Vammaisten hevarien kertomuksilla kohti saavutettavampaa musiikkikulttuuria

Olen ollut hyvin kiinnostunut metallimusiikista jo pitkään. Itse metallimusiikin lisäksi minuun on tehnyt suuren vaikutuksen sen kuuntelijoiden muodostama vahva yhteisö. Yhteisö, johon olen aina kokenut olevani erittäin tervetullut synnynnäisestä liikuntavammastani ja pyörätuolistani huolimatta. Toimiessani tässä yhteisössä olen tavannut myös monia muita vammaisia henkilöitä, jotka olivat tehneet samanlaisia havaintoja. Tämä sai minut pohtimaan, millaista on toimia vammaisena henkilönä metalliyhteisössä ja miksi. Musiikkitieteen opintojen myötä näistä kysymyksistä muodostui lopulta väitöskirjaprojektini.

Hyvin pian kuitenkin tajusin, etten saisi kysymyksiini tyydyttäviä vastauksia ainoastaan henkilökohtaisia kokemuksiani pohtien. Päätin siis jalkautua metallimusiikkiin keskittyville festivaaleille ja konsertteihin sekä internetin vertaistukiryhmiin ja muille keskustelufoorumeille kerätäkseni kokemuksia myös muilta kaltaisiltani.

Olen kerännyt haastattelumateriaalia paitsi festivaaleilla, myös sähköpostin sekä sosiaalisen median kautta jakamillani kirjoitus- ja haastattelukutsuilla. Monien tähän mennessä keräämieni kirjoitusten ja haastattelujen olen huomannut vastaavan omaa kokemustani. Haastattelemani vammaiset henkilöt ovat pääosin kertoneet voimaantuvansa metallimusiikista ja kehuneet ”hevareita” siitä, miten he ottavat eri tavoin vammaiset ihmiset huomioon sekä auttavat heitä tarvittaessa. Tämän nähtiin johtuvan juuri tiivistä yhteisöllisyydestä. Eräs haastateltu arveli tämän johtuvan myös siitä, että sekä vammaiset että metallimusiikkia kuuntelevat henkilöt on perinteisesti nähty kuuluvan valtavirtakulttuurin ulkopuolelle, jolloin yhteisen sävelen löytäminen on helppoa. Toinen haastateltava puolestaan koki, että metallikonserteissa keskitytään vahvemmin musiikin kuuntelemiseen kuin ”bailaamiseen”, jolloin myös muu yleisö osataan ottaa huomioon. Tämä selittää hänen mukaansa myös sen, miksi esimerkiksi Tuska-festivaaleilla uutisoidaan usein olevan poikkeuksellisen vähän järjestyshäiriöitä.

Tällaiset kertomukset ovat omiaan motivoimaan minua vammaisten henkilöiden kokemuksien tutkimiseen. Nostamalla esiin esimerkkejä vammaisten hyvästä kohtelusta metallikulttuurissa voin tarjota havainnollisia esimerkkejä siitä, kuinka vammaisia tulisi kohdella myös muualla yhteiskunnassa. Toisaalta, kuten laajemmassa yhteiskunnassa, myös metalliyhteisössä havaittiin useita epäkohtia liittyen esteettömyyteen sekä asenteisiin. Eräs haastateltava toivoi esimerkiksi festivaaleille ja konsertteihin kehitettävän erilaisia hiljaisia tiloja muunmuassa autismin kirjolla olevien festivaalikävijöiden käyttöön. Lisäksi, hän näki erityisesti black metal -alagenren kuuntelijoiden keskuudessa toisinaan ilmenevän ihmisoikeuksien kyseenalaistamisen potentiaalisena uhkana vammaisten turvallisuudelle.

Mahdolliset puutteet metallikulttuurin saavutettavuudessa puhuvat myös vahvasti sen puolesta, että vammaisten asemaa metallimusiikissa tulisi tarkastella kriittisesti ja siten pyrkiä parantamaan sitä nostamalla esiin heidän omia kokemuksiaan. Tutkimustyöni keskeisin pyrkimys on siis parantaa vammaisten asemaa niin metalliyhteisössä kuin yhteiskunnassa yleensäkin. Juuri tämän vuoksi eri tavoin vammaisten ja toimintarajoitteisten henkilöiden henkilökohtaiset kertomukset ovat tärkeä osa tekemääni tutkimusta.

Teppo Reinikainen
Kirjoittaja on musiikkitieteen väitöskirjatutkija.