Vanhemmuuden tukeminen – askel kohti parempaa työrauhaa kouluissa

Suomessa on usko opetuksen tasoon ollut pitkään hyvä. Kansallista identiteettiämme koulutuksen edelläkävijänä ovat nostattaneet erityisesti Suomen kannalta menestyksekkäät PISA -tutkimukset. Koulumenestys lukemisen, matematiikan ja luonnontieteiden alalla ovat pitkään olleet maailman kärkiluokkaa, mutta kokemus oppituntien työrauhasta on samoissa tutkimuksissa osoittautunut olevan kansainvälisen vertailun heikoimmasta päästä. Hyvä työrauha oppitunneilla toimii kuitenkin kivijalkana kaikelle oppimiselle.

Aihe on selvästi puhuttanut paljon viime vuosina. Koulujen työrauhan puolesta järjestettiin Helsingissä mielenilmaus vuonna 2013 ja samana vuonna Perusopetuslakiin tehtiin muutoksia, joiden taustalla oli pyrkimys antaa kouluille enemmän mahdollisuuksia ylläpitää opiskelurauhaa. Vaikka työrauhaa häiritsevät tekijät ovat pääsääntöisesti harmittomia, on työrauhahäiriöiden yleisyys päivittäin läsnä kouluissa. Koska kaikilla oppilailla tulisi olla yhtäläinen oikeus opiskella rauhallisessa ja turvallisessa oppimisympäristössä, on työrauhan ylläpidon edellytyksiin kiinnitettävä enemmän huomiota tulevaisuudessa.

Väitöskirjatutkimuksessani tarkastelen systeemisestä näkökulmasta Helsingin Sanomien mielipidekirjoituksissa vuosina 2004–2014 käytyä keskustelua työrauhailmiöstä. Yhtenä mielenkiintoisena tuloksena nousi esiin vanhemmuus työrauhailmiön taustalla olevana tekijänä. Kirjoituksissa vanhempiin kohdistettiin syytöksiä siitä, etteivät he aseta lapsilleen riittävästi rajoja, vaan suhde vanhemman ja lapsen välillä näyttäytyikin keskustelun valossa enemmän kaverillisena. Vanhempien nähtiin painottavan kotona yhä enemmän lapsilleen heidän oikeuksia velvollisuuksien sijaan ja myös konfliktit kodin ja koulun välillä mainittiin yleistyneen. Syytökset kirjoituksissa kohdistettiin vahvasti vanhempien lapsilleen välittämiin malleihin käytöstavoista ja sääntöjen kunnioittamisesta. Mielipidekirjoitusten mukaan opettajan puuttuessa oppilaan häiriökäyttäytymiseen saa hän vanhempien kiitoksen sijasta syytökset herkästi niskoilleen.

Yhteiskunnassamme aihetta lähestytään kovin mustavalkoisesti, vanhemmat odottavat koulun ja koulu vanhempien kasvatusvastuun ottamista. Mielestäni olisi kuitenkin tärkeämpää tarkastella työrauhaa kokonaisvaltaisesti, vuorovaikutuksellisena ilmiönä. Sopiikin kysyä miten yhteiskunnassamme onnistuttaisiin tukemaan vanhemmuutta jatkossa paremmin? Millä keinoin vanhemmat saataisiin ottamaan heille kuuluva asema lasten käytöstapojen ensisijaisena kasvattajana? Lapsi kun ei voi tehdä kaikkia valintoja itse – hän tarvitsee ympärilleen aikuisia, jotka auttavat lasta tämän kasvussa kohti yhteiskunnan täysivaltaista jäsenyyttä.

Suvi Lehtomäki
Kirjoittaja on kasvatustieteiden tohtorikoulutettava.