Tappava sienitauti uhkaa Pohjois-Amerikan lepakoita

Uusien tartuntatautien aiheuttamat epidemiat ovat nousseet merkittäväksi uhaksi luonnon monimuotoisuudelle. Esimerkiksi sammakoiden joukkokuolemia aiheuttava kytridiomykoosina tunnettu sienitauti on romahduttanut sammakkopopulaatioita ympäri maailman, ja mehiläisten joukkokuolemat ovat herättäneet huolta pölyttäjien kohtalosta. Ihminen vaikuttaa toiminnallaan tautien leviämiseen suoraan siirtämällä taudinaiheuttajia uusille alueille sekä epäsuorasti ilmastonmuutoksen myötä, kun olosuhteet muuttuvat taudinaiheuttajalle edullisiksi.

Kevättalvella 2007 Yhdysvalloissa New Yorkin osavaltiossa sijaitsevassa luolassa tehtiin huolestuttava löytö: luolassa horrostavat lepakot olivat sairaita tai kuolleita, ja niiden kuonoja ja siipiä peitti valkoinen kasvusto. Taudinaiheuttajaksi paljastui Euroopasta lähtöisin oleva kylmiin ympäristöihin erikoistunut sieni Pseudogymnoascus destructans, joka infektoi lepakon sen horrostaessa. Infektio häiritsee lepakon horrosta, minkä vuoksi eläimen rasvavarastot ehtyvät ennen kevättä, ja se nääntyy kuoliaaksi.

Sittemmin valkokuonosyndroomaksi nimetty tauti on levinnyt Pohjois-Amerikassa nopeasti tappaen miljoonia lepakoita. Vuonna 2016 tautia löytyi myös Yhdysvaltojen länsirannikolta yli 2000 kilometrin päässä lähimmästä tartuntapaikasta, todennäköisesti jälleen ihmisen siirtämänä.

Valkokuonosyndrooma ei aiheuta eurooppalaisissa lepakoissa massakuolemia, mutta todennäköisesti ne ovat kokeneet samanlaisen pullonkaulailmiön taudin puhjettua täällä ensikerran. Euroopan luolista on löytynyt viitteitä noin miljoona vuotta sitten äkillisesti tapahtuneista lepakoiden massakuolemista, joiden syyksi on epäilty valkokuonosyndroomaa. Eurooppalaisten lepakoiden nykyiset keinot sietää tai välttää tautia voivatkin kertoa paljon Pohjois-Amerikan lepakoiden kohtalosta.

Vaikka taudinaiheuttajia liikkuu jatkuvasti alueilta toisille, eivät ne onneksi aiheuta valkokuonosyndrooman kaltaisia epidemioita kuin harvoin. Taudin puhkeaminen vaatii aina patogeenin ja sopivan isännän lisäksi myös otollisen ympäristön.

Valkokuonosyndrooman kuolettavuuden taustalla onkin näiden kolmen tekijän yhteisvaikutus. Horroksen aikana lepakon immuunipuolustus ei toimi kunnolla ja sen ruumiinlämpö laskee, jolloin kylmässä viihtyvä sieni pääsee tunkeutumaan lepakon kudoksiin. Lepakoiden horrospaikkoina käyttämät luolat muodostavat sienelle ihanteellisen ympäristön, jossa se voi säilyä vuosia viimeisenkin lepakon menehdyttyä.

Valkokuonosyndroomasta selviytyneiden lepakkopopulaatioiden on havaittu Pohjois-Amerikassa talvehtivan lajityypillistä kylmemmissä olosuhteissa, mikä viittaa siihen, että ympäristöolosuhteiden ja sienen aiheuttaman kuolleisuuden välillä on voimakas yhteys. Väitöskirjassani pyrin selvittämään, missä lepakot horrostavat Fennoskandian luolattomilla alueilla ja voivatko näiden horrospaikkojen ympäristöolosuhteet toimia taudin säilymistä ja infektoivuutta rajoittavana tekijänä. Mikäli lepakoidemme sieto- tai vastustuskyvyn taustalla on se, ettei niiden käyttämien horrospaikkojen pienilmasto sovellu taudinaiheuttajan kasvuun ja säilymiseen, antaa se toivoa myös Pohjois-Amerikan luolattomilla alueilla eläville lepakoille.

Lepakot ovat populaarikulttuurissa saaneet kehnon maineen, ja välillä olen joutunut huomaamaan, että tutkimusaiheeni aiheuttaa keskustelukumppaneissa lähinnä pelonsekaista inhoa. Todellisuudessa lepakot ovat kuitenkin varsin sympaattisia – jopa pahamaineisten vampyyrilepakoiden tiedetään jakavan veriaterioita lajitovereidensa kanssa, mikäli toinen on jäänyt ilman saalista.

Lepakot ovat monissa ekosysteemeissä avainlajeja, mikä tarkoittaa, että niiden häviäminen voi romahduttaa koko ekosysteemin. Lepakot ovat tropiikissa tärkeimpiä siementen levittäjiä ja ne auttavat näin sademetsiä uusiutumaan hakkuiden jälkeen. Pelkästään Yhdysvalloissa lepakoiden on arvioitu tuovan maataloudelle vuosittain vähintään 3,7 miljardin dollarin säästöt torjumalla tuhohyönteisiä. Lepakkopopulaatioiden säilyminen elinvoimaisina onkin koko maapallon etu.

Anna Blomberg

Kirjoittaja on biologian tohtorikoulutettava.