Jalkapallo ruokki paikallisidentiteettejä totalitarismin varjossa Italiassa

Napolin poliisijohtaja raportoi maaliskuussa 1931 Italian sisäministeriöön aiheenaan edellispäivän jalkapallo-ottelu AC Napoli – AS Roma. Raportin mukaan “lähes koko Napolin kansa” oli odottanut ottelua intohimolla, joka ylitti tavanomaisen urheiluhengen rajat. Joukkueiden edellisestä kohtaamisesta juontaneen kostomielialan kerrottiin tarttuneen jopa niihin, joita urheilu ei tavallisesti kiinnostanut.

Nurkkapatrioottisten asenteiden yhdistyminen jalkapalloon ja sen kannattajuuteen ei ollut tavatonta fasistisessa Italiassa. Perustan sille loi lajin suosion valtava kasvu ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Paikallistunteen tiivistyminen jalkapalloseuran taakse tunnettiin jo tuolloin käsitteellä campanilismo. Kirjaimellisesti kellotorniin viittaava termi korostaa paikallisylpeyttä ja kiintymystä kotipaikkakuntaan. Italian vanhoissa kaupunkikulttuureissa kellotornit kohosivat maisemasta maamerkkeinä muodostaen tärkeän kiintopisteen kaupunkilaisidentiteeteille.

Napoli keräsi taakseen intohimoja laajalta alueelta, mikä edellytti viranomaisilta valppautta eri puolilla Campaniaa. Kaikkein tyypillisimmillään campanilismo näkyi kuitenkin naapurikaupunkien joukkueiden ja niiden kannattajien välisissä vihollisuuksissa. Viranomaisraportit ja muut aikalaislähteet kertovat, kuinka nurkkapatrioottiset asenteet johtivat usein väkivaltaisiin yhteenottoihin jalkapallokentillä ja -katsomoissa sekä muualla kaupunkitilassa.

Tämä herätti vallanpitäjissä epäluuloja, jotka eivät kuitenkaan estäneet jalkapallon muodostumista tehokkaaksi propagandavälineeksi. Italian maajoukkueen menestyksen ohella sitä palveli aikakauden mittava stadionrakentaminen. Sen kruununjalokiviä olivat vuoden
1934 MM-kisojen pelipaikkoina toimineet monumentaaliset stadionit, kuten yhä käytössä olevat Bolognan Stadio Littoriale (nykyisin Renato Dall’Ara) ja Firenzen Stadio Giovanni Berta (nyk. Artemio Franchi).

Huomioimalla paikalliset ja alueelliset identiteetit tutkimus syventää ymmärrystä totalitaristisen järjestelmän alla eläneestä moniäänisyydestä sekä jalkapallon yhteiskunnallisista, tiiviisti kaupunkikulttuuriin nivoutuneista merkityksistä. Jalkapallon
lajikulttuuri haastoi fasistihallinnon suosimaa kuvastoa yhtenäisestä, modernista Italiasta. Ilmiön tärkeyttä korostaa se, että ottelut keräsivät viikoittain satoja tuhansia italialaisia stadioneiden lehtereille sekä tiedotusvälineiden ääreen.

Ottelut edustivat uudenaikaista massakulttuuria, jonka merkitys oli suuri hallinnon rakentaessa konsensusta. Samaan aikaan ottelutapahtumat sisälsivät paljon ristiriitaisia elementtejä. Italialaisen jalkapallon ja sen tilallisten merkitysten tutkimus luokin näköaloja massakulttuurin varhaisvaiheisiin sekä nationalismin taustalla vaikuttaneisiin yhteiskunnallisiin ja kulttuurisiin tekijöihin. Siten tutkimus hahmottaa myös fasismin aikakauden suhdetta sitä edeltäneeseen aikaan sekä monesti ongelmallisena pidettyyn Italian valtion yhdistymiseen.

Joonas Kananen
Kirjoittaja on väitöskirjatutkija Euroopan ja maailman historian oppiaineessa. Väitöskirjassaan hän tutkii jalkapallon, sen kannattajakulttuurin ja tilojen yhteyttä paikallisten ja alueellisten identiteettien rakentumiseen fasistisessa Italiassa.

Lähteet:

Archivio di Stato. Ministero dell’Interno. Direzione generale Pubblica Sicurezza. Divisione
affari generali e riservati. 1930-31. Busta 375. Cat. D14. “Gare Sportive”, 668.