Kesällä otetun kuvan etualalla on koivu, jossa on kiinni tutkimuslaite. Taustalla pieni mökki ja järvi.

Puutteellista lepakkotietoa paikataan passiivitallentimilla

Miika Kotila katsoo kameraan lähikuvassa, valkoinen tausta.
Miika Kotila

Useampi kuin joka kymmenes nisäkäslaji Suomessa on lepakko. Yksilöistä osuus lienee vielä huomattavasti suurempi. Kukaan ei tosin osaa arvioida lepakkojen lukumääriä, sillä tutkimuksen puuttuessa niiden runsaus ja elintavatkin ovat monilta osin mysteeri.

Kesämökin ulkolampun liepeillä sujahtelevat lepakot päästelevät yhtenään jopa 100 desibelin kaikuluotausääniä. Ihmiset eivät kuitenkaan pääse nauttimaan konsertista, sillä kuuloalueemme ei yllä lepakoiden käyttämille ultraäänitaajuuksille. Yhteensopivuusongelmat aistimisessa ja vuorokausirytmissä tekevät lepakoista ihmisille varsin vieraan lajiryhmän. Nyt lepakkotuntemusta kammetaan eteenpäin tutkimuksen keinoin.

Suomalaiset lepakkotutkijat perustivat vuonna 2015 Euroopan ensimmäisen pysyvän passiiviseurantaverkoston. Se koostuu 25:stä ultraääntä tallentavasta laitteesta, jotka on sijoitettu 11 tutkimusaseman läheisyyteen Hangosta Utsjoelle. Laitteet toimivat joka vuosi keväästä loppusyksyyn. Mikrofonien nappaamista äänistä voidaan tutkia, missä eri lepakkolajeja esiintyy ja kuinka paljon.

Ainakin yleisimmillä lajeilla vaikuttaa menevän hyvin: Uudesta, kerättyyn aineistoon perustuvasta tutkimuksesta käy ilmi, että vuodesta 2015 vuoteen 2021 pohjanlepakon ja siippalajien ääniä tallentui laitteisiin enenevissä määrin. Toisaalta lepakoiden määrä saattoi vaihdella paljonkin yksittäisten vuosien välillä.

Samassa tutkimuksessa mallinnettiin vuodenajasta ja leveyspiiristä riippuvaa vaihtelua. Tutkittuja lajeja (pohjanlepakko, siipat ja pikkulepakko) esiintyi odotetusti enemmän Etelä-Suomessa, tosin pohjanlepakko on melko yleinen ainakin napapiirille asti.

Tutkimuksessa havaittiin eräs mielenkiintoinen seikka pohjanlepakkoon liittyen: Pohjois- ja Keski-Suomessa laji on alkukesällä harvalukuinen, mutta elokuusta alkaen yhtä runsas kuin etelässäkin. Havainnon perusteella voisi olla mahdollista, että lepakot horrostavat ja lisääntyvät enimmäkseen etelässä, mutta lisääntymisajan jälkeen heinä-elokuussa osa niistä vaeltaa pohjoiseen ravinnon perässä. Vastaavaa vaelluskäyttäytymistä ei tunneta ennestään pohjanlepakolta.

Suomessa on seurattu lintuja, riistaeläimiä ja jyrsijöitä vuosikymmeniä tai jopa vuosisatoja. Siihen verrattuna seitsemän vuotta järjestelmällistä lepakoiden seurantaa on vain silmänräpäys. Seurannan jatkuminen on tärkeää, sillä ahkerasti hyönteisiä popsivien lepakoiden merkitys sekä luonnon monimuotoisuudelle että maa- ja metsätaloudelle on todistettu muualla maailmassa.

Miika Kotila
Kirjoittaja on Turun yliopiston väitöskirjatutkija, ekologi ja luontoharrastaja.