Kevojärven jään alla. Mikä saa tutkijan hyppäämään hyiseen veteen?

Innokkaana geologian opiskelijana suoritin aikoinaan kevytsukeltajan ammattitutkinnon tutkimussukeltajalinjalla. Jo gradua tehdessä sain huomata, että tutkittaessa muinaista ilmastoa järvenpohjien sedimenttiaikasarjoista tuhansien vuosien ajalta, sukeltaja on näytteenotossa lähinnä tiellä, hengenvaarassa ja pahimmillaan sotkee herkän pintasedimentin. Sukeltajaa tarvitaan kyllä silloin kun jokin on mennyt pahasti pieleen tai etsitään lampeen pudonnutta meteoriittia (tarina on pitkä ja hupaisa, mutta löydöksenä oli vesiperä). Olisi ehkä pitänyt erikoistua koralleista tehtävään ilmastotutkimukseen, mutta viime keväänä tutkimuslaitteiden lymytessä päättäväisesti jään alla sukellusosaaminen tuli vihdoin tarpeeseen.

Turun yliopiston geologit ovat tutkineet professori Timo Saarisen johdolla utsjokisten järvien sedimenttejä pian kahdenkymmenen vuoden ajan. Vuonna 2017 Kevojärven syvänteeseen Kevon tutkimusaseman lähistölle asennettiin sedimenttikeräimien lisäksi luotain, jonka useat sensorit mittaavat lämpötilan ja paineen muutoksia, sähkönjohtavuutta, pH:ta, liukoisen hapen määrää, turbiditeettiä (veden sameutta) sekä levien määrää pohjan tuntumassa. Laitteisto toimii pohjassa itsekseen ohjelmoituna pattereiden voimalla – aina kolme kuukautta kerrallaan. Sitten paketti täytyy nostaa, kalibroida ja varustaa uusilla pattereilla.

Kesäisin Kevojärven pinnalla kelluukin kolme iloista poijua merkkinä meneillään olevasta tutkimuksesta. Talveksi poijut joudutaan kuitenkin upottamaan syvyyksiin, jotteivat ne jäädy kiinni jäähän tai lähde keväällä pyörivien jäälauttojen mukana kohti Jäämerta. Viime talvena laitteistot lymysivät jään alla sen verran syvällä, että niiden nosto ei onnistunut jään päältä koukkimalla. Halusin kuitenkin saada arvokkaat laitteet ylös, joten päätin sukeltaa jään alle niitä hakemaan.

Hikistä hommaa ennen leijumista

Sukeltaminen jään alla eroaa yllättävän vähän kesän sukellusolosuhteista. Lämpötila syvyyksissä on kesälläkin neljän asteen tuntumassa, eikä valokaan ulotu Suomen sameissa vesissä kovin syvälle. Ainoa suuri ero on se, että pintaan on löydettävä samasta kohdasta kuin matkaan lähdettiinkin. Avannosta sukellettaessa sukeltajan pari onkin aina pinnalla avannon reunalla ja yhteydessä sukeltajaan köyden välityksellä. Köysi on kiinni sukeltajassa kaikkien sukelluslaitteiden alla, ettei se vahingossakaan irtoa. Kommunikaatio köydellä on vähäsanaista, yksi nykäisy – kaikki hyvin, sellainen annetaan säännöllisin väliajoin veden alta pintaan. Kaksi nykäisyä pyytää lisää köyttä, kolme nykäisyä ohjeistaa vetämään köyttä sisään, neljä tai useampi nykäisy on hätämerkki. Silloin sukeltaja vedetään narusta pintaan välittömästi.

Urheilusukeltamisen urheiluosuus tapahtuu lähinnä kuivalla maalla. Hiki tulee vehkeitä ja välineitä kanniskellessa ja viimeistään sitten kun leutona kevättalven päivänä askartelee jäähän ihmisen mentävää reikää. Kevojärvellä oli vielä huhtikuun alussa noin 65-senttinen jääkansi. Ahkeroimme Lapin tutkimuslaitos Kevon tutkimusteknikon Tommi Anderssonin kanssa reiän jäähän, ja laahasimme jääpalat riittävän kauas avannosta. Jään alle irrotettuja paloja ei voi työntää, sillä esimerkiksi sukeltajan kuplat saattavat saada jääpalat luiskahtamaan avannon tukkeeksi.

Lopulta sujahdin useisiin villasukkiin ja lämpöhaalareihin ja sen jälkeen kuivapukuun – kuten kesälläkin sukeltaessa. Sitten kierähdin jään alle. Yhtäkkiä kirkas auringon paiste muuttui hiljaiseksi hämäräksi. Sukellustietokone näytti pintaveden lämpötilaksi aivan jään alla +1°C. Veden alla syke laskee ja ylimääräistä rehkimistä vältetään tietoisesti. Puvussa oleva ilma tekee työn, sen määrällä säädetään syvyyttä ja oikein tasapainotettuna sukeltaja voi leijua hiljaa paikallaan tekemättä ainuttakaan uintiliikettä.

Laitteiden paino ei tunnu vedessä. Eteenpäin pääsee räpylöillä potkimalla, mutta kiirettä ei kannata pitää, hengästyminen voi moninkertaistaa ilman kulutuksen. Veden alla potkin verkkaisesti sammakkopotkuja. Perinteinen saksipotku saa aikaan alaspäin suuntautuvia virtauksia, jotka saavat pohjan läheisyydessä sedimentit pölähtämään. Kevojärven pohjalla tällainen potku voisi tuhota kokonainen lustovuoden ja samalla näkyvyys katoaisi hetkeksi kokonaan. Sammakkopotku ohjaa räpylöiden aiheuttamat virtaukset ylöspäin säästäen näkyvyyden ja kerrostumat. Aivan heti pohjan sotkeminen ei kuitenkaan ollut vaarana, sillä syvänteessä on vettä 35 metriä.

Jää oli alapinnaltaan aivan sileää ja kirkasta teräsjäätä, kuin lasia. Jäinen ikkuna päästi lävitseen runsaasti päivänvaloa, sillä suuri osa jään päällä olleesta lumesta oli edellisellä viikolla sulanut. Ylöspäin katsoessa jäällä olijoiden liikehtivät varjot erottuivat jään läpi. Näkyvyys oli hurjasti parempi kuin mihin olen tottunut, ehkä noin 20 metriä. Kesäisin levien kukoistaessa Saaristomerellä viiden metrin näkyvyys on ihan tavallinen, joskus on vaikeaa nähdä edes omaa hanskaansa.

Nyt samalla hetkellä kun sain silmäni irti välkehtivästä jäästä näin sondin ylemmät kellukkeet kaikessa rauhassa kellumassa kymmenen metrin päässä. Katson itään ja siellä näen sedimenttikeräimen poijun liikkumattomana muutamia metrejä jään pinnan alapuolella. Leijun planktonin lailla poijujen luo, regulaattorista kuuluu vuoroin suhinaa vuoroin purkautuvien ilmakuplien pulina hengitykseni mukaan.

Poijun luona matkaa sondille on vielä 30 metriä. Alas katsoessa poijun köysi katoaa liikkumattomana pimeyteen. Saan pintaköyden kiinni lähimpänä pintaa olevaan poijuun ja toisen sedimenttikeräimen merkkipoijuun. En voi vastustaa kiusausta ja lähden seuraamaan keräimen poijuköyttä syvyyksiin. Lopulta näen sedimenttikeräimen putket siististi pystyasennossa juuri niin kuin pitääkin, kaukana alapuolellani. En mene tästä syvemmälle, sillä siihen ei ole tarvetta, enkä halua aiheuttaa turbiditeettimittariin ylimääräistä häiriötä.

Hitaasti takaisin valoon

Nousen hiljakseen pintaan, jotta vereen paineessa liuennut typpi vapautuu hengitykseni mukana. Liian nopea nousu saisi typen vapautumaan kuplina ja alkaisin kärsiä sukeltajantaudin oireista. Kymmenen metriä minuutissa on turvallinen nousunopeus, se on suunnilleen samaa vauhtia kuin pienimmät hengitykseni aiheuttamat ilmakuplat nousevat. Myös ranteessa oleva tietokone mittaa nousunopeutta ja vilkkumisellaan tekee kyllä selväksi, jos turvallinen nousunopeus ylittyy. Valon määrä lisääntyy ja tunnen kasvoissani veden jäähtyvän, vesi on kylmintä aivan jään alla. Näen avannosta kajastavan valon ja köysimiehen hahmon avannon reunalla jo kaukaa.

Avantoon purkautuvat hengityskuplani paljastaa lähestymiseni myös pinnalla olijoille. Viidentoista minuutin sukelluksen jälkeen ryömin ylös avannosta kertomaan seikkailustani. Vedämme Tommin kanssa tutkimuslaitteet ylös, keräämme näytteet ämpäreihin ja vietämme puoli päivää laboratoriossa kalibroiden sondin sensoreita. Seuraavana päivänä asennamme sondin ja keräimet takaisin syvyyksiin mittaamaan piakkoin alkavan kevättulvan olosuhteita.

Kotimatkaa säesti teipillä sinetöityjen muta-ämpäreiden iloinen loiske takakontissa räpylöiden ja paineilmalaitteiden välissä. Taas yhden talven sedimentaatio on purkissa. Seuraavassa kirjoituksessani kerron Kevojärven sedimenttien kauneudesta.