Kalliomaalaus luontosuhteena
”Hei – hei! Toi kalliomaalaus kaikuu – kuu!” Olemme lasten kanssa melomassa Jaalassa Uutelanvuoren kalliomaalauksilla, ja lasteni hihkunta kanootissa on saanut yllättäen vastauksen läheisestä maalauskalliosta. Kuittaan tapahtuman sattumaksi. Sama kuitenkin toistuu Ristiinan Astuvansalmella, jossa kaikuun vastaa kalliosta hahmottuva suuri, hymyilevä pää. Lasteni hihkunta kiirii järvillä koko mökkiloman, mutta miksi juuri maalauskalliot vastaavat siihen? Ja miksi varsinkin maalauskallioissa voi hahmottaa suuria eläimen- ja ihmisenkaltaisia muotoja?
Olen dokumentoinut kalliomaalauksia aikaisemmin valokuvaamalla, mutta maalauskallioiden poikkeuksellinen kaikuminen toi tutkimukseeni mukaan äänimaiseman. Erityisen hyvin maalauskalliot tuntuvat vastaavaan lauluun: ne toistavat hämmästyttävän tarkasti ja kauniisti
jokaisen sävelen ja osallistuvat lauluun kuin stereona tai kaanonina. Testattuani laulumaisemaa
Suomen kaikkiaan noin 140 maalauskalliolla – ja varmuuden vuoksi vielä naapurikallioillakin –
tutkimustulos on varsin yksiselitteinen: käytännössä kaikilla Suomen kalliomaalauksilla, joilla
äänimaisemaa voi testata, on poikkeuksellisen hyvä laulumaisema. Kun maalauskallioilla voi
hahmottaa vielä suuret kasvot tai eläimen pään, joka vastaa kaikumalla, tuo se laulajalle
kokemuksen inhimillisestä tai eläimellisestä kanssalaulajasta.
Yhteisartikkelissamme ääniarkeologi Riitta Rainion kanssa olemme tutkineet Raaseporin
Lammasjärven kalliomaalausten laulumaisemaa. Artikkelissa maalauskallion kaikumista voi sekä kuunnella että havainnoida graafisesti ääninäytteistä tuotetuilla spektrogrammeilla (https://journal.fi/elore/article/view/113573/71493). Säännönmukaisesti toistuva, poikkeuksellinen laulumaisema kertoo myös musiikin ja laulun merkityksestä maalauskallioiden valinnassa sekä niillä tapahtuneessa toiminnassa.
Lähin kulttuurinen vastine Suomen maalauskallioille löytyy saamelaisesta seitaperinteestä. Seitojen valinnassa ihmisen- ja eläimenkaltaiset muodot sekä kaikuminen ovat olleet tärkeitä, sillä niiden kautta henget ilmaisivat olemassaolonsa paikassa. Seidoilla saamelaiset noidat ovat myös langenneet loveen joikaamalla, rummuttamalla ja tanssimalla. Laulun, rummutuksen ja tanssin on todettu auttavan toisen tietoisuuden tilaan siirtymisessä, ja kaikuminen voimistaa näitä ns. sonic ja kinetic driving -vaikutuksia. Kuvastosta ja äänimaisemasta päätellen myös kalliomaalauksilla on laulettu, rummutettu ja tanssittu. Seidat ja maalauskalliot ovatkin poikkeuksellisen otollisia paikkoja langeta loveen. Tällaisessa syvän toisen tietoisuuden tilassa mielen ja kehon sekä oman itsen ja ympäristön rajat häviävät, ja ihminen kokee olevansa yhtä ympäristönsä kanssa.
Erityiset luonnonpaikat, kuten seidat ja kalliomaalaukset, ovat olleet tärkeitä luontosuhteen
ylläpitämisessä. Maailmaamme nakertavan ympäristötuhon keskellä ne tarjoavat mahdollisuuden astua ulos arjen oravanpyörästä – ja kenties vahvistaa katkeillutta luontosuhdettamme kohti kestävämpää tulevaisuutta?
Pääkuva: Astuvansalmen maalauskallion oikeassa laidassa voi hahmottaa suuren ihmisen pään.
Ulla Valovesi
Kirjoittaja on folkloristiikan väitöstutkija Turun yliopiston historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitoksella. Hän tutkii kalliomaalausperinteen jatkumoa saamelaisessa ja suomalaisessa kansaperinteessä.