Suomalaiset lähetystyöntekijät kahden tulen välissä

Essi Huuhka

Vuonna 1904 Suomen suuriruhtinaskunnassa sanomalehdet täyttyivät uutisilla kenraalikuvernööri Bobrikovin murhasta. Japani ja Venäjä kävivät sotaa. Pohjolasta katsoen kaukana Afrikassa, nykyisen Namibian alueella alkuperäisväestöön kuuluvat hererot nousivat kapinaan saksalaisia siirtomaaisäntiään vastaan. Saksalaiset kukistivat hererot verisesti, ja tapahtumista puhutaan nykyään 1900-luvun ensimmäisenä kansanmurhana.

Parinsadan kilometrin päässä hereroiden ja saksalaisjoukkojen välisistä taisteluista Ambomaalla työskenteli kymmenkunta suomalaista lähetystyöntekijää. Levoton ilmapiiri tuntui sielläkin, vaikka saksalaishallinto ei kunnolla ulottunut Ambomaalle. Saksalaiset viranomaiset lähettelivät lähetyssaarnaajille kirjeitä, joissa he tiedustelivat alueen tilannetta: eiväthän ambomaalaiset olleet liittymässä kapinaan?

Suomalaisilla lähetystyöntekijöillä oli oma roolinsa tapahtumien kulussa. He neuvottelivat ambohallitsijoiden kanssa. Suomalaisten tarkoituksena oli ensisijaisesti varmistaa, etteivät ambomaalaiset lähtisi mukaan kapinaan. Mutta olivatko suomalaiset rauhanvälittäjiä vai oman edun tavoittelijoita?

Suomalaiset osasivat paikallista oshindongan kieltä ja he olivat usein tekemisissä paikallisten hallitsijoiden kanssa. Erityisen arvostettu oli Martti Rautanen. Hän oli saapunut Lounais-Afrikkaan ensimmäisten Suomen Lähetysseuran työntekijöiden joukossa jo vuonna 1870. Vuonna 1904 hän oli kuitenkin sodan vuoksi jumissa Lounais-Afrikan rannikolla lähetystyöntekijäryhmän kanssa. Vastuu yhteydenpidosta hallitsijoiden kanssa jäi ensisijaisesti Albin Savolalle; nuoremmalle, mutta asiaan omistautuneelle lähetyssaarnaajalle. Hän kävi vierailuilla paikallisissa hoveissa ja keskusteli tilanteesta.

Suomalaisten tavoite oli vakuuttaa hallitsijat siitä, ettei heidän kannattanut osallistua kapinaan. Saksalaisviranomaisia ei ollut pysyvästi Ambomaalla, mutta solidaarisuudesta hereroita kohtaan ambot olisivat silti voineet osallistua sotaan. He olisivat voineet myös osoittaa, ettei Ambomaata kannattanut valloittaa jatkossakaan. Lopulta ambomaalaiset eivät liittyneet sotaan, ja suomalaiset pitivät sitä osaltaan omana ansionaan. Asialla on kuitenkin toinenkin puoli.

Suomalaisten toiminta Ambomaalla oli ylipäätään mahdollista vain siksi, että muut osapuolet sallivat heidän työskennellä siellä. Ambomaan-lähetyksen alkuvuosikymmeninä tapahtuikin toisinaan niin, että suomalaiset yrittivät laajentaa toimintaansa, mutta paikalliset hallitsijat karkottivat heidän valtakunnistaan. Siksi hyvien suhteiden solmiminen ja ylläpito paikallisten kanssa oli välttämätön edellytys lähetystyölle. Myös saksalaisten kanssa oli oltava hyvissä väleissä, vaikka siirtomaahallinto kirvoittikin lähetystyöntekijöissä toisinaan arvostelua.

Lähetystyöntekijät olivat siis Hererosodan aikana kahden tulen välissä. Heidän oli vakuutettava niin ambomaalaiset kuin saksalaisetkin siitä, että he toimivat juuri tämän osapuolen hyväksi neuvotellessaan ambohallitsijoiden kanssa. Samalla kyse oli myös lähetystyön tulevaisuudesta: sodan laajeneminen sekä saksalaisten ja ambomaalaisten luottamuksen menettäminen olisi saattanut tarkoittaa suomalaisen lähetystyön loppua alueella.

Essi Huuhka
Kirjoittaja on yleisen historian tohtorikoulutettava.

Henkilökuvan kuvaaja: Aki Luotonen