaunokirjalliset teokset. Tutkin myös alueeseen kohdistunutta akateemista tutkimusta.
Miltä siis näyttää amerikansuomalainen suhde suomalaisuuteen ja amerikkalaisuuteen sata vuotta suuren muuttoaallon jälkeen?
Varhaiset tulokset antavat olettaa, että amerikansuomalaisen historiakulttuurin piirissä on selkeä tarve hahmottaa amerikansuomalaisuus omaksi identiteetikseen erotuksena maahanmuuttajasuomalaisuudesta ja yleisamerikkalaisuudesta. Lisäksi historiakulttuurin keskeisenä pontimena on oman kulttuuriperinnön dokumentointi ja siirtäminen jälkipolville tilanteessa, jossa kontakti alkuperäiseen maahanmuuttajaväestöön on katkennut, ja jossa suomen kieli alkaa lopullisesti kadota alueelta.
Amerikansuomalaisuus näyttäisi Kuparisaarella mielenkiintoisesti myös juurtuneen osaksi alueellista amerikkalaista elämäntapaa, jolloin siitä ei välttämättä enää puhuta alkuperäisin etnislähtöisin merkityksin. Niin yllättävää kuin se onkin, pohjoisen keskilännen ”yooper”-identiteetin keskeinen rakenneosa on suomalaislähtöinen kulttuuri, vallitsi asiasta yleinen tietoisuus taikka ei. ”Perinteisestä lauantaisaunasta” nauttiakseen ”yooperin” ei tarvitse välttämättä olla suomalaisesta suvusta.
Kolmannen ja neljännen sukupolven menneisyystulkintoja näyttäisi yleisemmällä tasolla jakavan kaksi erillistä tulkintalinjaa: etnisyyden kautta rakentuva historiatulkinta ja yleisempi Kuparisaaren alueen teolliseen historiaan viittaava identifikaatio. Asioita tulkitaan paitsi etnisen ryhmän historian kautta myös osana laajempaa alueellista kokemusta.
Aika ajoin keskusteluissa esille nouseva tulkinta menneisyyden vangiksi jääneestä ja henkitoreissaan olevasta amerikansuomalaisuudesta onkin tältä osin ainakin jossain määrin harhaanjohtava. Amerikansuomalaisuus on muuntuneena mutta edelleen selkeästi hengissä olevana suomalaislähtöisen kulttuuriperinnön muotona ja identifikaationa jatkunut Kuparisaaren alueella aina 1900-luvun lopulle saakka.
Jari Nikkola
Kirjoittaja on yleisen historian tohtorikoulutettava.