”Ei meillä terveitä hoideta”

Raskauspahoinvoinnin tutkiminen on ehdottomasti hauskempaa kuin siitä kärsiminen. Tutkiessa törmää kuitenkin joskus asioihin, joiden aiheuttama ärtymys pääsee kevyesti samalle tasolle pahoinvoinnin kanssa.

Yksi tällaisista asioista on hyperemeesin hoito.

Hyperemesis gravidarum on latinaa ja tarkoittaa suomeksi ylenpalttista oksentelua raskauden aikana. Hoitamattomana se voi johtaa oksentamisen, kuivumisen ja ravinnon puutteen aiheuttamiin komplikaatioihin ja jopa fyysisiin vammoihin, esimerkiksi ruokatorven repeämään. Au.

Hyperemeesi ei ole ”vain aamupahoinvointia” ja sillä on oma diagnoosikoodi, ICD 10 O21.1.

Ihmisillä on taipumus peilata muiden kokemuksia omiinsa. Hyperemeesipotilasta taas ei naurata, jos esimerkiksi työnantaja kommentoi lääkärin määräämää sairauslomaa sanomalla, että ”Kyllä minullakin oli raskaana ollessani pahoinvointia, ei sen takia töistä tarvitse olla poissa”.

Sekaannus on sinänsä ymmärrettävä, koska hyperemeesillä ja lievemmällä raskauspahoinvoinnilla on kaikenlaista yhteistä: on huonovointisuutta ja oksentelua, oireilu ajoittuu raskauden alkuun ja menee ohi aikanaan, viimeistään synnytyksen jälkeen.

Oireiden vaikeus taas on hyperemeesissä aivan omalla tasollaan: ruokaa ja juomaa voi imeytyä niin vähän, että elimistö kuivuu ja paino laskee. Jopa toivottuja raskauksia on keskeytetty hyperemeesin vuoksi. ”Tavallinen” pahoinvointi ei yleensä estä jalkeilla oloa tai työntekoa, mutta hyperemeesipotilas ei välttämättä pysty edes kääntämään kylkeään oksentamatta. Usein tarvitaan suonensisäistä nesteytystä.

Mutta miten päästä nesteytykseen? Tämä on se minua eniten harmittava epäkohta: hyperemeesipotilas ei aina pääse hoitoon.

Oireet alkavat niin varhain, että ensimmäistä neuvolakäyntiä saa odotella viikkokaudet. Päivystyksestä tai terveyskeskuksesta taas saatetaan käännyttää pois sanomalla, että ”raskaus ei ole sairaus”, ”ota yhteyttä neuvolaasi” tai ”täällä hoidetaan sairaita, ei terveitä”.

Kun sairaalaan lopulta pääsee, hoito on yleensä hyvää. Mutta joskus sielläkin voi kohdata epäasiallisia asenteita. Moni hyperemeesipotilas on toivuttuaan käärinyt hihansa ja ryhtynyt työhön paremman hoidon puolesta. Elämäni ensimmäisessä hyperemeesikonferenssissa huomasin, että useat tutkijat olivat itse kokeneet hyperemeesin: ”Vain saman kokenut voi ymmärtää, millaista se on”, sanoi moni hyperemeesiraskauden kärsinyt lääkäri.

Ei kuitenkaan pidä olettaa, että hyperemeesiä voisi hoitaa hyvin vain hoitaja tai lääkäri, jolla on siitä omakohtaista kokemusta. Potilaita hoidetaan ammattitaidon, ei tunteen varassa.

Vai onko kukaan koskaan nähnyt esimerkiksi työpaikkailmoitusta, jossa lääkärin pätevyysvaatimuksena olisi oma diagnoosi? ”Kelpoisuusehto yleislääkärin virkaan: Suomessa laillistettu lääkäri ja erikoislääkärin oikeus yleislääketieteen tai muulla soveltuvalla erikoisalalla, omakohtainen kokemus sydän- ja verisuonitaudeista sekä astmasta, keuhkoahtaumasta tai muusta keuhkosairaudesta että keliakiasta tai muusta suolistosairaudesta ynnä masennuksesta, skitsofreniasta tai psykoosista plus sukupuolitaudeista ja syövästä”.

Omasta kokemuksesta kumpuava empaattinen asenne näkyy tietysti potilaalle ja voi helpottaa oloa, mutta empatiaa voi kokea ihan vain kärsimyksen vuoksi riippumatta kärsimyksen syistä. Itsellänikin on hyperemeesistä vain toisen käden tietoa, mutta osaan yhtä kaikki suuttua, jos kuulen huonosta tai välinpitämättömästä hoidosta.

Onneksi suuri osa hoitajista ja lääkäreistä ottaa hyperemeesin vakavasti. Ja myönnetään, olen optimisti: kun tutkitaan ja saadaan tietoa perille sinne minne pitää, niin lopulta kaikki potilaat saavat tehokasta ja empaattista hoitoa heti kun tarvitsevat.

Miina Nurmi
Kirjoittaja on synnytys- ja naistentautiopin tohtorikoulutettava.