Tutkijan elämään ja arkeen liittyy muutamia varsin sitkeitä myyttejä ja mielikuvia. Yksinäisyys, esoteerisuus, kumarat selät ja paksut linssit. Pölyiset kirjat ja hiljaiset huoneet. Tutkijanuraa harkitsevan kannattaa heittää nämä mielikuvat romukoppaan. Nuoren tutkijan työstä, tutkimuksen konkretiasta ja tulevaisuuden haaveista keskustelimme JUNOn tohtorikoulutettava Mari Tannisen kanssa Turun yliopiston humanistipäivän paneelissa. Paneelimme keskustelut keskittyivät neljään nuoren tutkijan
By Carl Spitzweg – Public Domain, https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=159097
työn arkea kuvaavaan kysymykseen. Keskustelimme motiiveistamme jatko-opintojen aloittamisessa, tutkimusaiheesta sekä tyypillisen työpäivän rakenteesta, motivoivista ja ikävistä seikoista tohtorikoulutettavan työssä, sekä suunnitelmistamme tohtorikoulun jälkeiselle ajalle. Alla joitain paneelikeskustelun herättämiä ajatuksia.
Aloitin jatko-opintoni vuonna 2013 UTULING-tohtoriohjelmassa graduohjaajani rohkaisemana. Graduni olin kirjoittanut kirjan evaluaatiosta renessanssiajan Englannissa. Koska gradun jälkeen koin että tutkimusta olisi voinut syventää ja tarkentaa, päätin jatkaa väitöskirjaan.
Kyseessä ei suinkaan ollut itsestään selvä päätös. Harkitsin jatko-opintojen aloittamista varsin pitkään. Harkinta perustui kokemuksiin ja itsetuntemukseen, jota oli karttunut gradunkirjoitusprosessin aikana. Punnitsin aihetta kohtaan kokemaani kiinnostusta ja koetin kuvitella tutkimustyön arkea. Millaista olisi ollut gradun kirjoittaminen, jos intensiivisin tutkimus- ja kirjoitusjakso olisi kestänyt neljästä viiteen vuotta? Riittäisikö intoa niin pitkälle aikavälille? Punnitsin hyviä ja huonoja puolia. Jahkasin. Lopulta väitöskirja veti puoleensa.
Myöhemmin selvisi että graduprosessi ajatusleikin perustana tuotti parhaimmillaankin epämääräisen mielikuvan siitä, mitä jatko-opintoihin todella kuuluu. Oma gradunkirjoitusprosessini oli lopulta varsin yksipuolista sahaamista kirjaston ja tietokoneen välillä. Ja vaikka kuva tutkijasta kirjastossa hiihtävänä köyryselkänä sopii etenkin allekirjoittaneeseen erinomaisesti, tämä ei ole riittävä kuvaus tohtorikoulutettavan tehtävästä.
Tyypillinen työpäiväni saattaa sisältää verkosta löytyvän primäärimateriaalin läpikäyntiä ja evaluaation esiintymien kirjaamista, sekundaarilähteiden lukemista ja väitöskirjatekstin kirjoittamista (ja toivottavasti myös vähän miettimistä), mutta myös matkustamista, hakemusten sommittelua, raportointia ja erinäisiin hallinnon asiakirjoihin tutustumista (mikä onkaan yliopiston matkustussääntö ja koskeeko se minua), koulutuksia, tapaamisia väitöskirjaohjaajien ja muiden tutkijoiden kanssa, konferenssi- ja seminaariesityksiä, tapahtumien suunnittelua, keskusteluja muiden tohtorikoulutettavien kanssa asiasta, aasinsillasta ja kaikesta siltä väliltä. Ja saan tietysti paljon sähköpostia. Opetustehtäviä minulla ei ainakaan vielä ole. Jotkut tohtorikoulutettavat paitsi opettavat, myös ohjaavat kandeja ja graduja, kirjoittavat kirja-arvosteluja ja auttavat tutkimusjulkaisujen toimittamisessa. Päivittäiset työtehtäväni voisivat siis olla monimuotoisempiakin.
Työpäivien vaihtelevuus – voisi miltei sanoa rikkonaisuus – ei sovi kaikille. On kuitenkin erinomaisen tyydyttävää, että puuduttavan primäärimateriaalin koodaustehtävän voi hyvällä omallatunnolla lykätä ensi viikkoon, koska John Lyonsin Semantics tai työtoverin kanssa suunniteltu artikkeli ja sitä koskevat keskustelut ovat aivan yhtä oleellisia
By Pete O’Shea – Flickr: https://www.flickr.com/photos/peteoshea/5600161625/
tutkintoni kokonaisuuden ja lopputuloksen kannalta. Loputtomiin tylsiä työtehtäviä ei toki voi lykätä. Tohtorintutkinto, samoin kuin väitöskirja, koostuvat monista vastaavista mikrokokonaisuuksista, ja näiden osatekijöiden hallinta on tutkinnon kohtuuaikaisen valmistumisen kannalta oleellista.
Tohtorikoulutettavan tehtävään kuuluu myös paljon vapautta. Vapaus onkin mielestäni samanaikaisesti paras ja pelottavin asia tohtorikoulutettavan arjessa. Väitöskirjan etenemistä toki seurataan ohjaustapaamisissa ja erinäisissä raporteissa, mutta perusoletus on, ettei tohtorikoulutettavaa tarvitse – saati pidä – valvoa kellon ympäri. Vapaus tarkoittaa myös että omaan tutkimukseen ja tutkijanuraan liittyviä päätöksiä saa ja tulee tehdä itse. (Kannattaa kuitenkin olla valmis vastaamaan väitöskirjaohjaajan tiukkoihin kysymyksiin näiden päätösten motiiveista.) Vapaus saattaa joskus tuntua ahdistavalta; onhan se pelottavaa ja raskastakin olla yksin vastuussa omista tekemisistään. Mutta samalla vapaus viestii luottamuksesta, jota tutkimustyön rahoittajalla tai tohtorikoulutettavan työnantajalla on nuoren tutkijan taitoja kohtaan.
Paneelin viimeinen kysymys, tutkinnon jälkeisestä työllistymisestä ja suunnitelmista, oli kaikkein vaikein. Itse toivon tutkinnon jälkeen työllistyväni joko tutkijaksi tai erikoiskirjastoon. Tohtorikoulutettavan ei kuitenkaan kannata liikaa henkisesti sitoutua yksittäisiin tulevaisuuden skenaarioihin. Tulevaa ammattiaan nykyisessä taloustilanteessa ja poliittisessa ilmapiirissä arvaileva nuori tutkija joutuu luultavasti viiden vuoden kuluttua toteamaan olleensa kerta kaikkiaan väärässä. Optimistisesti tulevaisuuteen suhtautuva tohtorikoulutettava haaveilee politiikan koulutusmyönteisyydestä, humanististen arvojen paluusta yhteiskunnallisen keskustelun keskiöön, elinkeinoelämästä joka arvostaa tohtoreita ja yliopistoista joilla olisi varaa palkata tutkijoita.
Tiivistäen voisi todeta että nuoren tutkijan arki on monimuotoista. Työtä tehdään yksin ja ryhmässä, oman pään sisällä tai muiden kanssa keskustellen. Sosiaaliset taidot ovat työyhteisössä yhtä tärkeitä kuin tutkimuksellisetkin. Työtehtävät ovat ajoittain vaativia ja muuttuvat päivittäin. Paineensietokyly ja joustavuus ovat nuorelle tutkijalle elintärkeitä. Kammiotutkijan ura ei ole nykytutkijalle mahdollinen, ja parempi niin.
Sirkku Ruokkeinen