Tietäminen oli vaikeaa 200 vuotta sitten, mutta mitä tiedämme nykyään?
Tänä päivänä ei voi välttyä kuulemasta vaihtoehtoisista faktoista ja totuuden jälkeisestä ajasta. Siinä missä nykyteknologia mahdollistaa verkostoitumista ja tiedon kulkua monella hyvällä tavalla, liikkuu myös paljon totuudelta ja tiedolta näyttävää informaatiota, jolla ei kuitenkaan ole perustaa todellisuudessa.
Poliittiseen keskusteluunkin on levinnyt virheellisen ja muunnellun informaation levittämistä. Esimerkiksi marraskuussa 2019 uutisoitiin sosiaalisessa mediassa levinneestä muokatusta videosta, joka esittää valheellisen kuvan eduskunnassa käydystä keskustelusta. Aina ei kuitenkaan tarvita huipputeknologiaa siihen, että näennäinen tieto saadaan näyttämään itselle sopivalta. Historia näyttää, että näin on osattu tehdä ennenkin.
Historiantutkijana, joka selvittää tiedonkulkua maapallon puolelta toiselle 1800-luvun alussa, on toisinaan hätkähdyttävää huomata, kuinka asiat tuolloin eivät välttämättä olleet kovinkaan erilaisia nykypäivään verrattuna. Ennenkin on pyritty vaikuttamaan muiden ihmisten mielipiteisiin. Ennenkin ”faktat” ja ”tieto” ovat voineet olla tässä suhteessa joustavia ja todisteet on voitu mukauttaa tukemaan omaa argumenttia.
Erinomainen esimerkki löytyy nyky-Suomelle melko kaukaisesta näkökulmasta: brittikolonialismista Uudessa-Seelannissa 1800-luvun alussa. Aikana, jolloin vain kourallinen eurooppalaisia oli käynyt Uudessa-Seelannissa, lähes puoli vuotta kestäneen vaarallisen merimatkan päässä, pienetkin tiedon hippuset Uudesta-Seelannista olivat Englannissa harvinaisia ja mielenkiintoa herättäviä. Uudesta-Seelannista puhuttiin rehevinä saarina, joissa kasvaa suuria puita laivojen rakentamiseen ja joiden maa on erinomaista viljelyä varten. Mikäs sen parempaa 1800-lukulaisen näkökulmasta!
Puhetta Uudesta-Seelannista värittivät kuitenkin myös toisenlaiset aiheet. Uuden-Seelannin alkuperäiskansa maorit olivat paikan päällä vierailleitten eurooppalaisten matkailijoiden mukaan vaikeuksissa, koska hallitsemattomat eurooppalaiset levittivät viinaa, tauteja ja väkivaltaisuuksia heidän pariinsa. Niinpä Britannian velvollisuudeksi koettiin tehdä jotain. Mutta mitä? Ratkaisuja esitettiin äänekkäimmin kahdesta melko ristiriitaisesta näkökulmasta. Joko kaikki eurooppalainen kontakti maorien kanssa piti lopettaa ja ainoastaan hyväntekijöinä nähtyjen lähetystyöntekijöiden sallittiin olla heidän kanssaan tekemisissä. Tai sitten Uusi-Seelanti piti kolonisoida virallisesti, jotta lainmukainen ja kontrolloitu brittiyhteiskunta voisi levittää sivistystä maorien pariin.
Nykyinen ymmärryksemme kolonialismin ja esimerkiksi lähetystyön aiheuttamista ongelmista alkuperäiskansoille tuohon aikaan antaa meille mahdollisuuden nähdä ongelmia, joita molemmista toimintatavoista seurasi. Mutta miten nämä vastakkaiset toimintasuositukset saattoi perustella Britannian parlamentille ja suurelle yleisölle 1800-luvulla? Tässä nämä tiedonmuruset Uudesta-Seelannista muuttuivat kullanjyviksi.
Kokoamalla yhteen kuvauksia siitä, mitä Uudessa-Seelannissa tapahtui, oli mahdollista rakentaa kuvaa Uuden-Seelannin tilasta, joka tuki omaa ajattelua. Sopivasti valikoimalla Uudessa-Seelannissa asuneiden eurooppalaisten todistajien lausuntoja, jotka korostivat joko eurooppalaisten siirtolaisten syyllisyyttä tai kaupankäynnin väitettyä hyödyllisyyttä maoreille, voitiin samojen harvojen todistajien alkuperäisistä näkemyksistä koota hyvin erilaisia kokonaisuuksia. Tapahtui sitäkin, että omaan näkökulmaan sopimaton lause muuten hyvän tekstikappaleen keskellä voitiin jättää pois omasta Uutta-Seelantia käsittelevästä kirjasta. Sekään ei sinänsä ollut ajan tapojen vastaista tai pahantahtoista, mutta todennäköisesti tarkoituksella tehtyä.
Vain harvoilla oli mahdollisuus nähdä alkuperäiset kuvaukset, joita Uudessa-Seelannissa paikan päällä olleet olivat viestineet Britanniaan. Niinpä sopivalla sitaattien valikoimisella ja lainatusta tekstistä muutamien virkkeiden poistamisella voitiin osoittaa, että silminnäkijöiden kuvaukset vastasivat omia ajatuksia ja osoittivat omat suunnitelmat päteviksi. Sitaatit olivat tosia alkuperäisten kirjoittajien sanoja, mutta niiden merkitys muuttui eri näkökulmista sopivasti valikoiden täysin erilaisiksi.
Mitä tästä tapauksesta voi yrittää ottaa opikseen 200 vuotta myöhemmin nykyisessä totuuden jälkeisessä ajassa? Jos 1800-luvun Britanniassa halusi yrittää ymmärtää, mitä Uudessa-Seelannissa tapahtui, olisi mahdollisesti voinut lukea tusinan julkaistuja alkuperäisiä tekstejä tietääkseen Uudesta-Seelannista enemmän kuin suurin osa muista Englannissa asuneista. Näiden pohjalta olisi voinut tehdä omat tulkintansa ja välttää edes osan toisen käden tiedosta ja muiden tekemästä tiedonmurusten valikoimisesta, jota Uudesta-Seelannista kulkeneeseen tietoon liittyi. Tämä tietenkin olettaen, että saattoi löytää nämä kirjat ja oli varaa ostaa itselleen nämä teokset. Nykyään tilanne on lähes päinvastainen. Internetissä käsiemme ulottuvilla on valtavat määrät tietoa ja tärkeistä ajankohtaisista aiheista voi löytää suuret määrät luettavaa maksutta.
Tämä tiedon määrä ja lähteiden moninaisuus ovat kuitenkin niin valtavia, että toisinaan voi tuntua helpommalta turvautua tuttuun ja turvalliseen toisen käden tietoon. Tämä siitäkin huolimatta, että parilla internet-haulla voisi katsoa, onko jostakin shokeeraavalta kuulostavasta uutisotsikosta muuta uutisointia tai jopa alkuperäisiä lähteitä, joista shokkiotsikon totuudenmukaisuuden voi tarkistaa. Tällaiset nykyiset mahdollisuudet kasaavat myös vastuuta lukijalle olla kriittinen ja epäillä lukemaansa, varsinkin kun kuka tahansa voi kirjoittaa internettiin. Hyvä kuulemani suositus onkin, että uutiset ja varsinkin sosiaalista mediaa olisi hyvä lukea aina kuin olisi aprillipäivä ja mikä tahansa uutinen voisi olla aprillipila.
Mikko Myllyntausta
Kirjoittaja on tohtorikoulutettava yleisen historian oppiaineessa. Hän tutkii väitöskirjassaan tiedonkulkua Uuden-Seelannin ja Englannin välillä 1800-luvun alussa ja Uuden-Seelannin maoreista luodun kuvan käyttöä Uuteen-Seelantiin liittyvässä poliittisessa keskustelussa.