Kirjoittaminen on historiantutkijan ensisijainen työväline. Ilman tekstiä ei ole tutkimustakaan. Historiantutkimus on yhtä kuin siitä kirjoitettu ja julkaistu tutkimusteksti. Se ikään kuin ”lihallistaa” tutkijan ajatteluprosessin. Jokainen tutkija on siten kirjoittamisen ammattilainen, mutta vuosien harjaantuneisuus ei välttämättä tee kirjoittamisprosessista yhtään sen helpompaa.

Tiedekirjoittamisen pakkopulla?

Kävin hiljattain Facebookissa keskustelua tutkijakollegoiden kanssa kirjoittamisesta, erityisesti tiedekirjoittamisesta. Useissa kommenteissa kävi ilmi, että kirjoittaminen on, joskus useimmiten, melkoista pakkopullaa, tikistämistä ja väkisin vääntämistä. Kirjoittaminen tuottaa ahdistusta ja paras hetki on, kun tekstin saa valmiiksi.

Ulkopuolisesta tämä voi kuulostaa aivan karmealta. Miksi tehdä sitten tällaista hommaa, josta ei yhtään pidä? Kuten monet kirjailijatkin ovat haastatteluissa todenneet, kirjoittaminen on raakaa työtä. Kirjoittamisen ammattilainen ei voi jäädä odottelemaan inspiraatiota, vaikka tutkimuksen tekeminen ja aihe sinällään olisivat kiinnostavia ja niihin suhtautuu intohimoisesti. Joskus on vain kirjoitettava vaikka väkisin, varsinkin kun deadlinet lähestyvät. Tapoja tuottaa tekstiä on monia: joku ottaa tavoitteekseen tietyn päivittäisen liuskamäärän, joku rivimäärän. Itselläni on tapana varata tietty tuntimäärä, jonka käytän vain ja ainoastaan kirjoitustyöhön. Ja kyllä: deadlinen lähestyminen kummasti nostaa kirjoitusintoa.

Tekstilaji varmasti vaikuttaa siihen, millaisena kirjoittamisen kokee. Tieteellisen tekstin formaatti on kuitenkin hyvin tarkkaan rajattu, ja siinä on huomattavasti vähemmän liikkumatilaa toteuttaa yksilöllisiä, luovia ratkaisuja. Kulttuurihistoria tosin sallii tutkijan oman äänen kuulua, mutta silti dialoginen keskustelu itsen, aiemman tutkimuksen ja

Kirjoittaminen on tutkijan perustyötä.

lähdeaineiston kanssa luo tietyt raamit. Minulla ainakin eräänlainen pakottomuus helpottaa. Jos tiedän, ettei tekstiä ole pakko saada valmiiksi tietyssä aikataulussa tai että sitä ei ole pakko näyttää kenellekään, jos koenkin kirjoittaneeni täysin puuta heinää, voin suhtautua tekstin tuottamiseen paljon rennommin. Esimerkiksi tämä blogiteksti syntyi sutjakammin kuin yksikään artikkeli!

Eroottinen flow-tila?

Samaisessa some-keskustelussa tuotiin esiin Pälvi Rantalan ja Veera Kinnusen Kide-lehdessä (4/2016) julkaistu artikkeli ajattelun (ja kirjoittamisen) ruumiillisuudesta. Tekstissä verrattiin kirjoittamista parhaimmillaan eroottiseen hurmostilaan. Tämä väittämä herätti mielenkiintoisia ja innostuneita puheenvuoroja. Ihan vastaavia kokemuksia itselläni ei ole, mutta allekirjoitan täysin sen, että kirjoittaminen on sekä fyysinen että psyykkinen tapahtuma. Tutkija ei ole koskaan täysin objektiivinen tutkimusaiheensa suhteen. Hänen omat kokemuksensa ja kiinnostuksen kohteensa vaikuttavat siihen, miten hän aineistoaan tulkitsee. Tutkija on mukana koko persoonallaan, joten ei ole mikään häpeä myöntää, että omaan tekstiin kohdistettu kritiikki tuntuu joskus inhottavalta. Kirjat, tekstit, ovat kirjoittajiensa rakkauslapsia aivan kuten laulut ovat muusikoiden.

Mutta takaisin hurmokseen. Parhaimmillaan kirjoittamiseen syntyy flow-tila, jossa aika yksinkertaisesti katoaa. Voin istua tuntitolkulla tietokoneen ääressä niin etten huomaakaan ympäristöäni, mikä tietysti saattaa ärsyttää lähipiiriä. Siinä kun saattaa helposti kulua illat ja viikonloputkin. Mutta tällaisessa tilassa syntyy tekstiä, ja paljon. Aina se ei ole täysin julkaisukelpoista, mutta onpahan materiaalia, mistä muokata jälkeenpäin. Sellaisen tripin jälkeen olo on voitonriemuinen, mutta en sanoisi, että ylen hurmioitunut. Ehkä pikemminkin tyhjä.

Kirjoittamisen tavat ovat muuttuneet Christine de Pisanin ajoista, mutta edelleenkään kirjoittaminen ei ole aina helppoa.
Wikimedia commons.

Kirjoittaminen on ehdottoman fyysistä työtä. Jokainen ammatikseen kirjoittaja tietää sen sietämättömän tuskan hartioissa ja niskassa, jonka istuminen tietokoneen äärellä aiheuttaa, olkoonkin, että kaikenlaisia ergonomisia apuvälineitä onkin runsaasti saatavilla. Ja kirjoittamisen ruumiillisuus on tunnettu jo pitkään. Tuomas Heikkilän Piirtoja ja kirjaimia. Kirjoittamisen kulttuurihistoriaa keskiajalla (2009) teoksesta löytyy seuraavanlainen luonnehdinta kirjoittamisesta:

Una lingua loquitur
duo oculi vident
tres digiti scribunt
totum corpus laborat
Scribere qui nescit
nullum putet esse laborem.

Voin täysin allekirjoittaa kyseisen luonnehdinnan. Enää meidän ei toki tarvitse raapustaa sulkakynällä ja tuhria pergamenttia musteeseen, mutta raskasta kirjoittaminen on edelleen. Ajattelutyö on kuluttavaa. Pitkän kirjoitussession jälkeen olen usein sekä fyysisesti että henkisesti väsynyt. Haluan vain olla ja levätä. Ja olen kuullut lukuisia kertoja kommentteja siitä, että istun vain kaiket päivät tietokoneella. Eihän sen pitäisi olla raskasta. Ja varsinkin ihmettelyä aiheuttaa sen, jos en ole saanut kovin paljon tekstiä aikaan.

Vanhan ystävän paluu

Joskus käy niin että, syystä tai toisesta, kirjoittamiseen tulee täydellinen pysähdys. Ei vain pysty. Minulle kävi näin vuosi sitten keväällä. En pystynyt kirjoittamaan enää riviäkään. Siitähän se varsinainen tuska syntyikin. Kun pitäisi saada tämä väitöskirja valmiiksi, tuskastelin ohjaajani työhuoneessa. Koen, että tutkijantyö on elämäntapa-ammatti. Siihen uppoutuu helposti täysin, niin ettei huomaakaan, jos kuormittaa itseään liikaa. Työpöydälle alkaa vaihvihkaa kertyä yhtä jos toista projektia, joihin aika ei enää riitäkään. Siksi pakotettukin tauko on hyväksi. Ehtii vähän hengähtää ja tajuta, ettei työ ole kaikki kaikessa.

Viiden kuukauden taon jälkeen sain väitöskirjasta taas otteen. Tunne siitä, että kirjoittaminen on jälleen kivaa, oli aivan mahtava. Olin kaivannut sitä fiilistä niin paljon! Vaikka sainkin aluksi kirjoitettua vain muutaman rivin. Tutkiminen (kirjoittaminen) on intohimo. Uuden tiedon etsiminen on tavattoman jännittävää. Ajankulu katoaa, kun etsii kuumeisesti yhtä palaa lisää historialliseen palapeliin. Ja sitten olo on haltioitunut ja jopa lapsellisen innostunut kun viimein, lukuisien työtuntien ja vielä lukuisampien läpikäytyjen sivujen jälkeen, sen pienen palasen löytää. Ja kun saan sen havainnon vielä muotoiltua timanttiseksi lauseeksi. Sillä tunteella jaksaa jatkaa eteenpäin.

Henna Karppinen-Kummunmäki
Kirjoittaja on kulttuurihistorian tohtorikoulutettava, joka viimeistelee väitöskirjaansa 1700-luvun eliitin tyttöydestä