Myös ammattilaulajia hävettää
Nuorena klassisena laulun harrastajana ihailin suuresti ammattilaulajia. Hämmästelin heidän hienoa laulutekniikkaansa ja suvereenia äänenkäyttötapaansa. Kamppailin itse tuolloin laulamiseen liittyvän häpeän ja riittämättömyyden tunteiden kanssa, sillä laulutekniikkani ei toiminut toivotulla tavalla. Ajattelin, että jos vain osaisin laulaa paremmin, en tuntisi äänestäni häpeää.
Kuinka väärässä olinkaan. Lauluopinnot aloitettuani huomasin, että mitä enemmän edistyin, sitä kauemmaksi maaliviiva hyvästä laulamisesta karkasi. Ääni, jonka onnistuin tuottamaan opinnoissani – jota olisin muutama vuosi takaperin ihaillut – ei enää riittänytkään. Toisaalta häpeä hidasti lauluopinnoissa edistymistäni, aiheuttaen kehooni jännityksiä, jotka lukitsivat laulutekniikkaani.
Tunsin sotkeutuvani yhä pahemmin häpeän verkkoon. Opiskeluympäristökin ruokki lauluun liittyvää perfektionismia. Vaikka ilmapiiri oli hyvä ja opettajat kannustavia, laulamiseen liittyi jatkuva kehittymisen vaatimus: laulaja tarvitsee työssään vankkaa ja toimivaa laulutekniikkaa. Täydellisyyden tavoitteluun taipuvaisena imaisin tämän ilmapiirin itseeni.
Onneksi häpeätutkija Ben Malisen kirja Elämää kahlitseva häpeä vuonna 2010 havahdutti minut pohtimaan häpeän vaikutusta laulamiseen. Huomasin, kuinka vähän tutkittu ja puhuttu aihe lauluun liittyvä häpeä oli. Aloin murtaa tätä tabua opinnäytetöissäni, laulupedagogina ja Häpeästä hiljaiset -blogin kirjoittajana. Nyt jatkan työtä väitöstutkimuksessani, jossa tutkin suomalaisten klassisten laulajien häpeää ja häpeänsietokykyä.
Tarkastelen tutkimuksessani 58 osallistujan laajaa aineistoa, joka kertoo karua kieltä häpeän olemassaolosta klassisen musiikin kentällä. Osallistujat jakoivat kokemuksia laulamiseen liittyvästä häpeästä niin opintojen aikana kuin laulu-urallaan. Häpeään liittyvät kokemukset eivät rajoittuneet pelkästään lauluääneen: esimerkiksi ulkonäköön liittyvät seikat aiheuttivat laulajille häpeää. Laulajalta ei vaadita pelkästään hyvää lauluääntä, sillä koko ”paketin” pitää olla kunnossa. Lisäksi alan hierarkkiset rakenteet osaltaan aiheuttavat laulajille häpeää, sillä monet ovat kokeneet häpäisyä musiikkialan auktoriteettien taholta. Niinpä ammattilaulajakin joutuu kasvokkain häpeän kanssa, taitavasta laulutekniikasta riippumatta.
Populaarimusiikin ala ei kohtele laulajiaan sen hellemmin, sillä myös siellä ääni joutuu tiukan arvostelun kohteeksi niin televisiossa, lehdissä kuin somen keskustelupalstoilla. Varmasti moni meistä on itsekin kokenut tai todistanut lauluääneen kohdistuvaa häpäisyä esimerkiksi koulun laulukokeissa tai television laulukilpailuja seuratessa. Lauluääni on monelle omaa identiteettiä syvästi koskettava osa, ja sen arvostelu satuttaa. Ei ole ihme, jos kynnys käyttää omaa lauluääntä kasvaa monilla suureksi.
Vaikka tutkimukseni tarkasteleekin klassisen laulun ammattilaisia, sen tuloksista voivat hyötyä kaikki laulavat ja laulamisesta haaveilevat. Koulun laulukokeissa traumatisoidulle tutkimus voi tarjota lohtua: oman äänen häpeäminen ei ole aina taidosta kiinni. Lisäksi laulaminen on taito, jota voi kehittää laulunopettajan avulla. Omaksi tehtäväksemme jää kuitenkin työstää laulamiseen liittyvää häpeää.
Kirjallisuus: Ben Malinen (2010) ”Elämää kahlitseva häpeä”. Helsinki: Kirjapaja.
Iris Seesjärvi
Kirjoittaja on musiikkitieteen väitöskirjatutkija, joka tutkii häpeää ja häpeänsietokykyä suomalaisen klassisen laulajan uralla. Hän on myös klassinen laulaja ja laululliseen häpeään erikoistunut laulupedagogi, joka uskoo vakaasti, että jokainen pystyy kehittämään omaa lauluääntään lähtökohdista riippumatta.