Suomalaisen ympäristöhistorian Grand Old Man Timo Myllyntaus on kertonut, miten vielä 2000-luvun alussa hänen eteläeurooppalaiset kollegansa olivat väittäneet, etteivät sudet kuulu ympäristöhistorian aihepiireihin. Itävaltalainen Verena Winiwarter, joka on tunnetuimpia eurooppalaisia ympäristöhistorian tutkijoita, puolestaan muisteli jokunen vuosi sitten eräässä konferenssissa, miten hänen aloittaessaan 1990-luvulla uraansa häntä harmitti, koska kaikki tuntuivat tekevän tutkimusta ympäristön saastumisesta. Nyt pari vuosikymmentä myöhemmin häntä harmitti, ettei juuri kukaan tee enää tutkimusta saastumisesta vaan tutkijoita kiinnostavat sellaiset teemat kuten eläimet.
Aivan näin radikaali muutos ei ole ollut. Yhä edelleen saastumista tutkitaan, eivätkä eläimet sentään ole valloittaneet koko tutkimusalaa. Suomessa järjestettiin marraskuussa ensimmäinen ympäristöhistorian päivä, kiitos helsinkiläisten tutkijoiden aktiivisuuden. Webinaarina järjestetty kokous koostui neljästätoista esitelmästä sekä noin tuplasti tuosta määrästä kuulijoita. Esityksien aiheet vaihtelivat hurrikaanien toimijuudesta ilmansaasteiden tieteenhistoriaan ja vedenalaisen luonnon kokemiseen. Eläinaiheita kokouksessa oli kaksi, ja lisäksi yksi esitelmänpitäjä (tämän blogitekstin kirjoittaja) on viime aikoina keskittynyt pääasiassa eläinhistoriaan, vaikka esitelmöikin kokouksessa Itämerestä. Voinee siis sanoa, että eläinhistorialla on vankka nurkkaus suomalaisen ympäristöhistorian rakennelmassa.
Alun anekdootit tulivat mieleeni, kun ympäristöhistorian päivän jälkeen pohdin ympäristöhistorian nykytilaa meillä ja muualla. Nuo anekdootit kertovat tieteenalan kehityksestä, mutta niitä voi lukea myös laajemmin siitä näkökulmasta, miten ylipäänsä käsityksemme ympäristöstä on muuttunut.
Ympäristöhistoria nykyisessä merkityksessä syntyi 1970-luvulla historioitsijoiden vastauksena globaaliin ympäristökriisiin. Tutkimuksen kohteeksi valikoitui kysymyksiä, jotka olivat ympäristökriisitietoisuuden kannalta keskeisiä: (länsimaisen) ihmisen luontokäsitykset, ympäristökatastrofit, ympäristön saastuminen, metsien hakkuut… Eläimet eivät oikein sopineet tähän tutkimuskehikkoon. Vielä 1980-luvulla ensimmäiset eläinhistorialliset tutkimukset, kuten eläinkäsitysten historiaa selvittäneet Keith Thomasin Man and the Natural World ja Harriet Ritvon The Animal Estate, luokiteltiin pikemminkin kulttuuri- kuin ympäristöhistoriaksi. Siinä keskustelussa, jota ihmiskunnan kohtalosta ja hyvinvoinnista käytiin, eläimillä ei ollut paljon merkitystä.
Toisin on nykyään. Me tiedämme, miten kestämätöntä eläinten tehotuotanto on ilmaston kannalta, miten kalastuslaivastot haravoivat merestä kalat ja miten hyönteiskantojen hupeneminen kääntyy vääjäämättä ihmisen vahingoksi. Me myös ymmärrämme, että eläinten arvo ei riipu vain niiden merkityksestä planetaariseen hyvinvointiin. Aivan yhtä lailla kuin sudet tai silakkaparvet, myös vaikkapa ani harvoin Suomen vesillä nähdyt pyöriäisetkin ovat osa meidän suomalaisten ympäristöhistoriaa, osa sitä tarinaa, joka kertoo elämästämme jatkuvassa vuorovaikutuksessa ympäristömme kanssa.
Winiwarter oli aivan oikein havainnut, että eläinhistorian aiheet ovat tunkeutuneet ympäristöhistorian eturiviin. Suotta hän kuitenkin sitä harmitteli, sillä niin pitääkin olla. Meidän ympäristöämme eivät ole vain pellot ja kaupungit, levistä vihreänään vellova merivesi ja hakatun metsämaan läpi ujeltava tuuli, vaan yhtä lailla kaikki ne lukemattomat mutta kirjoltaan pelottavasti vähenevät eläväiset, jotka vettä, maata ja ilmaa asuttavat. Siksi ympäristöhistorian on katseltava hyväksyvin katsein kaikenlaisia eläimiä – kanssakulkijoitamme.
Tuomas Räsänen