Unelmien ala ei välttämättä ole unelmaa ensisekunneista alkaen

Tämä postaus on henkilökohtaisin ja tärkein tekstini tähän mennessä. Minun on pitänyt kirjoittaa se jo kauan, mutta teeman surumielisyyden vuoksi en ole kyennyt kirjoittamaan ollessani liian iloinen ja onnellinen. Tänään tentti- ja syväriahdistuksen ja Jarkon Kuopio-lomallelähdön aikaansaamissa tunnetiloissa koen viimein olevani kypsä kirjoittamaan.

Tämä teksti kertoo siitä, kun monen vuoden työn vaatinut unelmien koulutusala, saakin opintojen alettua olon vain paskaksi.

Jo hakuprosessi yliopistoon vaatii aikaa, rahaa ja kyyneleitä, vailla mitään takeita onnistumisesta

Lääkis on ollut minun unelmani lukiosta lähtien. En kuitenkaan missään vaiheessa sulkenut silmiäni muilta vaihtoehdoilta tai ottanut ainoaksi elämäni päämääräksi päästä lääkikseen. Elämää olisi aivan varmasti lääkäriopintojenkin ulkopuolella ja pitkään hyvin vahva kakkosvaihtoehto minulle olikin opiskella bilsalla lukion biologianopettajaksi. Eniten minua kuitenkin kiinnostivat sairaudet ja ihmisen biologia, minkä voimalla jatkoin taivaltani lääkikseen vielä bilsalle pääsemisen jälkeenkin.

Tieni lääkikseen ei ollut suorin. Käytin hakemiseen yhteensä kolme kevättä, joista kaksi hyvin täysipäiväisesti pääsykokeeseen lukien. Itkin monia kertoja niin pääsykokeissa kuin kokeiden jälkeenkin, unohtamatta itkuja tulosten julkistamisen jälkeen. Kirosin kohtaloa, jumalia ja maailmankaikkkeutta pääsykokeen epäreiluudesta ja kieriskelin itseinhossa, miten saatoinkaan olla niin huono, että en saanut itseäni sisään yhteen kouluun, johon jotkut marssivat suoraan ylppäreiden jälkeen. Luin 6-8 tunnin päiviä kuukausien ajan ja käytin tuhannen euron pintaan vanhempieni rahoja valmennuskurssiin. Kaiken tämän tein saavuttaakseni unelmani, enkä ole todellakaan ainoa. Jokainen lääkikseen päässyt, ja erityisesti ennen sisäänpääsyä ainakin kerran ulkopuolelle jäänyt tietää, mistä puhun. Ennen unelman saavuttamista täytyy tehdä hurjasti töitä ja usein myös hajota säpäleiksi tullakseen lopulta ehjäksi.

Kevät 2013 oli minun kevääni. Huolimatta sysihuonoista fiiliksistä pääsykokeen jälkeen ja parin päivän viiveellä kokeesta itketyistä mitä mä nyt taas teen, vieläkö mä jaksan hakea, miksi mä oon niin tyhmä että en vaan pääse sisään -itkuista, kesä yllätti minut iloisesti. Kammottavan vaikea pääsykoe oli kammottavan vaikea kaikille ja onnekseni huonouteni oli vähemmän huonoa kuin aika monen sadan muun hakijan. Minä pääsin lääkikseen! Tästä unelma alkaa!

Ensimmäinen opiskeluvuosi oli yllättäen unelman sijaan kivikkoa

Ensimmäinen kylmä suihku oli jo aivan ensimmäinen koulupäivä. Luentosalissa, johon meidät oli istettu, kävi äänekäs puheensorina. Keskustelua! Ekana päivänä! Kenen kanssa minä muka olisin keskustellut? Enhän minä tuntenut ketään vielä, enkä todellakaan olisi uskaltautunut heti ekan päivän alkuun tutustumaankaan. Niin minä istuin hiljaa koko muun maailman jutellessa keskenään ympärilläni. Tai siltä minusta tuntui.

Sama tunne jatkoi riivaamistaan pitkin ykkösvuotta. Olin mukana tapahtumissa, minulla oli hauskaa ja sain uskomattomia muistoja, joita aion vaalia mielessäni vielä vuosia, mutta paikkaani en täysin löytänyt. Tunsin olevani yksin 200 ihmisen keskellä ja katselevani sivusta muiden muodostaessa ystävyyssuhteita ja nauttiessa unelmastaan. Minun monen vuoden vaivalla taistelemani lääkisunelma tekikin minut äkisti vain surulliseksi. Ei ollutkaan unelmaa, vaan oli yksinäisyyttä, pelkoa tulevista vuosista ja sosiaalista stressiä jatkuvasta uusien ihmisten kohtaamisesta. Ykkösvuoden aikana minä skippailin luentoja ja ruokailuja puhtaasti siitä syystä, etten kestänyt muutaman minuutin puheensorinan täyttämää epämääräistä odottelua luentosalin edessä ennen ovien avautumista, enkä kenenkään ruokaporukkaan ns ylimääräisenä änkemistä. Toisinaan istuin vessassa näpräämässä puhelinta luentotauoilla, kun en tiennyt kenen kanssa olisin voinut hengata. Tulen vielä kolmen vuoden jälkeenkin todella surulliseksi, kun muistelen noita tuntemuksia fetusvuoden ajalta. Ykkösvuoden ajan vihasin vuoronperään itseäni ja lääkistä jopa siinä määrin, että kesti pitkälle kakkosvuoteen päästää irti kaikesta lääkistä kohtaan kasvattamastani katkeruudesta.

Haluan korostaa, että minun rankka ykkösvuoteni ei ole kenenkään tai minkään vika, ei minun, ei kurssimme eikä edes lääkiksen, vaikka ykkösvuonna mielessäni sitä usein koitinkin kirota. Olen tätä nykyä maailman onnellisin ollessani juuri minä, juuri meidän kurssillamme ja juuri Turun lääkiksessä ♥ Lähes 200 hengen kurssikoko on kuitenkin persoonaltaan minunlaiselleni aikaavievä haaste, vaikka ympärillä olisi kuinka hyviä ja mukavia ihmisiä. Tutustun hitaasti uusiin ihmisiin. Olen ujo ja epävarma. Väsyn helposti jatkuvassa sosiaalisessa kanssakäymisessä. Siedän huonosti sosiaalista epävarmuutta. Koen pystyväni olemaan oikeasti minä vasta tovin tutustumisen jälkeen. Olen huono small talkkaamaan. Kuuntelen uusia ihmisiä tavatessani mieluummin kuin juttelen. Mutta kun löydän paikkani, olen äänekäs, iloinen, räiskyvä, vahva ja itsevarma. Olen oma itseni.

Rankinta ykkösvuonna olikin koko ajan tietää, että minä olen oikeasti huikea tyyppi ja tämä koulu on täynnä huikeita tyyppejä, joihin tutustuminen vain tuntui mahdottomalta. Ihmiset ympärilläni tutustuivat ja solmivat ystävyyssuhteita heti fetussyksyn alusta alkaen ja samaan aikaan minä itkin Jarkolle, kuinka pelkään, että pääsykoekeväiden kovalla työllä ja epätoivon kyynelillä sain lopulta ansaittua itselleni kuusi vuotta tätä: pettymystä, epävarmuutta ja itseinhoa. Oli todella raskasta pelätä, että oma unelma ei ikinä olisikaan unelmaa.

Unelma alkoi kuitenkin rytinällä heti kakkosvuonna

Minun kohdallani kakkosvuosi oli alusta saakka käänteentekevä. Aivan lukuvuoden alussa eräs nykyinen hyvä ystäväni poimi minut mukaansa ja sillä tiellä olen edelleen. Ei tarvittu kuin yksi ystävä johdattamaan minut muiden ystävien luo! Löysin kakkosvuoden syksyn aikana paikkani parinsadan ihmisen palapelissä ja äkisti kaikki vain loksahti paikalleen. Samalla sekunnilla alkoi sulaa muuri, jota olin itseni ja lääkiksen väliin rakentanut ja pystyin antautumaan unelmalleni. Lääkis alkoi tuntua paikalta, jonka puolesta oli todella kannattanut taistella rankat pääsykoekeväät ja jonka hypetys ei ollutkaan epäaitoa valhetta. Lääkis alkoi tuntua unelman elämiseltä eikä päivästä toiseen jatkuvalta selviytymistarinalta. Parasta kakkosen syksyssä oli kuitenkin, että se oli vasta alku. Jokainen vuosi lääkiksessä on ollut toistaan parempi, koska mitä pidemmälle koulutuksessa kipuamme, sitä paremmin nyt 150 henkeen kutistunut porukkamme tuntee toisensa. Nykyään luennolla en tunne itseäni lainkaan yksinäiseksi, vaikka en istuisi oman kaveriporukkani vieressä, vaan aina on joku kurssikaveri, jonka viereen voin istua ja vaihtaa nauraen pari sanaa. Se, jos mikä on lääkiksen taikaa.

Postaukseni tarkoitus ei ole todellakaan pelotella ketään, vaan kertoa minun tarinani, joka on opettanut itselleni valtavasti. Unelmat harvoin tuntuvat miltään yksin, vaan ystävissä on meidän voimamme, ja uuden koulun alussa on lupa käydä läpi kaikenlaisia tunteita, vaikka koulupaikka kuinka unelmien täyttymys olisikin. Teksti haluaa myös muistuttaa, että vaikka välillä tuntuu rankalta, toisinaan asiat voivat kääntyä aivan päälaelleen jo yhden kesän aikana, kiitos ystävien! ♥