Latinakin on aikanaan ollut elävä, puhuttu ja kirjoitettu kieli. Quis hoc nesciat? Latinasta on myös ollut eri aikakausina ja eri käyttöyhteyksissä useita eri versioita ja rekistereitä (kuten mistä tahansa elävästä kielestä), ja jo antiikin aikana kiisteltiin oikeakielisyys- ja oikeinkirjoitusasioista. Olen viime vuosina saanut tutustua yhteen  varsin omalaatuiseen latinaan, jossa sekoittuvat latinan syntaksi ja varhaiset romaaniset rakenteet.

Väitöskirjani käsittelee latinan syntaksin kehitystä ja muutoksia 800-luvun asiakirjakielessä. Tutkimuksen korpuksen muodostavat Pohjois-Italian Piacenzan kaupungin ja sen ympäristön vuosilta 816–899 säilyneet asiakirjat (noin 320 kpl), jotka sisältyvät laajaan Chartae Latinae Antiquiores  -julkaisuun. ChLA-aineisto

Piacenzan tuomiokirkko, CC BY-SA 3.0, https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=519075

käsittää yksityisoikeudellisia, esimerkiksi maankäyttöön liittyviä, useimmiten pergamentille kirjoitettuja asiakirjoja 600–800-luvuilta. Valtaosaa ”omista” asiakirjoistani säilytetään yhä Piacenzan tuomiokirkon uumeniin kätkeytyvässä pienessä arkistossa, ja ne on julkaistu vasta 2000-luvulla.

Suuri osa asiakirjojen tekstiä on sidoksissa toistuviin, fraasimaisiin asiakirjaformuloihin (mikä tosin ei takaa ns. oikeakielisyyttä). Asiakirjoissa on säilynyt erilaisiin ilmauksiin ja lainauksiin kiteytyneinä kielellisiä elementtejä, jotka ovat peräisin 400–600-lukujen juridisesta ja hallinnollisesta latinasta. Lisäksi niissä on vaihtelevissa yhteyksissä esiintyviä tietoja, jotka liittyvät yksittäisiin tapahtumiin ja yksittäisten asioiden, paikkojen ja henkilöiden kuvaamiseen. Juuri näissä vaihtelevissa tekijöissä voi tavoittaa kirjurin pyrkimyksen ilmaista latinaksi sellaisia puhekielen tekijöitä, jotka voi jo määritellä romaanisiksi. Erilaiset formulat taas heijastelevat perinnettä eli näitä asiakirjoja varhaisempaa aikakautta. Keskityn tutkimuksessani syntaksin eroihin ja muutoksiin kaavamaisten ilmausten ulkopuolelle jäävissä vapaammin muotoilluissa, tapauskohtaisissa kohdissa, joskin niiden syntaksi on usein varsin suppeaa.

Asiakirjojen latina heijastelee sellaista kielen kehitysvaihetta, jossa fonologia, morfologia ja syntaksi eivät enää noudata klassisen latinan järjestelmää mutta kouluissa opittava ja varhaisempien tekstien välittämä kielioppi vaikuttaa latinanpuhujien ja -kirjoittajien kieleen. Tekstit ovat kielitieteilijälle erityisen kiinnostavia, koska niissä näkyy jo lukuisia romaanisia piirteitä, kuten kaksiosaisen perfektin (data abeo) muodostus tai de-preposition genetiivinen käyttö. Myös italian da-prepositio on jo käytössä. Ääntämys vaikuttaa välillä huomattavasti kirjoitustapaan: inn omnibus, amme facta. Palatalisoitunutta äännettä yritetään usein ilmentää tj-kirjoitustavalla: tjves (cives).

Latinan ad– ja ab-prepositio menevät 800-luvun asiakirjakielessä iloisesti sekaisin ja limittäin; akkusatiivi ja ablatiivi eivät morfologisesti enää eronneet toisistaan, koska fonologinen vokaalipituus ja loppu-m olivat hävinneet ääntämyksestä jo vuosisatoja aiemmin ja kumpikin prepositio ääntyi siten pelkkänä /a/:na. Voidaankin puhua pikemminkin kirjoitustavoista kuin tietyn sijamuodon käytöstä. Kirjoitustapa ad on paljon yleisempi, ja sitä on usein käytetty ab-preposition sijaan: livello ad me facto, ad presenti die. Myös datiivimaisen muodon ja prepositiorakenteen yhdistelmiä esiintyy: ad heredibus meis. Aineistoa tarpeeksi pitkään kahlattuani sekamuotoinen verkkokaupan nimi Adlibris ei vaikutakaan enää niin oudolta… Kirjoitustapa ab taas näyttäisi esiintyvän ainoastaan vakiintuneissa, toistuvissa formuloissa ja olisi siten pelkkä arkaismi: defendere ab omni hominem. Myös pelkkää ääntämyksen mukaista a-muotoa esiintyy, joskus em. kirjoitustapojen kanssa samassa lauseessakin: sicut ad genitore meo vel a me posesa est. Voidaankin kysyä, kuinka sattumanvaraista kunkin kirjoitustavan käyttö on – onko kirjuri kenties tavoitellut vain jotenkuten latinan näköistä kieltä? Tutkijan on välillä vaikeaa päästä ”kielioppivirheitä” kyttäävän koulumestarin asenteestaan…

Hyperkorrektismit tuovat tähän omalaatuiseen latinan kieleen oman lisävivahteensa. Oikeasta kirjoitusmuodosta tietämättömät kirjurit saattoivat kehittää ”väärin korjattuja” muotoja yllättävän yleisistäkin latinan sanoista (esim. adque, jopa adquem < atque, tamtum < tantum) ja jopa asiakirjakieleen kuuluvista kiinteistä ilmauksista (constad <

Lothar I
Public Domain, https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=189282

constat). Nykyitalialaisellekin vaikeasti ääntyvä /h/ saattaa ilmestyä välillä yllättävien sanojen alkuun: hanni < anni.  Homnia (< omnia) taas on voinut saada vaikutteita homines-sanasta. Välillä kirjoittaja tuntuu lisänneen johonkin sanaan alku-h:n ja varsinkin loppu-m:n ikään kuin varmuuden vuoksi, saadakseen tekstiin jonkinlaista aidomman latinan tuntua. (Alkuperäisistä asiakirjoista voisi ehkä huomata, mikäli tällainen alku- tai loppukirjain on lisätty sanaan erikseen, kenties eri käsialallakin.)  Joskus myös kirjurin germaanitausta taitaa paljastua, kun /v/:n sijaan onkin kirjoitettu /f/. Ja pitäisiköhän siitä päätellä jotain kirjurin ajatuksista, että Piacenzan aluetta tuolloin hallinnoineen Lotharin, Kaarle Suuren pojanpojan, nimi kirjoitetaan johdonmukaisesti ja monipuolisesti väärin?

Tällainen tutkimusaineisto on monessa mielessä kiinnostava. Nuoruuteni toiveammatti oli arkeologi, joten tällainen suoraan menneisyydestä eikä myöhempinä kopion kopioina säilynyt kirjoitettu materiaali on jo sellaisenaan kiehtova. Minuun myös vetoaa, niin sisällöllisesti kuin kielellisestikin, menneisyyden yksittäisen, tavallisen ihmisen viesti. Viestin voi tavoittaa Pompejin seinälle raapustetusta puhekieltä heijastelevasta rakkausrunosta, roomalaiseen hautakiveen hakatusta tahattoman koomisesta hyperkorrektista toivotuksesta BIBAT IN PACE, tai sitten näistä 800-luvun pohjoisitalialaisten kirjurien muistiinpanoista, joissa sekoittuvat puhekielen värittämä latina ja varhaiset italian piirteet.

Aulikki Vuola