Lääkiksen opiskelijoita ryhmäkuvassa.

Millaista porukkaa lääkiksessä on?

Lääkistä kohtaan on paljon ennakkoluuloja. Lääkisläiset ovat rikkaiden lääkäreiden tai vähintään lakimiesten lapsia, jotka purjehtivat ja golfaavat kesäisin, ovat omanarvontuntoisia mulkkuja, jotka eivät tiedä oikeiden töiden tekemisestä mitään, ja ennen kaikkea lääkisläiset ovat kiinnostuneita vain muista lääkisläisistä tai parhaan puutteessa muista ”eliittiyliopistolaisista” (= kauppislaisista ja oikislaisista). Olin itsekin vähällä uskoa näin.

Tulen myöhemmin kirjoittamaan, miten lääkiksen aloittaminen oli minulle unelmien täyttymyksen ohella myös haastava paikka. Isoksi osaksi noiden omien lääkisalkukankeuksieni takia, minä kieltäydyin lähes koko ensimmäisen lääkisvuoteni ajan näkemästä sitä kaikkea monimuotoisuutta, mitä lääkiksen noin 900 opiskelijan joukkoon mahtuu.

Lääkisläiset eivät nimittäin todellakaan ole rikkaita lellipentulapsia, jotka katsovat nenäänsä nirpistäen muuhun maailmaan, vaan todella moninainen joukko ihmisiä erilaisista lähtökohdista.

Sekaamme mahtuu superkirurgien lapsia, jotka ovat kehdosta asti tienneet haluavansa lääkäreiksi, kuten viisi edeltävääkin sukupolvea, mutta myös aivan tavan duunareiden lapsia, jotka ovat perheensä ensimmäisiä ylioppilaita (minä täällä moi!), sekä aiemmin sairaanhoitajaksi tai fyssariksi opiskelleita, joilla on hyvin laaja näkemys terveydenhoitomaailmasta jo ennen lääkistä. Taustalla ei oikeasti ole väliä, koska lääkiksen alussa kaikki ovat yhtä lailla uuden edessä.

Myöskään tyyliseikoista ei tarvitse stressata. Lääkiksestä löytyy tyyliltään niin kauluspaitaisia pukumiehiä kuin kollareissa luentopummina päivästä toiseen vaeltavia kandinrenttujakin. Kunhan klinikassa saapuu potilaiden eteen asiallisesti pukeutuneena, ei muulla ole väliä. Itse olen tämän viikon fiilistellyt luennoilla istumista, kun on mahdollista valua saliin meikkaamattomana pipopäisenä kollarispurguna tai vaihtoehtoisesti kunnolla laittautuneena ja todella siistiin mekkoon pukeutuneena. Klinikkaviikkojen aikana kun pukukoodina on sairaalan siniset työvaatteet eli smurffit tai äärimmäisen mitäänsanomaton farkut+paita -yhdistelmä, joka ei tyylillisesti istu minulle lainkaan. Pointtinani joka tapauksessa, että en ole koko nelivuotisen lääkisurani aikana joutunut stressaamaan, että mitä laittaisin kouluun päälle, että sopisin joukkoon, koska ei ole tiettyä mallia, johon pitäisi sopia.

Tottakai on olemassa eräänlainen lääkiskupla, jonka olemassaoloa ei voi kieltää, ja joka tekee meistä vaikeita muille lähestyä. Opintomme ovat hyvin tiiviit eikä poikkitieteellisyydelle ole tarkoin määrätyssä opintosuunnitelmassa tilaa, joten päivät vietämme väkisinkin toisten lääkisläisten kanssa. Meidät eristää muusta yliopistosta myös Medisiinan erillinen sijainti Yliopistonmäen ydinkampuksesta. TLKS on myös todella iso ainejärjestö (n. 900 jäsentä), joten jo oman joukkomme piirissä on valtavasti ihmisiä tutustuttavaksi, verrattuna pienempiin ainejärjestöihin (esim. 120 jäsentä), joiden on pakko tehdä yhteistyötä muiden ainejärjestöjen kanssa, ettei samoihin naamoihin kerta kaikkiaan kyllästy. Silti emme missään nimessä ole kiinnostuneita ainoastaan itsestämme!

Summa summarum, lääkisläiset eivät ole sen enempää mulkkuja kuin muutkaan korkeakouluopiskelijat, joten jos unohdettaisiin vanhentuneet ennakkoluulot ja keskityttäisiin jokainen vain olemaan mahtavia turkulaisia opiskelijoita.