No niin. Covidin, muuttuvien työtilanteiden, lähiomaisen kuoleman jne. jne. kautta blogin päivitystauko on venynyt peräti vuoteen. Tänä aikana projektia on kuitenkin edistetty aina kun kalenteri on sen suinkin sallinut.

Päällimmäisenä tuloksena lienee historian käytön alustava periodisointi 1900-lukua ja amerikansuomalaisia koskien. Vaiheita on neljä ja ne menevät osin ajallisesti limittäin.

Klubiaskin kanteen hahmoteltuna lista voisi näyttää vaikkapa tältä:

  1. Rotu ja eurooppalaisuus suomalaisen amerikanisaation tukipylväinä (1900-l alkupuolisko)
  2. Huoli suomen kielen ja kulttuurin katoamisesta USA:ssa (1940-60-l)
  3. Amerikkalaistunut suomalaisuus ja identiteettityö (1950-70-l)
  4. Huoli amerikkalaistuneen suomalaiskulttuurin katoamisesta ja uusi kulttuuriperintötyö (1980-l ->)
Finnish Monument Minneapolisin vanhan Finn Townin lähellä Wirth-järven rannalla. Kuva: Jari Nikkola, 2018.
Finnish American Reporter -lehden paluu vuosituhannen vaihtuessa Pohjois-Michiganin Kuparisaarelle kirvoitti yhteisössä kirpeitäkin kommentteja. Muutos vasemman äärilaidan poliittisesta julkaisusta yleiseksi kulttuurilehdeksi oli paitsi uuden amerikansuomalaisen kulttuuriperinnön muokkaustyötä myös maineenhallintaa suhteessa etnisen yhteisön ulkopuolisiin paineisiin. Materiaalit: Finnish American Heritage Centerin arkisto, 2016.

Oheinen lista on vasta alustava luonteeltaan mutta sitä luonnehtivat seuraavat arkisto- ym. lähteet periodeittain:

  1. Tyypillisimmillään eri historiakulttuuriyhteyksissä tarvetta korostaa suomalaisuuden vahvaa asemaa a) eurooppalaisena kulttuurikansana ja toisaalta b) suomalaisia alkuperäisenä osana Yhdysvaltojen asutushistoriaa. Suuntaus näkyy vahvasti ns. mongolikeskusteluissa ja Delaware-juhlinnan yhteydessä. Vielä 1958 Minnesotan 100-vuotisjuhlissa paljastettu ”Finnish Monument” -patsas edustaa keskeiseltä viestiltään tätä suuntausta.
  2. Tähän ajanjaksoon kuuluvat näkyvänä osana erilaiset amerikansuomalaiset historiayhdistykset. Niiden tehtävänä oli dokumentoida katoavaa suomalaiskulttuuria nuorten sukupolvien kadottaessa yhteyden aiheeseen kieliongelmien vuoksi. Osa historiayhdistysten ponnisteluista toteutettiin tietokirjamuodossa. Tästä suuntauksesta esimerkkinä Armas Holmion ”Michiganin suomalaisten historia”, joka valmistui lopulta vuonna 1967, yhdeksän vuoden valmisteluvaiheen jälkeen.
  3. Kenties omaperäisin vaihe amerikansuomalaisessa historiakulttuurissa. 1960-luvun lopulta alkaen on julkaistu erilaisia amerikansuomalaisia murrepakinoita lehdissä ja kirjamuodossa. Jo edeltävän vuosikymmenen puolella lanseerattiin St. Urhon päivän etninen riitti. Tarinoiden ja myyttien kielenä on englanti, joka kirjoitetaan kuten suomalaiset sen lausuisivat. Ilmiö tunnetaan murrehuumorina (dialect humor) myös muiden euroamerikkalaisten ryhmien parissa. Tunnettuja esimerkkejä amerikansuomalaisista murrehumoristeista ovat Heino Puotinen ja Jingo Viitala Vachon. Jälkimmäinen julkaisi tarinoitaan myös suomenkielisinä. Historian käytöltään tarinat ovat sikälikin kiinnostavia, että tarinoiden miljööt ja suomalaisuuden kuvaukset liittyvät jo puhtaasti amerikkalaisuuteen. Kaukokaipuuta Suomeen ei enää tunneta vaan nostalgia tiivistyy lämpimiin muistikuviin suomalaisfarmien kyljessä sijainneilta baseballkentiltä, suomalaisten osuuskauppaliikkeistä jne. Amerikkalainen Suomi oli nopeasti kotiutunut uusiin olosuhteisiin Pohjois-Amerikassa. Murteellisen puheen laukaisema identiteettityö oli myös merkittävää kuten Kathryn Remlinger on tutkimuksissaan esittänyt. Akateemisella saralla Finnish Americana -tutkimuslehden perustaminen liittyy tähän ajanjaksoon.
  4. Nykyinen historian käytön vaihe, joka käynnistyi 1980-luvulla. Tältä ajalta ovat lähtöisin 1900-luvun alun asutustilojen restauroinnit, uudet kulttuurikeskukset, FinnFest-juhlat ja vastaavat. Keskeinen fokus historian käytössä on, paitsi restauroida menneisyyden elinympäristöjä, konstruoida uutta kulttuuriperinnettä, joka vetoaisi myös nuorempiin sukupolviin. Perustasolla Finnish American Reporter -lehden muokkaaminen poliittisesta mediasta yleiseksi kulttuurijulkaisuksi on malliesimerkki tästä kehityskulusta. Kaikki poliittiset ja sosiaaliset ristiriidat siivotaan pois uudesta menneisyyskuvasta ja amerikansuomalainen historia saa pastoraalisen asun ilman kriittisiä havaintoja menneisyydestä. Kriittisiäkin ääniä toki kuullaan: kanteleet tulkitaan myytiksi amerikansuomalaisen maahanmuuttajakulttuurin yhteydessä. Samalla hahmottuu mielenkiintoinen vaikutelma vaiheen 2. historiankäytöstä vielä vaiheessa 4.