Viikkoa 49 on Suomen yliopistoissa leimannut aktivismi hallituksen politiikkaa vastaan. Tiistaina 1.12.2015 järjestettiin Turussa koulutuslakko-liikkeen masinoima mielenosoitus, jossa protestoitiin koulutukseen suuntautuvia leikkauksia ja laajemmin niin koulutuspolitiikan kuin inhimillisen elämän alistamista talouskasvun eetokselle. Kulkue kokoontui taidemuseonmäellä puolenpäivän jälkeen, ja mielenosoittajien reitti kulki torin ja jokirannan kautta Turun yliopiston päärakennuksen pihalle, jossa pidettiin aiheeseen liittyviä puheita ja esityksiä. Myös Turun yliopiston sosiologian oppiaineesta paikalla oli muutamia opiskelijoita ja henkilökunnan edustajia (ks. kuva).

Kuvassa vasemmalta oikealle Laura Lyytikäinen, Suvi Keskinen, Päivi Naumanen, Suvi Salmenniemi, Harley Bergroth ja Paul Jonker-Hoffrén. Kameran takana Carita Lockmer.

Paikallaolijoiden määrää oli vaikea silmämääräisesti arvioida, mutta mikään tuhatpäinen massa ei marssilla vellonut. Toisaalta, mieltä osoitettiin samanaikaisesti monessa yliopistokaupungissa ja pienehkötkin mielenosoitukset voivat toki olla alku jonkin suuren. Mihin tahansa yhteiskunnallisiin epäkohtiin haluammekin vaikuttaa, on vaikea keksiä tärkeämpää ja kauaskantoisempaa yhteiskunnallisen sivistyksen kanavaa kuin monimuotoinen, tuottavuuspaineesta vapaa koulutus ja tiede. Yksi mielenosoituksen tärkeimmistä viesteistä on se, että koulutuksen tai tieteen arvoa ei voi mitata rahassa tai innovaatioissa, eikä niiden tehtävä ole palvella talouskasvua. Koulutuksen ja tieteen tärkein tehtävä on lisätä ymmärrystämme elämästä ja avata silmiämme mahdollisille maailmoille. Se, että elämme, ajattelemme, opiskelemme ja teemme työtä tuottaaksemme lopulta pelkän tuottamisen takia, ei todellakaan ole ainoa mahdollinen maailma. Lisäksi, mahdollisten maailmojen todellisuudessa koulutuksesta tai mistä tahansa muusta asiasta leikkaaminen on ennen kaikkea poliittinen ja ideologinen valinta, ei missään nimessä mikään objektiivinen ”pakko”, jollaisena leikkaukset usein retorisesti esitetään.

Yksi tilaisuuden puhujista oli kirjallisuustieteen professori Liisa Steinby, joka korosti sitä paradoksia, että nykyisessä koulutuspolitiikassa tutkijoita vaaditaan tekemään entistä enemmän ja parempaa työtä entistä nopeammin entistä vähemmillä resursseilla. Yliopiston kontekstissa me mielenosoitukseen osallistuneet sosiologit toivomme, että alla olevassa kuvassa yliopiston seinällä komeileva teksti otetaan vakavasti. ”Vapaan kansan lahja vapaalle tieteelle”. Se tarkoittaa muun muassa sitä, että meille yliopisto ei kokonaisuutena nyt eikä koskaan ole tuloksentekolaitos eikä erityisen notkea ja ketterä yrittäjyysakatemia, jollaiseksi sitä on viime aikoina yritetty brändätä. Päinvastoin, tällaiset absurdit strategiat herättävät meissä tarpeen vastarintaan.

Näihin teemoihin palattiin ja niitä syvennettiin seuraavana päivänä, keskiviikkona 2.12., kun sosiologian oppiaineen ”politiikan tilat ja taktiikat”-kurssilla järjestettiin paneelikeskustelu, jossa pohdittiin yliopistoa politiikan ja poliittisen vaikuttamisen tilana. Keskustelijoina olivat Mikko Mononen (TYY:n hallituksen puheenjohtaja), Suvi Auvinen (TeM, anarkisti), Karoliina Lehtola (Index ry:n opintosihteeri), Rauli Mickelsson (VTT, poliittisen vaikuttamisen tutkija) ja Mona Mannevuo (FT, työelämän ja tietotyön tutkija).

Paneelissa keskusteltiin yliopiston roolista ja tulevaisuudesta sekä opiskelijoiden ja henkilökunnan mahdollisuuksista vaikuttaa yliopiston kehitykseen ja päätöksentekoon. Keskustelua herätti erityisesti jo mielenilmauksen yhteydessä puhuttanut muutos sivistysyliopistosta ”yrittäjyysyliopistoon”. Ajatus yliopistosta yritysmaailman toimintalogiikkaa jäljittelevänä organisaationa, jonka tehtävänä on sivistysyliopiston kriittisen ja valistuneen kansalaisen sijaan tuottaa ”oman elämänsä yrittäjiä” kiihdyttämään talouskasvua ja kilpailukykyä herätti kritiikkiä niin panelisteilta kuin yleisöstäkin. Keskustelussa kannettiin huolta tutkimuksen vapaudesta. Index ry:n opintosihteeri Karoliina Lehtola kritisoi ”putkitutkintoja” ja oli huolissaan tutkimuksen kaupallistamisen seurauksista. Tutkimustiedolle asetettavat ”hyödyllisyyden” kriteerit nähtiin keskustelussa ongelmallisina. Kuka määrittelee mitä ”hyöty” on? Hyötynä näyttäytyvät tällä hetkellä usein vain ne paljon puhutut ”kaupalliset innovaatiot” (joita valtausbanderolleissa on kehotettu tunkemaan erinäisiin paikkoihin) ja suoraan hallintoa ja päätöksentekoa palveleva tieto. Mutta ilman esimerkiksi humanististen ja yhteiskuntatieteiden tuottamia ”maailman kuvittelemisen” välineitä emme olisi tietoisia historiasta ja miten se vaikuttaa nykypäivänä, emme pystyisi tulkitsemaan mitä maailmassa tapahtuu ja miksi, emmekä pystyisi kuvittelemaan toisin näkemisen ja tekemisen tapoja.

Tieteen yhteisöllinen luonne on varassa jäädä sivuraiteelle kun meitä kaikkia tiedeyhteisön jäseniä puhutellaan yksilöyrittäjinä, joiden tehtävä on valmistua nopeasti ja tuottaa ”huippututkimusta”. Koulutus näyttäytyy entistä vahvemmin yksilöllisenä arvonkeräämisen projektina yhteiskunnallisen, kollektiivisen sivistysprojektin sijaan, kuten yleisökommentti tiivisti. Luovuus ja sivistys edellyttävät tasa-arvoa, poliittista vaikuttamista tutkinut Rauli Mickelsson painotti. TYY:n hallituksen puheenjohtaja Mikko Mononen näki yrittäjyysyliopiston ajatuksessa myös myönteisiä puolia, joskin hänkin painotti yliopiston tehtävää kriittisten kansalaisten kouluttajana.

Monissa puheenvuoroissa ilmaistiin huoli siitä, ettei yliopisto arvosta työntekijöitään eikä itseään. Ideoita tähyillään hämmästyttävän kritiikittömästi yritysmaailmasta. Miksi tasa-arvon ja sivistyksen ideat eivät enää näyttäydy tavoittelemisen arvoisina? Mickelsson tuskaili, miksi Suomeen mahtuu aina vain yksi näkemys kerrallaan; tällä hetkellä tämä näkemys on uusliberalistinen managerialismi, jonka seurauksena perinteinen sivistyseetos on kääntynyt päälaelleen. Kun aiemmin pyrittiin kasvattamaan resursseja jotta saataisiin laajennettua koulutusmahdollisuuksia, on nuoli kääntynyt nyt toiseen suuntaan: koulutus on valjastettu rahan tuottamisen välineeksi. Tästä puhui myös tutkija Mona Mannevuo. Hän nosti esille sen, kuinka yliopisto näyttäytyy työntekijöilleen yrityksenä, jolla on tulostavoitteet, jotka työntekijöiden tulisi kuuliaisesti täyttää. Ihanteeksi meille kaikille tarjotaan start up-yrittäjän hahmoa, jonka kääntöpuolena näyttäytyy vanhanaikainen ”palkansaaja”, joka on laiska – ja tietysti, mikä pahinta, ”innovointikyvytön”. Koska humanistin/kriittisen yhteiskuntatieteilijän työ ja tutkimus on tosiasiassa tietysti kaikkea muuta kuin startup-pöhinää ja hyvällä tsempillä hoituvaa, originaaliudessaan huikaisevien ideoiden tulvaa, seuraus on, että työntekijän on usein todella vaikea hahmottaa, mitä työnantaja häneltä oikeastaan odottaa ja vaatii.

Keskustelua kaivattaisiin myös viime vuosien kilpailua ja epävarmuutta synnyttäneen yliopistopolitiikan negatiivisista seurauksista, etenkin sen emotionaalisista kustannuksista. Ruuvin jatkuva kiristäminen on ajanut henkilökunnan ja opiskelijat äärirajoille. Säästöjen sijaan nyt suunnitellut leikkaukset tulevat tuottamaan uupumusta, masennusta, keskeytettyjä opintoja ja lisääntyneitä sairauspoissaoloja. Kuten edellisestä lamasta tiedetään, säästöt yhdessä kohtaa tuottavat usein kustannukset moninkertaisina toisessa kohtaa. Yliopiston mankelista tuskin saadaan enää lisätehoja irti vaikka kuinka puristettaisiin, päinvastoin.

Monissa puheenvuoroissa pohdittiin myös yliopistodemokratian tilaa. Yliopiston päätöksentekoprosessit näyttäytyivät epäselvinä ja salamyhkäisinä ja kolmikantaa toivottiin vahvemmin mukaan. Mickelsson toi esille, kuinka managerialismi on luonut otollisen maaperän diktatoriselle ja epädemokraattiselle hallintakulttuurille. Yliopiston tuoreen työhyvinvointikyselyn tuloksissa nousee myös selkeästi esille henkilöstön keskuudessa vallitseva epätietoisuus yliopiston johtamisen ja päätöksenteon prosesseista. Tämä demokratiavaje tulisi ottaa vakavasti.

Solidaarisuutta koko koulutuskentän, eri tieteenalojen, eri ammattiryhmien ja laajemmin koko yhteiskunnan tasolla peräänkuulutettiin useissa paneeli- ja yleisöpuheenvuoroissa. Helsingin yliopiston valtauksissa mukana ollut aktivisti Suvi Auvinen painotti sitä, että leikkauspolitiikassa on keskeisesti kyse luokkapolitiikasta. Hän paikansi koulutuslakkoliikkeen osaksi globaalia talouskuri- ja leikkauspolitiikkaa vastustavaa liikehdintää. Hän myös muistutti liikkeen vastustavan kaikkia koulutukseen ehdotettuja leikkauksia, joista yliopistojen rahoitusleikkaukset ovat vain osa. TYY:n jättäytyminen koulutuslakkoliikkeen ulkopuolelle herätti runsaasti kysymyksiä sekä panelistien että yleisön taholta. TYY:n hallituksen puheenjohtajaa pyydettiin useaan otteeseen perustelemaan sitä, miksi TYY ei lähtenyt mukaan liikkeeseen.

Sekä paneelikeskustelu että käynnissä olevat mielenilmaukset vaativat ottamaan kantaa tieteen vapauteen ja yliopiston sivistys- ja yhteiskuntakriittiseen tehtävään. Ei ole yhdentekevää, millaisille arvoille tulevaisuuden yliopisto rakentuu. Meitä hyödyttömiksi leimattuja humanisteja ja yhteiskuntatieteilijöitä tarvitaan tarkastelemaan kriittisesti tehostamisen, kilpailun, innovoinnin, profiloinnin ja poisvalinnan viimeaikaista newspeakia. Nyt jos koskaan kaivataan sivistysyliopiston koulimaa toisin kuvittelemisen ja tekemisen taitoa sekä aktiivista vastarintaa, etenkin kun maata johdetaan sivistystä halventavalla asenteella, joka kiteytyy surullisella tavalla pääministerin eilisessä lausahduksessa: “löytyy kaikenmaailman dosenttia, jotka kertovat, että tätä ja tätä ei saa tehdä”.

Linkkejä:

Suvi Auvisen blogi, josta löytyy hänen alustuksensa paneelikeskusteluun: http://suviauvinen.puheenvuoro.uusisuomi.fi

Koulutuslakko-liikkeen Turun haaran Facebook-ryhmä: https://www.facebook.com/koulutuslakkoturku/

Harley Bergroth & Suvi Salmenniemi