Löytöretkeilyä Suomen tuntureilla

Herään tuulen kohinaan telttakankaassa. Nenäni tuntuu kylmältä eikä ajatus lämpimästä makuupussista ylös kömpimisestä houkuta. Kuulostelen sataako ulkona, mutta tuulen ja viereisen puron kohinalta en kuule muita ääniä, mistä tiedän, ettei sade ole ainakaan voimakasta. Se on hyvä, sillä kastuminen tietää palelua ja vaikka minulla onkin vedenpitävät vaatteet, eivät nekään pidä vettä loputtomiin. Kömmin ylös makuupussista ja puen untuvatakin heti päälleni. Samalla kun keitän retkikeittimellä aamupuuroa, pakkaan reppuuni tutkimusvälineet – vedenpitävän vihon, luupin, mittanauhan ja paperipusseja sammal- ja jäkälänäytteille − sekä eväät ja lähes kaikki lämpimät vaatteeni. Yhden ohuen villapaidan jätän kuitenkin telttaan siltä varalta, että muut vaatteeni kastuvat. On elokuu, mutta olen oppinut, ettei tunturien olosuhteiden kanssa ole leikkimistä edes kesällä. Ei etenkään tutkimuslinjoja tehdessä, jolloin joutuu pysymään pitkiä aikoja paikoillaan kasvillisuusruuduilta lajeja tihrustellen ja niiden peittävyyksiä arvioiden. Usein saatuani kasvillisuusruudun tehtyä juoksen muutaman pyrähdyksen tundralla estääkseni kylmää tarttumasta ennen kuin ryhdyn tekemään seuraavaa ruutua.

Tunnen tutun innon ja uteliaisuuden kuplivan sisälläni kävellessäni kohti tutkimuskohdettani ja miettiessäni mitähän vastaani mahtaa tulla tänään. Olen keräämässä aineistoa lumenviipymien kasvillisuutta käsittelevää väitöskirjatutkimustani varten. Lumenviipymät ovat alpiinisia ja arktisia kasviyhteisöjä, joilla on lunta vielä kesälläkin. Lumi tarjoaa kasveille kosteutta sekä takaa vakaat kasvuolosuhteet talvella, mutta toisaalta myöhään sulava lumi lyhentää kasvukautta. Poikkeavien kasvuolosuhteiden takia lumenviipymien kasvillisuus on ainutlaatuista ja ne ovat usein hyvin sammalvaltaisia. Ilmastonmuutoksen seurauksena lumenviipymät ja niitä elinympäristöinään suosivat lajit ovat uhattuina, sillä ilmastonmuutos muuttaa lumenviipymien kasvuolosuhteita. Lumenviipymien kasvillisuudessa on jo havaittu tapahtuneen muutoksia.

Minua surettaa ajatus siitä, ettei tutkimiani kasviyhteisöjä ole luultavasti enää kauaa olemassa, ei ainakaan Suomessa. Ne ovat katoamassa ennen kuin edes tiedämme mitä kaikkea olemme menettämässä. Lumenviipymät sijaitsevat pääosin vaikeakulkuisten tunturitaivalten takana, minkä takia tietoa niiden esiintyvyydestä ja kasvilajistosta on karttunut hitaasti. Välillä olenkin tuntenut itseni suorastaan löytöretkeilijäksi kulkiessani tuntureilla– on uskomatonta, että jopa Suomen luonnossa on vielä niin paljon löydettävää. Lisäksi lumenviipymien lajisto on puutteellisesti tunnettua ja vaikeasti tunnistettavaa. Ensisilmäyksellä voi itse asiassa näyttää siltä, ettei lumenviipymillä kasva juuri mitään, sillä useat lumenviipymien sammal- ja jäkälälajeista ovat erittäin pieniä ja usein väriltään harhaanjohtavan mustanruskeita.

Lumenviipymien ja niiden lajien katoaminen ei ole surullista vain lajien itseisarvon takia, vaan niiden katoamisella voi olla merkitystä myös suuremmassa mittakaavassa. Sammalet säätelevät ympäristöolosuhteita vaikuttamalla esimerkiksi ravinteiden, veden ja hiilen kiertoon. Täten sammalpeitteen väheneminen muuttaa perustavanlaatuisesti arktisia eliöyhteisöjä ja sen seurauksena tapahtuvat ympäristömuutokset voivat kiihdyttää ilmaston lämpenemistä entisestään.

Inka Kuusisto
Kirjoittaja on Turun yliopiston väitöskirjatutkija ja pohjoisten elinympäristöjen kasvillisuuteen erikoistunut kasviekologi.