Naisten kaljuus on ollut arkea jo pitkään

Mutta ajatusyhdistelmä nainen ja kaljuus! Tekisi mieli väittää, että kaljuja naisia ei olekaan. Onko kukaan nähnyt kaljun naisen? Tuskinpa vain, mutta tosiasia on, että niitä on olemassa – (Naamio, 1935)

Naisten hiuksettomuus on ollut pitkään vaiettu ilmiö Suomessa. Asian peittely johtuu siitä, että hiukset ovat olennainen osa länsimaista kauneuskäsitettä ja naisten kaljuudella on suuri painolasti. Monet tuntevat tarinat ja kuvat naisten kerityistä päistä toisen maailmansodan jäljiltä. Ikiaikainen naisten häpäisykeino on myös osa Suomen menneisyyttä, vaikka tiedot ovat usein hautautuneet arkistoihin tai jätetty kertomatta. Myöskään naiseuden kruunun, hiusten, menettäminen sairauden kautta ei ole ennen sopinut osaksi kauneusihanteita. Naisten kaljuutta on varjostanut häpeä.

Väitöstutkimuksessani olen kartoittanut sanahauin naisten hiuksettomuudesta kertovaa lehtiaineistoa. Millainen kuva naisten hiuksettomuudesta syntyy 1900- ja 2000-lukujen suomenkielisen lehtiaineiston valossa? Tutkimukseni mukaan täysin näkymätöntä naisten hiuksettomuus ei ole ollut. Kuten Naamio-lehden lainauksesta ilmenee, kaljuja naisia ja heistä kirjoitettuja juttuja on ollut jo ennen 2000-lukua. Digitoiduista lehdistä rakentuu narratiivi ilmiöstä. Siitä kirjoittaminen on lisääntynyt, mutta myös tapa, jolla kaljuista naisista kerrotaan, on muuttunut.

1900-luvun ensi vuosikymmeninä sanomalehdissä on miehille sekä naisille suunnattuja peruukki- ja lääkemainoksia. Niissä myös naureskeltiin ja kauhisteltiin kuinka 1920-luvun villityksen, polkkatukan, seurauksena tulevaisuudessa on vain kaljuja naisia. Naisten hiuksettomuus oli tiedostettua mutta anonyymia.

Vuoden 1964 Pariisin muotiviikoilla suunnittelija Jacques Esterelin naismalli esiintyi pää ajeltuna. Asia huomioitiin Suomenkin lehdistössä ja teki naisten vapaaehtoisen ja julkisen hiuksettomuuden näkyväksi. Toivottavaksi se ei sitä tehnyt: hiukseton naismalli otettiin tyrmistyneenä vastaan. Suomessa miehet nyrpistelivät gallupeissa tälle ”idiotismille” yhtä kiivaasti kuin Pariisissa, koska ”Eihän nainen ole naisen näköinenkään, ellei hänellä ole pitkä tukka.”

Kohu jätti jälkensä lehtien sivuille. Iskelmä-lehdessä kaivattiin Spede Pasaseltakin mielipidettä naisten kaljuudesta (kyllä, hän piti kaljuista naisista). Suomen Kuvalehden vuonna 1965 teettämässä lasten kirjoituskilpailussa ”Millaista meillä on v. 2000” ennustettiin tulevaa: ”Joka puolella näkee kaljuja naisia ja pitkätukkaisia miehiä maskeissaan.” Kirjoittaja ei arvannut, kuinka lähelle totuutta pääsi. Vaikka kaljut naiset ovat edelleen vähemmistönä, niin maskeja on lähiaikoina näkynyt miehillä ja naisilla joka kadunkulmassa!

Vuosikymmenten edetessä naisten hiuksettomuuteen ja sen syihin kiinnitettiin lehdissä enemmän huomiota. 1990-luvulta alkaen lehdissä julkaistiin naisten kokemuksia henkilökuvin ja haastatteluin. Kun toimittaja Rakel Liekki hyväntekeväisyyden nimissä ajoi päänsä kaljuksi Nenäpäivän suorassa lähetyksessä vuonna 2013, ei suurta kohua enää syntynyt. Keskustelua se toki herätti. Nyt siihen osallistuvat kuitenkin miesten ja mainostajien lisäksi aktiivisesti naiset itse. Kasvojen antaminen ilmiölle on miltei piilottanut häpeän.

Johanna Latva

Kirjoittaja on kulttuurintutkimuksen tohtorikoulutettava ja tutkii etnologian alan artikkeliväitöskirjassaan, miten naisten hiuksettomuus on koettu ja ymmärretty suomalaisessa kulttuurissa. Tutkimuksen keskiössä ovat hiuksettomuuden kokeneiden naisten omat kokemukset ja hiuksettomuudesta käyty julkinen keskustelu.