Ruoantuotanto maantieteen kahleissa?

Eihän siitä mihinkään pääse: Suomi on karu, kylmä, pimeä ja tyhjä maa. Enkä viittaa nyt suomalaisiin vaan yksinomaan maantieteeseemme, niin luonnon- kuin ihmismaantieteeseenkin.

Syrjäisen pohjoisen sijain­timme luomille realiteeteille emme paljonkaan voi, ja myös väestöllinen sekä poliittisten ja taloudellisten järjestelmien muuntuminen ovat usein hitaita prosesseja. Nämä asettavat raamit, joiden sisällä kaikki toimintamme, ruoan tuottaminen ja kuluttaminen mukaan lukien, tapahtuu.

Koska olemme lähellä pohjoisnapaa, kasvukautemme on huomattavasti lyhyempi kuin maailman otollisimmilla maatalousalueilla. Kesällä kyllä valoa ja toisinaan lämpöäkin riittää, mutta talvemme näyttävät edelleen olevan melkoisen pitkiä, viileitä ja pimeitä. Maaperällemme leimallinen podsoli­maannos eli maaperän pintakerros on luontaisesti vähäravinteinen. Lisäksi meitä on täällä ruoan tuottajina ja syöjinä niukasti, ja meidät on ripoteltu asumaan perin harvakseltaan.

Näiden seikkojen vuoksi maatalouden tuotantokustannukset ovat Suomessa korkeat. Tilakoot ovat pienet ja pellosta saadaan vain matalat hehtaarikohtaiset sadot. Samaan aikaan tuottajahin­nat tulevat käytännössä ulkoapäin maailmanmarkkinoilta ja Euroopan unionin (EU) päätöksenteosta, mikä tarkoittaa käytännössä sitä, että maatalousyrittäjät eivät tule myyntituloillaan toimeen. Vain tukijärjestelmä pitää pään pinnan yläpuolella, jos sekään.

Suomen ruokajärjestelmä siis todella on maantieteen armoilla. Tarkoit­taako tämä sitä, että kykymme uudistaa järjestelmää pysymään planetaaristen rajojen sisäpuolella on riittämätön? Voimmeko käyttää karuutta, kylmyyttä ja harvalukuista väestöä verukkeena esimerkiksi korkeille ruoantuotantomme ja -kulutuksemme ilmastopäästöille?

Ei ikinä! Maantiede on kuvattujen ominaisuuksien osalta haaste, ei läpipääsemätön muuri.

Onneksi meillä on tarjolla toisenlaisia ominaisuuksia, jotka rientävät apuun. Maaperämme saattaa olla niuk­karavinteinen, mutta moniin muihin maihin verrattuna se on puhdas. Puhdasta ovat myös ilma ja vedet, kas­vien ja eläinten elämän edellytykset. Harvaan asuttuna maana meillä riittää tilaa pelloille ja laitumille, eivätkä kerrostalot ole aivan heti jyräämässä alleen kaikkea maaseu­tuamme. Maatalousperinteestämme on löydettävissä paljon kestäviä toimintatapoja, joista voi jalos­taa kansainvälisiä kilpailuvaltteja: esimerkiksi torjunta-aineiden vähäinen käyttö, laadukkaat lannoitteet ja eläinten hyvinvointiin panostaminen.

Kaikkein suurin resurssimme olemme kuitenkin me, ihmiset. Suomessa on maailmanluokan huippuosaa­mista bio- ja kiertotaloudessa ja luonnonvarojen kestävässä käytössä. Valtiolliset tahot, kuten Luon­nonvarakeskus (Luke) ja Maa- ja metsätaloustuottajain keskusliitto sekä yksityiset yritykset, esimerkiksi Solar Foods Oy ja Soilfood Oy, kehittävät innovatiivisia teknologioita, joiden avulla on mahdollista repiä ainutlaatuisesta maantieteestämme kaikki hyöty irti ja samalla varmistaa luonnon kokonaisvaltainen hyvinvointi. Suomessa tehdään laadu­kasta maatalous- ja ruokatutkimusta, joka on paitsi monitieteistä myös yhä useammin yhteiskunnal­lisesti vuorovaikutteista.

Olemme tavattoman vakaa maa etenkin nykyiseen maailmanpoliittisesti epävarmaan ti­lanteeseen peilattuna. Hallituksemme ohjelma on kestävyysnäkökulmasta tarkastel­tuna kenties maailmanhistorian kunnianhimoisin. Siinä on pohjaa jolta ponnistaa, vain konkreettiset toimenpiteet enää puuttuvat. Vaikka EU-jäsenyys on ruoantuotantomme näkökulmasta hankala paikka, en silti missään tapauksessa edes harkitsisi minkäänasteista ”fixitiä” kotimaisen ruoan ni­missä. EU:n yhteistä maatalouspolitiikkaa (CAP) ollaan parhaillaan uudistamassa, ja toivo elää, että kulisseista kantautuneista huolestuttavista ennakkotiedoista huolimatta uusi CAP on linjassa unionin päästövähennystavoitteiden ja Yhdistyneiden kansakuntien Agenda2030-tavoitteiden kanssa. Nyt olisi suomalaisilla EU-vaikuttajilla paikka näyttää ja olla jopa vähän itsekkäitä kotimaan ruokajärjestelmän puolustajia.

Parantamisen varaakin toki vielä riittää. Yksi suurimmista ongelmakohdistamme on syömäkel­poisen ruoan haaskaaminen. Ruokahävikki, se juuri. Ruokaa hukataan Suomessa kaikissa ruoka­ketjun vaiheissa mutta ennen kaikkea niistä viimeisessä eli kulutusvaiheessa. Jätteeksi päätynyt ruoka on tuotettu käytännössä täysin turhaan, jolloin tuotantoprosessissa kuluneet resurssit ja syn­tyneet päästötkin ovat olleet aivan yhtä turhia. Lisäksi ruokajäte orgaanisena aineksena hajoaa ja vapauttaa ilmaan metaania, joka on selvästi hiilidioksidia voimakkaampi kasvihuonekaasu.

Toisaalta rahoitusmallit eivät maassamme ole kaikilta osin aivan kohdillaan. Maatilojen investointirahoituksen vaikuttavuutta pystyisi esimerkiksi vielä rutkasti lisäämään. Tutkijana uskallan kannustaa säätiöitä ja muita rahoituksenmyöntäjiä satsaamaan rohkeisiin ja kokeileviin innovaatiohankkeisiin, jotka usein johtavat niihin kaikkein kimmoisimpiin kehitysloikkiin. Jos ei koita, ei voi voittaa – eikä mennä eteen­päin.

Luken Ruoka-Areenalla lokakuussa 2019 puheenvuorossaan maa- ja metsätalousministeriön kansliapäällikkö Jaana Husu-Kallio lausui: ”Jos joku maa maailmassa tämän [kestävän ruokajärjestelmän rakentaminen] pystyy tekemään, niin se on Suomi”. Suomalainen ruoka ei ehkä ole ilmastoteko, mutta ainakin tiedämme, missä ja miten se on tuotettu. Lisäksi voimme luottaa siihen, että ruokajärjestelmämme kestävyyttä kehite­tään jatkuvasti, nyt ja tulevaisuudessa.

Antti Hynni

Kirjoittaja on maantieteen väitöskirjatutkija, joka tutkii mahdollisuuksia hillitä suomalaisen ruokajärjestelmän ilmastovaikutuksia kiertotalouden avulla.