Tuttua ja erilaista 1800-luvun lopun yleisönosastokirjoituksissa
“Ei ole meillä mitään julkista laitosta, joka olisi niin paljon suuren yleisön kanssa tekemisissä, kuin on postilaitos. Jo tämä seikka edellyttää mitä suurinta tarkkuutta asianomaisissa virkamiehissä ja virkanaisissa. Mutta ihan niin ei taida olla, koskapa alituisia valituksia näkee näkemällä ja tulee kuulemalla mainitussa laitoksessa tapahtuneista erehdyksistä.”
Näin aloittaa vuonna 1895 yleisönosastokirjoituksensa eräs sanomalehden lukija tästä ikivihreästä aiheesta.
Tutkin kulttuurihistorian väitöskirjassani yleisönosastokirjoituksia 1800-luvun lopun autonomisen Suomen sanomalehdissä, ja erityisesti niitä kirjoituksia, joissa ilmaistaan ärtymyksen tunnetta: vähäistä mielipahaa tai suoranaista raivoamista. Tuon ajan mielipidekirjoituksissa jopa noin kolmasosassa ilmaistiin ärtymystä. Kirjoitusten tyyli oli kuitenkin muodollista ja kohteliasta, vaikka niissä saatettiinkin hyökätä aggressiivisesti vastapuolta kohti. Esimerkiksi otsikoissa käytettiin sanapareja kuten ”nöyrä huomautus” tai ”nöyrä kysymys”.
Vaikka 1800-luvun lopun maailma on kovin erilainen, on kuitenkin asioita, jotka keskusteluttavat nykypäivässäkin. Yksi näistä oli tosiaan postin toiminta. Milloin valitettiin kadonneista, viivästyneistä tai väärin ohjautuneista lähetyksistä, milloin liian korkeista maksuista tai postikonttorin huonosta sijainnista ja suppeista aukioloajoista. Kirjoittipa joku siitäkin, että postimerkeissä oli liian vähän liimaa.
Yhdessä postin toimintaa moittivassa kirjoituksessa ilmenee hyvin motiivi sanomalehteen kirjoittamiseen, joka pätee meidän aikaammekin:
”Epäkohtain poistamista harrastetaan nykyaikana kaikilla aloilla. […] Jos missä vielä jotakin kohtuutonta on olemassa, tulee se epäilemättä siitä ettei asiaa ole saatettu asianomaisten tietoon. Mutta koska yksityisellä tiellä tehtyjä huomautuksia vastapuolen on helppoa samalla tiellä väittää perättömiksi, on sanomalehdistön kautta tehdyt huomautukset sen puolesta tarpeelliset, että totuus ainoastaan sillä tavoin saadaan ilmi.”
1800-luvun lopun yhteiskunta oli monin eri tavoin muutoksessa, ja yhä useammalla alkoi olla mahdollisuus ilmaista julkisesti oma mielipiteensä suurelle yleisölle. Vuosisadan lopussa melkein puolet kansasta osasi lukea ja kirjoittaa, ja sanomalehtiä luettiin kaikissa yhteiskuntaluokissa. Ärtymys tunteena oli ja on edelleen vahva keino saada oma viesti perille.
1800-luvun lopun kieli on erilaista, ja jotkut voivat väittää, että myös tunteet olivat erilaisia. Pidän itsekin historiantutkijana tunteita osaksi ajassa ja kulttuurissa muovautuneina. Jotkut asiat pysyvät kuitenkin samoina. Esimerkiksi digilehtien kommenttiosioihin kirjoitetaan ärtyneeseen tyyliin asioista, joihin halutaan muutos, ja aiheet kuten sisäpolitiikka, liikenneyhteydet ja postin toiminta puhututtavat edelleen ihmisiä. Tuttua on myös vastakkainasettelu, yhteisöllisyyden hakeminen omasta viiteryhmästä ja ääripäässä ”kuplautuminen”. Politiikkaa tehdään edelleen tunteilla.
Lue aiheesta lisää artikkeleistani:
”Pyydän nöyrimmästi sijaa seuraavalle” – Yleisönosaston synty, vakiintuminen ja merkitys autonomian ajan Suomen lehdistössä. Historiallinen aikakauskirja 3/2020.
Onko syytä suuttua? Ärtymyksen ilmaisu 1890-luvun yleisönosastoissa. Ennen & Nyt, 2/2019.
Satu Sorvali
Kirjoittaja työstää kulttuurihistorian väitöskirjaa Turun yliopistossa.
Kuva: Postikonttorin kilpi, 1890-luku. Postimuseon kokoelmat. CC BY-NC-SA 4.0.