Suomalaisen ympäristöhistorian Grand Old Man Timo Myllyntaus on kertonut, miten vielä 2000-luvun alussa hänen eteläeurooppalaiset kollegansa olivat väittäneet, etteivät sudet kuulu ympäristöhistorian aihepiireihin. Itävaltalainen Verena Winiwarter, joka on tunnetuimpia eurooppalaisia ympäristöhistorian tutkijoita, puolestaan muisteli jokunen vuosi sitten eräässä konferenssissa, miten hänen aloittaessaan 1990-luvulla uraansa häntä harmitti, koska kaikki tuntuivat tekevän tutkimusta ympäristön saastumisesta. Nyt pari vuosikymmentä myöhemmin häntä harmitti, ettei juuri kukaan tee enää tutkimusta saastumisesta vaan tutkijoita kiinnostavat sellaiset teemat kuten eläimet.

Aivan näin radikaali muutos ei ole ollut. Yhä edelleen saastumista tutkitaan, eivätkä eläimet sentään ole valloittaneet koko tutkimusalaa. Suomessa järjestettiin marraskuussa ensimmäinen ympäristöhistorian päivä, kiitos helsinkiläisten tutkijoiden aktiivisuuden. Webinaarina järjestetty kokous koostui neljästätoista esitelmästä sekä noin tuplasti tuosta määrästä kuulijoita. Esityksien aiheet vaihtelivat hurrikaanien toimijuudesta ilmansaasteiden tieteenhistoriaan ja vedenalaisen luonnon kokemiseen. Eläinaiheita kokouksessa oli kaksi, ja lisäksi yksi esitelmänpitäjä (tämän blogitekstin kirjoittaja) on viime aikoina keskittynyt pääasiassa eläinhistoriaan, vaikka esitelmöikin kokouksessa Itämerestä. Voinee siis sanoa, että eläinhistorialla on vankka nurkkaus suomalaisen ympäristöhistorian rakennelmassa.

Alun anekdootit tulivat mieleeni, kun ympäristöhistorian päivän jälkeen pohdin ympäristöhistorian nykytilaa meillä ja muualla. Nuo anekdootit kertovat tieteenalan kehityksestä, mutta niitä voi lukea myös laajemmin siitä näkökulmasta, miten ylipäänsä käsityksemme ympäristöstä on muuttunut.

Ympäristöhistoria nykyisessä merkityksessä syntyi 1970-luvulla historioitsijoiden vastauksena globaaliin ympäristökriisiin. Tutkimuksen kohteeksi valikoitui kysymyksiä, jotka olivat ympäristökriisitietoisuuden kannalta keskeisiä: (länsimaisen) ihmisen luontokäsitykset, ympäristökatastrofit, ympäristön saastuminen, metsien hakkuut… Eläimet eivät oikein sopineet tähän tutkimuskehikkoon. Vielä 1980-luvulla ensimmäiset eläinhistorialliset tutkimukset, kuten eläinkäsitysten historiaa selvittäneet Keith Thomasin Man and the Natural World ja Harriet Ritvon The Animal Estate, luokiteltiin pikemminkin kulttuuri- kuin ympäristöhistoriaksi. Siinä keskustelussa, jota ihmiskunnan kohtalosta ja hyvinvoinnista käytiin, eläimillä ei ollut paljon merkitystä.

Toisin on nykyään. Me tiedämme, miten kestämätöntä eläinten tehotuotanto on ilmaston kannalta, miten kalastuslaivastot haravoivat merestä kalat ja miten hyönteiskantojen hupeneminen kääntyy vääjäämättä ihmisen vahingoksi. Me myös ymmärrämme, että eläinten arvo ei riipu vain niiden merkityksestä planetaariseen hyvinvointiin. Aivan yhtä lailla kuin sudet tai silakkaparvet, myös vaikkapa ani harvoin Suomen vesillä nähdyt pyöriäisetkin ovat osa meidän suomalaisten ympäristöhistoriaa, osa sitä tarinaa, joka kertoo elämästämme jatkuvassa vuorovaikutuksessa ympäristömme kanssa.

Winiwarter oli aivan oikein havainnut, että eläinhistorian aiheet ovat tunkeutuneet ympäristöhistorian eturiviin. Suotta hän kuitenkin sitä harmitteli, sillä niin pitääkin olla. Meidän ympäristöämme eivät ole vain pellot ja kaupungit, levistä vihreänään vellova merivesi ja hakatun metsämaan läpi ujeltava tuuli, vaan yhtä lailla kaikki ne lukemattomat mutta kirjoltaan pelottavasti vähenevät eläväiset, jotka vettä, maata ja ilmaa asuttavat. Siksi ympäristöhistorian on katseltava hyväksyvin katsein kaikenlaisia eläimiä – kanssakulkijoitamme.

Tuomas Räsänen

Toimijuutta jonkin verran miettineenä olen ollut sitä mieltä, että uusmaterialistit ovat väärässä puhuessaan elottoman materiaalin toimijuudesta. Materiaalin toimijuuden väite perustuu käsittääkseni joko sumeaan ajatteluun tai toimijuuskäsitteen sisällön ja rajojen hämärtämiseen – tai molempiin. Toimijuus on syytä rajata tietoisiin olentoihin, näin olen ajatellut. Lampunjalalla ei ole toimijuutta, mutta keskustelua voidaan käydä siitä, mitkä eläimet täyttävät kriteerit. Nykytiedon valossa toimijuuden raja pitää ehkä vetää varsin alas, sillä vaikkapa yhdyskunnissa elävät hyönteiset ovat tutkimuksissa osoittaneet huomattavaa kykyä oppimiseen. Entäpä sitten vielä paljon hyönteisiä ”alkeellisemmat” elolliset?

Aikaisemmin olisin ykskantaan tyrmännyt ajatuksen esimerkiksi viruksen toimijuudesta, mutta enää en ole niin varma. Olin helmikuun lopulla Pohjois-Italiassa. Muutama päivä kotiin palaamiseni jälkeen tulin sairaaksi ja hakeuduin testiin. Kuopion yliopistollisen sairaalan pihaan ajaessani kaksi vartijaa ohjasi minut näytteenottopaikalle. Toinen heistä komensi minua tuimaan sävyyn pysymään autossani ja odottamaan siellä testaajaa, suupielensä kiristyneinä, silmissään puhdas ja läpitunkeva pelko. Nämä pelokkaat katseet ovat sittemmin tulleet tutuiksi kävelyreiteillä joidenkin vastaantulijoiden kasvoilla, mutta ei vielä kertaakaan yhtä läpäisevänä kuin tuolloin, kun SARS-CoV-2 -koronaviruksesta ja sen aiheuttamasta vaarasta ei tiedetty senkään vertaa kuin nyt muutama viikko myöhemmin.

Kysymys viruksen toimijuudesta riippunee siitä, katsotaanko vain virusta itseään, tuota kopioituvaa geeni-, proteiini- ja rasvamolekyylikimppua, vai hyväksytäänkö myös kuviteltu tai suhteisiin liittyvä toimijuus. Ei tämä vartija minua pelännyt, roteva mies, vaan uhkaa, jota mahdollisesti kannoin ja joka oli valmiina hyppäämään minusta hänen puolustuskyvyttömään kehoonsa. Siinä tilanteessa minä olin vain kantaja, merkityksetön välittäjä, samalla tavalla kuin se eläin, josta koronavirus on ihmiseen siirtynyt. Viruksen muodostamassa vaarassa olennaista ei ole se, että todellisia toimijoita olemme me globaaleja suhdeverkostoja ylläpitävät ihmiset ja myös eläimet, joihin ihmisyhteisöjen elämänmuodot perustuvat. Tuolle KYS:in vartijalle – ja nyt lukemattomille koteihinsa kahlituille ihmisille kaikkialla maailmassa – juuri virus oli toimija, näkymätön mutta ihmissoluihin tarrautuneena jopa tappava, ja siksi niin voimallinen.

Parin päivän kotikaranteenin jälkeen sain kuulla negatiivisesta testituloksesta. Liekö yskän ja kurkkukivun syy sillä kerralla ollut joku niistä tuiki tavallisista, vanhoista koronaviruksista, jotka aiheuttavat osan flunssistamme, mutta joiden aiheuttamia infektioita meidän immuunipuolustusjärjestelmämme on harjaantunut torjumaan.

Kuinkahan moni suomalainen edes tiesi ennen tätä kevättä, että joka vuosi keskuudessamme kiertää useita erilaisia koronaviruksia. En minä ainakaan. Flunssa- tai edes influenssavirusten kohdalla ihmisten ei paljon ole tarvinnut miettiä taudinaiheuttajia. Toisin on SARS-CoV-2 -viruksen kanssa, joka on pakottanut suuren osan ihmiskuntaa miettimään uudella tavalla viruksia, niiden toimintaa ihmiskehossa ja siten omaa elämäämme. Toivoa sopii, että kriisin mentyä ohi mietittäisiin myös ihmisten ja yhteiskuntien kohtalonyhteyttä niihin eläimiin, joista taudinaiheuttajat ovat siirtyneet ihmisten riesaksi. Mitä useampi miljardi eläintä on meidän ihmisten kohtalonkouran alla, sitä todennäköisempää on aina uusien taudinaiheuttajien siirtyminen ja muuntuminen ihmisen taudiksi.

Ihmisen historia on tartuntatautien historiaa. Monen vuosikymmenen ajan länsimaissa tosin näytti, että tartuntataudit olivat jääneet vain historiankirjojen sivuille. Niistä näyttää kuitenkin 2000-luvulla tulleen yhä uudelleen toistuva ilmiö, mikä on suoraa seurausta ihmiskunnan alati kasvavasta pakkomielteestä eläinteollisuuteen. Oli vain ajan kysymys, milloin joku paikallinen epidemia leviää pandemiaksi, ja seuraava taudinaiheuttaja on jo odottamassa vuoroaan siirtyä ihmiseen. Siirtyykö se villieläimistä vai tuotantoeläimistä, sitä kukaan ei tiedä. Yhteiset viruksemme pakottavat meidät tunnustamaan, että ne kaikki, siat, kanat, lepakot, muurahaiskävyt ja sivettikissat, ovat meidän kanssakulkijoita toimijaverkossa nimeltä maapallo. Niin ovat viruksetkin, sillä kanssakulkijuus ei edellytä söpöyttä, hyötysuhdetta eikä edes samankaltaisuutta. Ja juuri siksi nyt maksetaan laskua siitä, että niiden toimijuus – oli se sitten kuviteltua tai todellista, vaikkakin vain suhteisiin liittyvää toimijuutta – on päästetty nyky-yhteiskunnissa liiaksi unohtumaan.

Kirjoittaja on Unsus-projektin tutkija Tuomas Räsänen

Kestävyydestä ja vastuullisuudesta on tullut uusi normaali. Kaikki niistä puhuvat, kaikki niitä kannattavat ja kaikki niitä myös väittävät tavoittelevansa. Hallitus toisensa jälkeen vannoo kestävän kehityksen ja vastuullisen tuotantotalouden nimeen – ja ylläpitää satojen miljoonien eurojen vuotuisia tukia ja verohelpotuksia luonnon ja eläinten ryöstökäytölle. Yrityssektorin edustajat Suomesta USA:n miljardööreihin ja Financial Times -lehteen puhuvat kapitalismin rajoittamisesta ja vastuullisesta liiketoiminnasta – paitsi tietysti Björn Wahlroos, joka vastustaa moista hössötystä. Puunjalostusteollisuus, tuo Suomen luonnon vuosisatainen vitsaus, kutsuu itseään nykyään biotaloudeksi, allekirjoittelee vastuullisuussitoumuksia ja väittää toteuttavansa kaikessa toiminnassaan kestävän kehityksen periaatteita. Kummallista kyllä metsäluonnon monimuotoisuus heikentyy jokaisessa uhanalaisarviossa, ja suurin syy metsälajien uhanalaistumiseen on juuri metsien käyttö.

On kuin eläisimme aivan eri käsitteellisessä universumissa. Minä kun olen ymmärtänyt, että kestävä kehitys jakaantuu kolmeen pilariin (ekologinen, sosiaalinen ja taloudellinen), joista yhdessäkään ei lue, että kestävä kehitys tarkoittaa luonnon lisääntyvää hyväksikäyttöä. Minä kun olen ymmärtänyt, että vastuullisuus luontosuhteessa edellyttää esimerkiksi sitä, että eläimet saisivat toteuttaa omaa tahtoaan ja lajityypillistä käyttäytymistään.

Vai olisiko kuitenkin niin, että ihmiset heidän ammatistaan, asuinpaikastaan ja koulutuksestaan riippumatta tunnistavat kestävyyden ja kestämättömyyden, vastuullisuuden ja vastuuttomuuden. Joidenkin on yhteiskunnallisesta roolistaan johtuen vain pakko ”ymmärtää realiteetteja, mutta ei sitä mikä on oikein, mikä väärin” (jääköön TV-sarja Raidista napatun lainauksen alkuosa kertaamatta). Ihmiset kyllä tunnistavat eläimiä kohtaan tehdyn vääryyden. Ei ole sattumaa, että jo yhteiskunnallisen modernisaation syntyaikoihin 1800-luvun alussa eläinten teurastus keskitettiin suuriin yksiköihin ja kätkettiin pois ihmisten silmistä. Syy keskittämiseen oli valvonnan helppous ja tae puhtaudesta; syy piilottamiseen oli ymmärrys toiminnan moraalisista ongelmista. Piilottaminen ei kuitenkaan auttanut teurastamon työntekijöitä, joiden moraalin pelättiin rapautuvan eläinten tappamisesta.

Entä sitten nykypäivänäkin? Menneenä syksynä Valio ilmoitti fanfaarien kera, että sen myymässä tölkkimaidoissa käytetään tästä lähtien vain pihatoissa elävien ”vapaiden” nautojen maitoa. Valiolla (ja monilla muilla elintarvikealan toimijoilla) on kieltämättä erikoinen käsitys vapaudesta, mutta eihän tällaista uudistusta kai kukaan voi moittiakaan. Helsingin Sanomien uutisessa 7.9.2019 Valion kehityspäällikkö totesi, että uudistuksen myötä “suomalaisen maitohyllyn tarjonta harppaa nyt merkittävästi vastuullisempaan suuntaan”. Toisin sanoen kehityspäällikkö toteaa, että parsinavetoissa ei kasvateta nautoja vastuullisesti. Suomalainen meijeriteollisuus haalii maitoa edelleen tuhansilta tiloilta, joilla nautoja ei ole kasvatettu vastuullisesti edes sen oman henkilöstön mielestä.

Mitäpä jos alkaisimme ymmärtää vähemmän realiteetteja ja enemmän sitä, mikä on oikein, mikä väärin.

Tuomas Räsänen on maitoa litkivä Unsus-projektin tutkija