Katoavat metsien kätköihin: Metsäkaartilaisten muistot ja pakopaikat ovat häviävää kulttuuriperintöä
Oliko takapihallasi 80 vuotta sitten piileskelijöitä? Jatkosodan aikana (1941–1944) tuhannet suomalaismiehet välttelivät asepalvelusta tai ryhtyivät sotilaskarkureiksi. Ilmiö ei ollut marginaalinen: Sodan aikana annettiin yli 32 000 tuomiota sotilaskarkuruudesta. Tuomittujen määrä vastaa noin viittä prosenttia kaikista ajan asevelvollisista.
Eri puolilla Suomea on karkureihin liittyviä kertomuksia sekä erilaisia paikkoja, joissa näiden ”metsäkaartilaisten” kerrotaan piileskelleen. Etenkin lapsia varoiteltiin metsissä liikkuvista miehistä, ja äidit saattoivat kehottaa pimeällä metsätiellä lapsiaan kävelemään rivakammin, jos puiden siimeksessä näkyi nuotio. Suomi on täynnä matalia kuoppia, korsujen jäännöksiä, joissa aikanaan kaartilaiset välttelivät ”hakumiehiä”.
Oman lukunsa metsäkaarteissa muodostavat aktiivista vastarintaa harjoittaneet kommunistiset vastarintaliikkeet, joita toimi hajanaisesti eri puolilla maata. Sodan aikana he olivat pelkureita ja ”kommunistigangstereita”, sodan jälkeen fasisteja vastustaneita sankareita. Paikalliset tulkinnat lisäävät metsäkaarteihin vielä omaa väriään. Pohjois-Suomessa Kolarissa metsäkaarti oli poikkeuksellisen aktiivinen, ja sikäläisen kaartin vaiheet ovat edelleen kolarilaisten keskuudessa vaikea asia. Kolarissa tunnetaan useita majapaikkoina käytettyjä korsuja ja muita erikoisuuksia, kuten viestien vaihtamiseen ”postilaatikkona” käytetty suuri petäjä.
Kaartilaisilta jäänyt esineistö, jota on talletettu museoihin ja arkistoihin, on kirjavaa. Esimerkiksi väärennetyt suojeluskuntien leimasimet liikkumislupien ja henkilöllisyyspapereiden väärentämiseksi olivat verrattain yleisiä. Pienillä painokoneilla tehtiin sotaa vastustavia lentolehtisiä. Jotkut kaartilaiset tekivät myös puhdetöitä, ja eräs kurulainen teki korsussa piilotellessaan tyttärilleen puusta leikkikaluja.
Metsäkaartit ovat erikoinen ilmiö suomalaisessa historiassa, mutta jatkavat vuosisatoja vanhaa piilopirttien perinnettä. Sotien aikoihin on historiassamme toistuvasti paettu metsiin ”vainolaisia”. Humanismin tutkimuskentällä metsäkaartit tuovat uutta näkökulmaa useisiin tutkimusaiheisiin kuten rikollisuuteen, poliittisiin vähemmistöihin sekä vastarintaliikkeisiin. Aikaisemmin metsäkaartilaisuudesta on tehty pako- ja piilopaikkoja koskevaa tutkimusta lähinnä Pohjois-Suomen Kolarissa. Lisäksi Jukka Kulomaan sotilaskarkuruutta ilmiönä koskevassa tutkimuksessa Käpykaartiin? 1941-1944 Sotilaskarkuruus Suomen armeijassa jatkosodan aikana (1995) on asiasta mainintoja. Kyseessä on erikoinen ilmiö, paikallisesti vaiettu aihe, josta toisaalta halutaan kertoa.
Tutkimukseni yhdistää arkeologiaa ja folkloristiikkaa, fyysistä ja puhuttua kulttuuria. Usein folkloristiikan tutkima muistitieto, tarinat ja muistot ovat metsäkaartilaisten piilopaikkojen tutkimisessa olennaisia. Paikat löytyvät monesti ainoastaan paikallisten tietämyksen avulla, minkä lisäksi näiden tarinoissa heijastuvat heidän omat tulkintansa tapahtuneista.
Monin paikoin paikalliset osaavat vielä opastaa uteliaita metsäkaartilaisten vanhoille piilopaikoille, mutta usein ei ole enää mitään jäljellä. Korsujen katot ovat sortuneet, seinät hautautuneet ja esimerkiksi hiekanotto tai metsätyöt ovat hävittäneet 80 vuoden takaiset jäljet. Tämä erikoinen kulttuuriperintömme on katoamassa monessa mielessä.
Riku Kauhanen
Kirjoittaja on tohtorikoulutettava arkeologian oppiaineessa ja tekee väitöskirjaa metsäkaartilaisuudesta arkeologian ja folkloristiikan näkökulmista. Suomen Kulttuurirahasto myönsi hänelle 28.2.2022 apurahan tutkimuksen tekemiseen.