Sata vuotta sitten työväen oikeuksien kamppailussa samat teemat kuin nykyaikana
Sata vuotta sitten Suomi oli uusi, itsenäinen valtio ja yhteiskunnalliset olot levottomat. Kaikilla osapuolilla oli oma näkemyksensä siitä, millainen maastamme pitäisi tulla. Työväenluokka oli hävinnyt sisällissodan, jonka muisto ja perintö eli vahvana. Sen myötä vasemmistoa pelättiin ja sitä vainottiin.
Vainoamisesta huolimatta vasemmistoaktiivit olivat valmiita menemään vaikka vankilaan työväen aseman parantamiseksi. Tarkoitus pyhitti keinot. Ensimmäisten itsenäisyyden jälkeisten vuosikymmenten aikana tuomittiinkin tuhansia vasemmistoaktiiveja vankeuteen valtio- tai maanpetoksesta taikka niiden valmistelusta. Heitä kutsuttiin poliittisiksi vangeiksi.
Valtio- ja maanpetos taikka niiden valmistelu kuulostaa todella vakavalta rikokselta. Käytännössä tuomion tällaisesta rikoksesta saattoi saada esimerkiksi kommunististen lentolehtisten hallussapidosta. Myös aktiivinen osallistuminen ammattiyhdistysliikkeen toimintaan ja lakkoihin olivat raskauttavia tekijöitä tuomioita jaellessa.
Väitöskirjassani tutkin poliittisessa vankeudessa olleiden kommunistinaisten muistitiedosta heidän käsityksiään yhteiskunnallisesta ja aatteellisesta toiminnasta, joka vei heidät vankilaan. Jatkosodan päätyttyä kommunistinen toiminta muuttui laittomasta lailliseksi. Eikä yhteiskunnasta silti tullut kommunistista, vaikka lentolehtisiä sai jaella vapaasti.
Aloitin tutkimukseni aikana, jolloin Orpon hallituksen suunnittelemat työmarkkinamuutokset aloitettiin ja maassamme alkoi lakkosuma. Suunnitelmat sisälsivät muutoksia muun muassa lakko-oikeuteen, paikalliseen sopimiseen ja irtisanomisperusteisiin. Tutkiessani naisten muistitietoa kertomuksista paljastui kirjavia kokemuksia siitä, millainen työelämä oli reilut sata vuotta sitten. Niissäkin vilahtavat samat teemat: lakko-oikeus, paikallinen sopiminen ja irtisanomisperusteet.
Paikallinen sopiminen oli tuolloin normaali käytäntö ja perustui pahimmillaan työnantajan mielivaltaan, työehtosopimuksia kun ei ollut. Naisten palkat olivat paljon alhaisempia kuin miesten palkat. Irtisanomiseen ei juurikaan tarvittu perusteita. Kenkää sai, jos naama ei miellyttänyt tai ajoit työväen aseman parantamista.
Työnantajat vastustivat työväen järjestäytymistä, ja usein he jättivät palkkaamatta henkilöitä, jotka kuuluivat ammattiyhdistysliikkeeseen, jotka olivat edellisissä työpaikoissa lakkoilleet tai toimineet aktivisteina. Työnantajien puskaradio riskaabeleista työntekijöistä oli voimissaan. Työntekijöistä kootut mustat listat estivät palkkaamasta työväenaktivisteja, joiden uskottiin ajavan järjestäytymistä, vaativan turvallisempia työoloja tai oikeudenmukaista palkkaa kaikille, eli aiheuttavan työpaikalla ”harmia”.
Nykyisten muutosten keskellä on tärkeää muistaa, mistä on lähdetty liikkeelle. Työväen oikeuksia ja asemaa on viimeisen sadan vuoden kuluessa edistetty eri tavoilla ja yhteiskunta on (siitä huolimatta!) kehittynyt ja vaurastunut. Siksi on vaikeaa ymmärtää nykykehitystä, jossa työväestön oikeudet nähdään kehityksen jarruna. Työhönsä ja oikeuksiinsa tyytyväinen työntekijä on varmasti sitoutuneempi ja tuottavampi kuin epäoikeudenmukaisuutta ja pelkoa tunteva työntekijä. Kun nykyhetken muutoksia peilaa viime vuosisadan alkuun, pakostakin tulee pohdittua, mihin suuntaan tätä yhteiskuntaa kehitetään?
Piia Stranden
Kirjoittaja tekee väitöskirjaa Turun yliopiston kulttuurihistorian oppiaineessa.
Kommunistinaiset toteuttivat Entisten poliittisten naisvankien muistitietokeräyksen vuosina 1981-1982. Aineisto löytyy Kansan arkistosta.