Myyttinen maailmamme näkyy dokumenttielokuvissa

Todellisuuden todistettava esittäminen on dokumenttielokuvan keskiössä. Millaisia todellisuuden esityksiä elokuvista sitten löytyy? Suomen katsotuimpien dokumenttielokuvien kärkipäähän on noussut kolme pohjoiseen luontoon keskittyvää kotimaista elokuvaa: Tunturin tarina (2021), Järven tarina (2016) ja Metsän tarina (2012). Tyypillisistä luontodokumenteista poiketen ne eivät tarkastele kohteitaan vain luonnontieteiden kautta, vaan vakuuttavat tieteellisen faktan rinnalla myös myyttien ja tarinoiden keinoin.

Väitöstutkimuksessani tutkin dokumenttielokuvissa ilmeneviä myyttejä ja niiden tuottamia tiedonkäsityksiä. Vallitseva maailmankuvamme perustuu pitkälti tieteisiin, ja uskomme rationalismiin on kulttuurissamme vahva. Onkin mielenkiintoista, että esimerkiksi luontotrilogian elokuvissa tieteellinen tieto rinnastetaan myytteihin ja tarinoihin melko ristiriidattomasti.

Tutkin elokuvien mallintamia käsityksiä todellisuudesta ja tiedosta tarkastelemalla elokuvakerrontaa. Myös luontotrilogian elokuvista löytyy perinteinen dokumenteista tuttu näkymätön kertoja, ääni joka selostaa katsojalle mitä ruudulla tapahtuu. Se ei kuitenkaan ole kaikkitietävä, kuten varsinkin luontodokumenteissa tuppaa tyypillisesti olemaan. Kertoja on paljon hiljaa, iso osa ruudulla näkyvistä tapahtumista jätetään selittämättä ja kaikkia kuvassa näkyviä otuksiakaan ei nimetä. Trilogiassa myös musiikki on merkittävä elokuvakerronnallinen tekijä.

Yllä kuvattu avoin kerrontatapa jättää tilaa katsojan tulkinnoille. Elokuvat eivät väitä vain yhden totuuden puolesta. Trilogian kuvaama luonto ei näyttäydy luonnontieteiden kohteena tai resurssina. Katsoja ei opi Suomen luonnonvaraisten eläimien elämästä tai erilaisista ekosysteemeistä. Sen sijaan luonto näyttäytyy ennemminkin salattuna ja mystisenä. Nykytietoa, luonnontieteellistä faktaa, saatetaan kertoa runollisesti vertauskuvien kautta. Metaforien käyttö onkin myyttiselle kielelle ominaista.

Luontotrilogian tapa kuvata kohdettaan saattaa olla niin sanotulle luontodokumentille epätyypillinen, mutta tapana suhtautua luontoon se ei suinkaan ole ainutlaatuinen. Elokuvat tekevätkin näkyväksi monimuotoista suhdettamme luontoympäristöön. Myyttinen suhtautuminen ja pyhyyden kokemukset tuntuvat kulttuurissamme kuuluvan tiiviisti luontoon liitettäviin käsityksiin.

”Vanhat tarinat ja myyttiset olennot heräävät henkiin vesistöjen syvyyksissä.” kirjoittaa Niko Ikonen Järven tarinasta elokuvalehti Episodin kritiikissä. Elokuvien suosiosta päätellen juuri sitä moni meistä kaipaakin. Vaikuttaa, että luontoon kohdistamamme myyttinen katse ei ole modernissa maailmassa kadonnut mihinkään. Herkästi piiloutuvien myyttien tutkiminen onkin tärkeää, jotta tiedostamme yhä selkeämmin, että tieteellisestä maailmankuvastamme huolimatta kulttuurimme on monien myyttien kudelma.

Pirita Kärkkäinen

Kirjoittaja on mediatutkimuksen tohtorikoulutettava, joka tutkii dokumenttielokuvissa ilmenevää myyttistä realismia ja niiden mallintamia tiedonkäsityksiä.