Korvat höröllä satumaailmassa

Satuelokuva kutsuu katsojia heittäytymään tarinan vietäväksi. Esimerkiksi Lumikuningatar (1986, ohjaaja Päivi Hartzell) -elokuvan eräässä kohtauksessa päähenkilö Kerttu nähdään kävelemässä vehreässä lehtometsässä, jota pilkuttaa lehvistön läpi siivilöityvä auringon valo. Metsä voisi hyvin olla ihan naapurissa, jos kuvittelemme olevamme Etelä-Suomesta. Mutta sen ääniraidan oudot lintujen raakunnat ja tippukiviluolan pisaroilta kuulostavat äänet tekevät tutusta ympäristöstä maagisen – paikan, joka houkuttelee mukaan seikkailuun.

Väitöskirjassani tutkin elokuvamusiikkia, erityisesti satuelokuvien ääniraidoilta välittyviä äänellisiä maailmoja. Analysoin elokuvia lähilukemalla eli kuuntelemalla tarkkaan, miten ja mitä musiikki ja erilaiset äänet kertovat satumaailmasta. Tutkimuksessa tarkastelen kuutta elokuvaa, joista vanhin on Edwin Laineen ohjaama Prinsessa Ruusunen vuodelta 1949 ja tuorein Liisa Helmisen Pelikaanimies vuodelta 2004.

Elokuvassa musiikki ja erilaiset äänet vaikuttavat katsomiskokemukseemme eli siihen, mihin kiinnitämme huomion tai millainen tunne elokuvasta välittyy. Tätä on tutkittu paljon elokuvamusiikin tutkimuksen saralla. Mutta mitä ja millaista muuta tietoa ääniraidoilta välittyy, se on kiinnostuksen kohteenani ja erityisesti se, miten elokuvan sisäiset äänimaailmat käyttävät hyväkseen erilaisia kulttuurisia, musiikille ominaisia ja elokuvailmaisulle ominaisia viittauksia.

Kuulo on tärkeä aisti havainnoinnissa. Arjessa emme välttämättä saa valita, millaisia ääniä korvamme meille välittävät. Elokuvaa katsellessa olemme kuitenkin tehneet valinnan, ja keskitymme katselemaan elävää kuvaa kuunnellen samalla sen ääniraidalle valittuja ääniä. Siksipä elokuvamaailman äänien poikkeaminen arjesta herättää mielenkiinnon ja saa meidät uppoutumaan katselukokemukseen.

Sanna Qvick
Kirjoittaja on musiikkitieteen väitöskirjatutkija, joka on kiinnostunut elokuvien ääniraitojen kerronnallisuudesta ja niiden luomista akustisista tiloista.