Elävät ruumiit ja hautaustraditiot suomalaisessa uskontoarkeologiassa

Muinaiseen suomalaisuuteen kuului olennaisena osana vainajausko. Sukulaisvainajien suopeuden ylläpito normitti eloa ja käyttäymistä. Vainajia kunnioitettiin ja muistettiin erilaisin riitein vuoden ympäri. Tämä käsitys vainajauskosta on niin vahva, ettei sitä juuri kyseenalaisteta arkeologian, historian tai uskontotieteen tutkimuksessa; on syntynyt vakiintunut käytäntö yhdistää tunnettu arkeologinen aineisto ja siitä esitetty tulkinta kansaperinteestä ja tapakulttuurista koottuun kuvaan.

Vainajausko suomalaisena esihistoriallisena uskomusjärjestelmänä on aineistontulkintaa ohjaava selitysmalli.  Hyvä esimerkki tästä on suomalaisen uskontotieteen pioneerin, Uno Harvan (1882–1949) teoksessaan Suomalaisten muinaisusko (1948) esittämä näkemys muinaissuomalaisista hautauskäytännöistä.

Harvan mukaan ruumiin hautaminen maahan sellaisenaan perustui kansanuskon näkemykselle elävistä vainajista. Vainajat kuvattiin elävinä ruumiina, jotka jatkoivat kalmistossa eloaan, kunnes ruumis oli maatunut. Harva pohjaa argumentaationsa laajalle ja monipuoliselle aineistolle, joka koostuu suomalaisesta ja suomensukuisten kansojen kansanperinteestä sekä arkeologisesta kalmistotutkimuksesta. Silti näkemys ei ole kiistaton.

Arkeologisen tutkimustiedon tuntemuksestaan huolimatta Harva huomioi siitä etupäässä vain ruumishautausnäkemystään tukevaa tietoa. Pitkän linjan polttohautaustraditio, jota suomalaiseksi määritelty maataviljelevä asutus suosi, muuttuu Harvan tulkinnassa pienen väestönosan lyhytaikaiseksi vierasperäiseksi lainaksi. Tämä Harvan tulkinnan vahvistusvinouma (engl. Confirmation bias) kiinnitti huomioni vainajausko-käsitteen asemaan uskontoarkeologisessa tutkimuksessa.

Tieteenhistoriallisessa väitöstyössäni tutkin vainajauskoa ensisijaisesti uskontotieteen ja arkeologian tutkimuskäsitteenä. Miten siitä on tullut viimeisen 150 vuoden aikana tulkintamalli, jota on joustavasti sovellettu vaihtelevan myöhäisrautakautisen ja varhaiskeskiaikaisen (800–1400 jaa.) hauta-aineiston ja -rituaalien sekä kansanperinteen tulkintaan? Suhteutan työssäni arkeologisen kalmistotutkimuksen tuottaman tiedon vainajauskokäsitteen yhteisöteoreettiseen problematiikkaan.

Liikun monialaisesti humanistisen ja yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen kentillä yhdistäen arkeologiaa, uskontotiedettä, uskontososiologiaa, folkloristiikkaa, sosiologian sosiaaliteorioita sekä tieteen- ja tiedonhistorian tutkimusta. Tämänkaltaista tutkimusta aiheesta ei ole aiemmin tehty. Luon uskontoarkeologiselle tutkimukselle edellytykset jatkokehittää hautaustraditioita koskevaa teorianmuodostusta perustellun tieteellisen itseymmärryksen pohjalta. Samalla mahdollistan ja syvennän tieteiden välistä yhteistä dialogia. Avaan myös yleisemmällä tasolla esihistorian tutkimukseen kytkeytyvän suomalaisen identiteetin rakennusprosessia.

FM Ulnor Uotila
Kirjoittaja on arkeologian tohtorikoulutettava.