Suomalaisen ympäristöhistorian Grand Old Man Timo Myllyntaus on kertonut, miten vielä 2000-luvun alussa hänen eteläeurooppalaiset kollegansa olivat väittäneet, etteivät sudet kuulu ympäristöhistorian aihepiireihin. Itävaltalainen Verena Winiwarter, joka on tunnetuimpia eurooppalaisia ympäristöhistorian tutkijoita, puolestaan muisteli jokunen vuosi sitten eräässä konferenssissa, miten hänen aloittaessaan 1990-luvulla uraansa häntä harmitti, koska kaikki tuntuivat tekevän tutkimusta ympäristön saastumisesta. Nyt pari vuosikymmentä myöhemmin häntä harmitti, ettei juuri kukaan tee enää tutkimusta saastumisesta vaan tutkijoita kiinnostavat sellaiset teemat kuten eläimet.

Aivan näin radikaali muutos ei ole ollut. Yhä edelleen saastumista tutkitaan, eivätkä eläimet sentään ole valloittaneet koko tutkimusalaa. Suomessa järjestettiin marraskuussa ensimmäinen ympäristöhistorian päivä, kiitos helsinkiläisten tutkijoiden aktiivisuuden. Webinaarina järjestetty kokous koostui neljästätoista esitelmästä sekä noin tuplasti tuosta määrästä kuulijoita. Esityksien aiheet vaihtelivat hurrikaanien toimijuudesta ilmansaasteiden tieteenhistoriaan ja vedenalaisen luonnon kokemiseen. Eläinaiheita kokouksessa oli kaksi, ja lisäksi yksi esitelmänpitäjä (tämän blogitekstin kirjoittaja) on viime aikoina keskittynyt pääasiassa eläinhistoriaan, vaikka esitelmöikin kokouksessa Itämerestä. Voinee siis sanoa, että eläinhistorialla on vankka nurkkaus suomalaisen ympäristöhistorian rakennelmassa.

Alun anekdootit tulivat mieleeni, kun ympäristöhistorian päivän jälkeen pohdin ympäristöhistorian nykytilaa meillä ja muualla. Nuo anekdootit kertovat tieteenalan kehityksestä, mutta niitä voi lukea myös laajemmin siitä näkökulmasta, miten ylipäänsä käsityksemme ympäristöstä on muuttunut.

Ympäristöhistoria nykyisessä merkityksessä syntyi 1970-luvulla historioitsijoiden vastauksena globaaliin ympäristökriisiin. Tutkimuksen kohteeksi valikoitui kysymyksiä, jotka olivat ympäristökriisitietoisuuden kannalta keskeisiä: (länsimaisen) ihmisen luontokäsitykset, ympäristökatastrofit, ympäristön saastuminen, metsien hakkuut… Eläimet eivät oikein sopineet tähän tutkimuskehikkoon. Vielä 1980-luvulla ensimmäiset eläinhistorialliset tutkimukset, kuten eläinkäsitysten historiaa selvittäneet Keith Thomasin Man and the Natural World ja Harriet Ritvon The Animal Estate, luokiteltiin pikemminkin kulttuuri- kuin ympäristöhistoriaksi. Siinä keskustelussa, jota ihmiskunnan kohtalosta ja hyvinvoinnista käytiin, eläimillä ei ollut paljon merkitystä.

Toisin on nykyään. Me tiedämme, miten kestämätöntä eläinten tehotuotanto on ilmaston kannalta, miten kalastuslaivastot haravoivat merestä kalat ja miten hyönteiskantojen hupeneminen kääntyy vääjäämättä ihmisen vahingoksi. Me myös ymmärrämme, että eläinten arvo ei riipu vain niiden merkityksestä planetaariseen hyvinvointiin. Aivan yhtä lailla kuin sudet tai silakkaparvet, myös vaikkapa ani harvoin Suomen vesillä nähdyt pyöriäisetkin ovat osa meidän suomalaisten ympäristöhistoriaa, osa sitä tarinaa, joka kertoo elämästämme jatkuvassa vuorovaikutuksessa ympäristömme kanssa.

Winiwarter oli aivan oikein havainnut, että eläinhistorian aiheet ovat tunkeutuneet ympäristöhistorian eturiviin. Suotta hän kuitenkin sitä harmitteli, sillä niin pitääkin olla. Meidän ympäristöämme eivät ole vain pellot ja kaupungit, levistä vihreänään vellova merivesi ja hakatun metsämaan läpi ujeltava tuuli, vaan yhtä lailla kaikki ne lukemattomat mutta kirjoltaan pelottavasti vähenevät eläväiset, jotka vettä, maata ja ilmaa asuttavat. Siksi ympäristöhistorian on katseltava hyväksyvin katsein kaikenlaisia eläimiä – kanssakulkijoitamme.

Tuomas Räsänen

Etäyhteyksien välityksellä järjestetyistä verkkoseminaareista on sattuneesta syystä tullut kevään 2020 aikana yliopistolla ”uusi normaali”. Niinpä myös UnSus-tutkimushankkeen ensimmäinen laajemmalle tutkijakunnalle suunnattu työpaja ihmisten ja eläinten vuorovaikutuksesta eläinteollisuudessa järjestettiin toukokuun 2020 alussa virtuaalisena tapahtumana.

Fyysinen etäisyys ei kuitenkaan estänyt vilkasta keskustelua seminaarin teemoista. Se ei myöskään estänyt Oslon yliopistossa apulaisprofessorina toimivan kulttuuri- ja ympäristöhistorioitsija Karen Lykke Sysen (https://www.sum.uio.no/english/people/aca/karenvs/) kiinnostavaa keynote-esitelmää teurastuskäytäntöjen muutoksista Norjassa 1870–2015.

Syse kertoi saaneensa sysäyksen lihantuotannon tutkimiseen keittokirjaklassikosta Gyldendals Store Kokebok. Vielä 1950-luvulla keittokirjassa oli havainnollisia valokuvia teurastetuista eläimistä. Vuoden 2004 painoksessa kuolleisiin eläimiin ei sen sijaan viitattu enää edes terminologisella tasolla. Sysen sanoin käsitteet naamioivat eläinten ruumiita: esimerkiksi kananrinta on nimetty uudelleen sen alkuperää hämärtävällä tavalla kanafiléksi. Vaikka lihansyönti on samaan aikaan Norjassa lähes kolminkertaistunut, teurastetuista eläimistä on tullut yhä näkymättömämpiä.

Sysen mukaan Gyldendals Store Kokebok ilmentää Norjan kaltaisissa teollisuuskapitalistisissa yhteiskunnissa tapahtunutta yleisempää, perustavanlaatuista muutosta. Maatilojen ja teurastamoiden lukumäärä on jatkuvasti vähentynyt, mutta samalla niiden koko on kasvanut ja toiminnan luonne muuttunut teolliseksi tehotuotannoksi. Ruokatuotannon piiriin kuuluvista eläimistä on tullut raaka-ainetta ja prosessoitavaa tavaraa. Ne kasvatetaan, teurastetaan ja jatkokäsitellään pääosin sisätiloissa, erillään keskivertokansalaisten kokemusmaailmasta.

Syse nosti esitelmässään esiin paradoksaalisen suhteemme tuotantoeläimiin. Biologisessa ja emotionaalisessa mielessä tunnistamme aiempaa selvemmin näiden eläinten läheisen sukulaisuuden itsemme kanssa. Esimerkiksi sian ja ihmisen sydän ovat anatomisesti niin samanlaisia, että sydänsiirto siasta ihmiseen on mahdollista. Sen sijaan fyysinen, sosiaalinen ja kulttuurinen etäisyytemme tuotantoeläimiin on kasvanut. Siten lihansyönti on globaalilla tasolla valtavassa kasvussa, ilman että prosessoidun lihan suoraa yhteyttä teurastettavien eläinten ruumiisiin useinkaan tiedostettaisiin.

Vertailukohdaksi omalle ajallemme Syse asetti 1800–1900-lukujen vaihteen, jolloin kotiteurastus oli Norjassa vielä suhteellisen yleistä. Kotiteurastukseen liittyi erilaisia varsin arkaaisia rituaaleja, kuten sian piekseminen ennen teurastusta tai teuraseläinten veren juominen. Rituaalien avulla ihmisten lähellä kasvaneet eläimet ikään kuin siirrettiin loitommalle inhimillisestä elämänpiiristä niin, että niiden tappamisesta tuli mentaalisesti helpompaa.

Esitelmänsä lopuksi Syse nosti esiin kiintoisan kysymyksen siitä, onko modernilla aikakaudella enää mitään rituaaleja, joilla tuotantoeläinten teurastukseen liittyvää syyllisyyttä voitaisiin lieventää ja lihansyöntiä oikeuttaa. Hän itse esitti, että rituaalien paikan on 2000-luvulla ottanut tuotantoeläinten hyvinvointia ja teurastusta pikkutarkasti ohjaileva lainsäädäntö.

Sysen tarkoituksena ei ollut romantisoida agraariyhteiskunnan kotiteurastusta tai siihen liittyneitä rituaaleja. Ajatuksia herättävällä tavalla hän kuitenkin kysyi, onko rituaalinen ”hyvittäminen” valtiollistunut niin, että valtio on samalla vapauttanut meidät tuotantoeläinten tappamiseen ja syömiseen liittyvästä henkilökohtaisesta vastuusta. Tai toisin sanoen, olemmeko me ulkoistaneet vastuumme lainsäädännölle, jotta emme joutuisi kasvokkain lihantuotantoon ja eläinten teurastukseen liittyvien eettisten ongelmien kanssa?

Kirjoittaja on UnSus -projektin tutkija prof. Marja Jalava

Viime syksynä sain suureksi yllätyksekseni ja ilokseni kutsun osallistua Berliinin Max Planck -instituutissa maaliskuussa 2020 järjestettävään nautatutkimuksen kansainväliseen työpajaan. Tieteen historian instituutissa järjestettävän työpajan otsikko oli ”Bovine Regimes: Reproduction, Labor, Territory” ja sen tarkoituksena oli koota yhteen lehmien ja laajemminkin nautaeläimien yhteiskunnallisiin ja historiallisiin merkityksiin perehtyneitä tutkijoita ympäri maailmaa. Työpaja liittyi instituutin laajempaan tutkimusteemaan ”The Body of Animals”, jossa tarkastellaan erilaisia historiallisia eläimiin liittyviä käytäntöjä ja merkityksiä. Tapahtumaan oli kutsuttu reilut kymmenen tutkijaa, ja työskentelytapana oli lyhyehköjen tutkimuspapereiden kirjoittaminen etukäteen ja sitten kokoontuminen Berliiniin niistä keskustelemaan – tai näin luulimme.

Vielä maaliskuun alussa, vajaa kuukausi ennen tapaamista, lähettäessäni paperiani muiden luettavaksi odotin innolla paitsi toisten samaa aihepiiriä käsittelevien tutkijoiden tapaamista, myös ensimmäistä matkaani Berliiniin. Maaliskuun edetessä työpajan ja matkan toteutuminen alkoi näyttää kuitenkin aina vain epävarmemmalta, kun uutiset kertoivat koronaviruksen leviämisestä yhä uusille alueille Euroopassa. (Tuomaksen kokemuksia ja näkemyksiä aiheesta voi lukea aiemmasta blogitekstistä.) Lopullisesti matkan kohtalo sinetöityi ulkomaille matkustamisen kieltoon reilua viikkoa ennen työpajaa, ja pian sen jälkeen tapahtuman koollekutsujat ilmoittivatkin sen järjestämisestä etäyhteyksin.

Pääsin tai jouduin siis heti etätyöskentelyn alkajaisiksi perehtymään samoihin asioihin kuin monet etäopetusta antavat, eli puhutun powerpoint-videon tekemiseen. Työpajaan osallistujat laativat tutkimuspaperistaan viiden minuutin esitykset, jotka ladattiin kaikille jaettuun pilvipalveluun. Luimme papereita ja kuuntelimme ja katselimme esityksiä tahoillamme, ja kaksipäiväiseksi suunniteltu tapaaminen supistui kahden tunnin zoom-keskusteluun, jossa esittelyjen ja alkupuheenvuoron lisäksi jokaista paperia kommentoitiin lyhyesti.

Työpajaan lähetetyissä papereissa nautoja käsiteltiin hyvin monenlaisista näkökulmista. Tarkasteltavana oli muun muassa tarttuvan nautojen keuhkosairauden leviäminen ja karanteenit 1700-luvun Italiassa (mikä osoittautui yllättävän ajankohtaiseksi aihepiiriksi), pyrkimykset alkuhärän ”takaisinjalostamiseen” nykyisistä nautaroduista, lehmien suojeluun liittyvät poliittiset kytkennät Intiassa ja teollinen maidontuotanto Hokkaidon saarella Japanissa. Oma paperini käsitteli lehmiä ja ihmisiä teknologian käyttäjinä nykyisissä automaattisissa lypsyjärjestelmissä Suomessa.

Etukäteen osallistujia oli pyydetty fokusoimaan paperinsa ja esityksensä kahteen teemaan, aikaan ja paikkaan. Nämäkin toki tulivat esille, mutta omasta mielestäni erityisen kiinnostavaa oli, että monissa papereissa naudat kytkeytyivät etnisyyden, kansallisuuden ja politiikan kysymyksiin. Nautarodut, niiden jalostus ja ylipäätään se, mitä nautaeläimiä kasvatetaan (”länsimaiset” nautarodut, aasialaistyyppinen seebu vai vesipuhveli) ovat mukana määrittelemässä myös ihmisryhmiin kohdistuvia käsityksiä ja arvostuksia. Myös yksittäisten poikkeuksellisen suurituottoisten lehmäyksilöiden nouseminen eräänlaisiksi kansallissankareiksi eri puolilla maailmaa oli hyvin kiinnostavaa.

Zoom-keskustelu sujui teknisesti suorastaan hämmästyttävän hyvin, vaikka osallistujia oli niin eri puolilta Eurooppaa, Japanista kuin Pohjois- ja Väli-Amerikastakin. Kaksi tuntia osoittautui lyhyeksi ajaksi: juuri kun keskustelu alkoi päästä kunnolla vauhtiin, aika olikin lopussa. Sessio lopetettiinkin niissä toiveissa, että kasvokkainen tapaaminen pystyttäisiin järjestämään joskus tulevaisuudessa. Vaikka videoyhteydet ovat mainioita hätäapuja poikkeusoloissa, pitempikestoista epävirallista ajatustenvaihtoa ja uusiin kollegoihin tutustumista niillä on vaikea toteuttaa. Kokemus opetti, että tieteellisen puheen suola ja pippuri ovat epämuodolliset jutustelut, ilman niitä kokemus jää tärkeydestään huolimatta hieman laimeaksi.

Kirjoittaja Taija Kaarlenkaski on UnSus-projektin erikoistutkija

Media nostaa esille poikkeuksellisia eläinyksilöitä ja hauskoja tarinoita, jotka ilahduttavat ihmisiä. Jokgu-kana soitti pianoa suurella lavalla yleisön ja tv-kameroiden edessä America’s Got Talent ‑kilpailussa. Kotimainen iltapäivälehti puolestaan raportoi, miten kotitilaltaan karanneesta Simo-sonnista on tullut lemmikki ystävystyttyään naapuruston hevosten kanssa.

Jokgu ja Simo elävät lajitovereihinsa nähden poikkeuksellista elämää. Suurin osa kanoista ja sonneista elää tuotantoeläimenä, jonka elämän tarkoitus on kasvaa mahdollisimman nopeasti teurastettavaksi. Silti jokainen tuotantoeläin on yksilö, joka tuntee, kokee, oppii, muistaa, pelkää.

Amerikkalainen taiteilija Isa Leshko on muotokuvannut eläinten vanhainkodeissa iäkkäitä kalkkunoita, nautoja, aaseja, hevosia, koiria ja ankkoja. Osa on ollut lemmikkejä, osa syntynyt tuotantoeläimiksi. Leshko on ikuistanut muun muassa toisiinsa nojaavat 12-vuotiaat suomenlampaat Isaiahin ja Zebulonin; 20-vuotiaan Bessien, holstein-lehmän, joka useiden raskauksien jälkeen oli nelivuotiaana tulossa maidontuotantouransa loppuun ja joutumassa teuraaksi; 13-vuotiaan Teresan, yorkshire-sian, joka pelastettiin matkalla teurastamoon ja 7-vuotiaan Pearl-kalkkunan, joka oli pudonnut eläinkuljetusrekasta New Yorkissa.

Vanhan eläimen olemus kertoo hyvin vahvasti yksilöydestä, eletystä elämästä, joka on ollut omanlaisensa. Eläimet eivät ole anonyymia massaa, vaan tuntevia yksilöitä, joilla on omat kokemuksensa. Isa Leshko antaa kuvaamalla näkyvyyttä ja äänen eläimille, joiden elämään on kuulunut kärsimystä ja kipua, mutta myös ystävyyttä, iloa ja hyvää oloa. Leshko on nähnyt paljon vaivaa ja käyttänyt aikaa voittaakseen kuvattaviensa luottamuksen. Hän myös kertoo, miten on pyrkinyt häiritsemään kuvattavia mahdollisimman vähän: kuvat on otettu eläinten kotipaikoissa, ilman salamavaloa ja eläimen katseen korkeudella. Isa Leshkon kameraan suuntautuukin luottavaisia katseita tai kameran edessä köllöttelee raukeasti nokosilla oleva kuvattava, joka ei kiinnitä kuvaajaan mitään huomiota.

Leshkon kuvaamien eläinten tarinat eivät usein yllä julkisuuteen, sillä onnellisesta lopusta huolimatta, heidän tarinansa eivät ole erityisen ilahduttavia. Jalostuksen ja tehotuotannon aiheuttaman kärsimyksen lisäksi monia on kohdeltu erityisen huonosti ja he kantavat kehossaan ja mielessään väkivaltaisen kohtelun jälkiä.

Jo Leshkolle poseeranneiden eläinten ikä tekee vaikutuksen. On hätkähdyttävää, miten paljon pitempään eläimet voivatkaan elää kuin mikä on normiteurastusikä. Tuotantoeläinten elämät ovat lyhentyneet radikaalisti jalostuksen ja tuotannon tehostamisen myötä. Nykylehmä elää noin yhden neljäsosan siitä, mikä olisi lehmän normaali elinikä (https://yle.fi/uutiset/3-10028492). Samaan aikaan kun ihmisten eliniät ovat pidentyneet, ovat tuotantoeläinten elämät lyhentyneet. Samalla eri lajien välinen epätasa-arvo on entisestään kasvanut. Leshkon kirjan nimi onkin paljon puhuvasti Allowed to Grow Old.

Taina Syrjämaa, kirjoittaja on historioitsija ja UNSUS-hankkeen johtaja.

Toimijuutta jonkin verran miettineenä olen ollut sitä mieltä, että uusmaterialistit ovat väärässä puhuessaan elottoman materiaalin toimijuudesta. Materiaalin toimijuuden väite perustuu käsittääkseni joko sumeaan ajatteluun tai toimijuuskäsitteen sisällön ja rajojen hämärtämiseen – tai molempiin. Toimijuus on syytä rajata tietoisiin olentoihin, näin olen ajatellut. Lampunjalalla ei ole toimijuutta, mutta keskustelua voidaan käydä siitä, mitkä eläimet täyttävät kriteerit. Nykytiedon valossa toimijuuden raja pitää ehkä vetää varsin alas, sillä vaikkapa yhdyskunnissa elävät hyönteiset ovat tutkimuksissa osoittaneet huomattavaa kykyä oppimiseen. Entäpä sitten vielä paljon hyönteisiä ”alkeellisemmat” elolliset?

Aikaisemmin olisin ykskantaan tyrmännyt ajatuksen esimerkiksi viruksen toimijuudesta, mutta enää en ole niin varma. Olin helmikuun lopulla Pohjois-Italiassa. Muutama päivä kotiin palaamiseni jälkeen tulin sairaaksi ja hakeuduin testiin. Kuopion yliopistollisen sairaalan pihaan ajaessani kaksi vartijaa ohjasi minut näytteenottopaikalle. Toinen heistä komensi minua tuimaan sävyyn pysymään autossani ja odottamaan siellä testaajaa, suupielensä kiristyneinä, silmissään puhdas ja läpitunkeva pelko. Nämä pelokkaat katseet ovat sittemmin tulleet tutuiksi kävelyreiteillä joidenkin vastaantulijoiden kasvoilla, mutta ei vielä kertaakaan yhtä läpäisevänä kuin tuolloin, kun SARS-CoV-2 -koronaviruksesta ja sen aiheuttamasta vaarasta ei tiedetty senkään vertaa kuin nyt muutama viikko myöhemmin.

Kysymys viruksen toimijuudesta riippunee siitä, katsotaanko vain virusta itseään, tuota kopioituvaa geeni-, proteiini- ja rasvamolekyylikimppua, vai hyväksytäänkö myös kuviteltu tai suhteisiin liittyvä toimijuus. Ei tämä vartija minua pelännyt, roteva mies, vaan uhkaa, jota mahdollisesti kannoin ja joka oli valmiina hyppäämään minusta hänen puolustuskyvyttömään kehoonsa. Siinä tilanteessa minä olin vain kantaja, merkityksetön välittäjä, samalla tavalla kuin se eläin, josta koronavirus on ihmiseen siirtynyt. Viruksen muodostamassa vaarassa olennaista ei ole se, että todellisia toimijoita olemme me globaaleja suhdeverkostoja ylläpitävät ihmiset ja myös eläimet, joihin ihmisyhteisöjen elämänmuodot perustuvat. Tuolle KYS:in vartijalle – ja nyt lukemattomille koteihinsa kahlituille ihmisille kaikkialla maailmassa – juuri virus oli toimija, näkymätön mutta ihmissoluihin tarrautuneena jopa tappava, ja siksi niin voimallinen.

Parin päivän kotikaranteenin jälkeen sain kuulla negatiivisesta testituloksesta. Liekö yskän ja kurkkukivun syy sillä kerralla ollut joku niistä tuiki tavallisista, vanhoista koronaviruksista, jotka aiheuttavat osan flunssistamme, mutta joiden aiheuttamia infektioita meidän immuunipuolustusjärjestelmämme on harjaantunut torjumaan.

Kuinkahan moni suomalainen edes tiesi ennen tätä kevättä, että joka vuosi keskuudessamme kiertää useita erilaisia koronaviruksia. En minä ainakaan. Flunssa- tai edes influenssavirusten kohdalla ihmisten ei paljon ole tarvinnut miettiä taudinaiheuttajia. Toisin on SARS-CoV-2 -viruksen kanssa, joka on pakottanut suuren osan ihmiskuntaa miettimään uudella tavalla viruksia, niiden toimintaa ihmiskehossa ja siten omaa elämäämme. Toivoa sopii, että kriisin mentyä ohi mietittäisiin myös ihmisten ja yhteiskuntien kohtalonyhteyttä niihin eläimiin, joista taudinaiheuttajat ovat siirtyneet ihmisten riesaksi. Mitä useampi miljardi eläintä on meidän ihmisten kohtalonkouran alla, sitä todennäköisempää on aina uusien taudinaiheuttajien siirtyminen ja muuntuminen ihmisen taudiksi.

Ihmisen historia on tartuntatautien historiaa. Monen vuosikymmenen ajan länsimaissa tosin näytti, että tartuntataudit olivat jääneet vain historiankirjojen sivuille. Niistä näyttää kuitenkin 2000-luvulla tulleen yhä uudelleen toistuva ilmiö, mikä on suoraa seurausta ihmiskunnan alati kasvavasta pakkomielteestä eläinteollisuuteen. Oli vain ajan kysymys, milloin joku paikallinen epidemia leviää pandemiaksi, ja seuraava taudinaiheuttaja on jo odottamassa vuoroaan siirtyä ihmiseen. Siirtyykö se villieläimistä vai tuotantoeläimistä, sitä kukaan ei tiedä. Yhteiset viruksemme pakottavat meidät tunnustamaan, että ne kaikki, siat, kanat, lepakot, muurahaiskävyt ja sivettikissat, ovat meidän kanssakulkijoita toimijaverkossa nimeltä maapallo. Niin ovat viruksetkin, sillä kanssakulkijuus ei edellytä söpöyttä, hyötysuhdetta eikä edes samankaltaisuutta. Ja juuri siksi nyt maksetaan laskua siitä, että niiden toimijuus – oli se sitten kuviteltua tai todellista, vaikkakin vain suhteisiin liittyvää toimijuutta – on päästetty nyky-yhteiskunnissa liiaksi unohtumaan.

Kirjoittaja on Unsus-projektin tutkija Tuomas Räsänen

Kestävyydestä ja vastuullisuudesta on tullut uusi normaali. Kaikki niistä puhuvat, kaikki niitä kannattavat ja kaikki niitä myös väittävät tavoittelevansa. Hallitus toisensa jälkeen vannoo kestävän kehityksen ja vastuullisen tuotantotalouden nimeen – ja ylläpitää satojen miljoonien eurojen vuotuisia tukia ja verohelpotuksia luonnon ja eläinten ryöstökäytölle. Yrityssektorin edustajat Suomesta USA:n miljardööreihin ja Financial Times -lehteen puhuvat kapitalismin rajoittamisesta ja vastuullisesta liiketoiminnasta – paitsi tietysti Björn Wahlroos, joka vastustaa moista hössötystä. Puunjalostusteollisuus, tuo Suomen luonnon vuosisatainen vitsaus, kutsuu itseään nykyään biotaloudeksi, allekirjoittelee vastuullisuussitoumuksia ja väittää toteuttavansa kaikessa toiminnassaan kestävän kehityksen periaatteita. Kummallista kyllä metsäluonnon monimuotoisuus heikentyy jokaisessa uhanalaisarviossa, ja suurin syy metsälajien uhanalaistumiseen on juuri metsien käyttö.

On kuin eläisimme aivan eri käsitteellisessä universumissa. Minä kun olen ymmärtänyt, että kestävä kehitys jakaantuu kolmeen pilariin (ekologinen, sosiaalinen ja taloudellinen), joista yhdessäkään ei lue, että kestävä kehitys tarkoittaa luonnon lisääntyvää hyväksikäyttöä. Minä kun olen ymmärtänyt, että vastuullisuus luontosuhteessa edellyttää esimerkiksi sitä, että eläimet saisivat toteuttaa omaa tahtoaan ja lajityypillistä käyttäytymistään.

Vai olisiko kuitenkin niin, että ihmiset heidän ammatistaan, asuinpaikastaan ja koulutuksestaan riippumatta tunnistavat kestävyyden ja kestämättömyyden, vastuullisuuden ja vastuuttomuuden. Joidenkin on yhteiskunnallisesta roolistaan johtuen vain pakko ”ymmärtää realiteetteja, mutta ei sitä mikä on oikein, mikä väärin” (jääköön TV-sarja Raidista napatun lainauksen alkuosa kertaamatta). Ihmiset kyllä tunnistavat eläimiä kohtaan tehdyn vääryyden. Ei ole sattumaa, että jo yhteiskunnallisen modernisaation syntyaikoihin 1800-luvun alussa eläinten teurastus keskitettiin suuriin yksiköihin ja kätkettiin pois ihmisten silmistä. Syy keskittämiseen oli valvonnan helppous ja tae puhtaudesta; syy piilottamiseen oli ymmärrys toiminnan moraalisista ongelmista. Piilottaminen ei kuitenkaan auttanut teurastamon työntekijöitä, joiden moraalin pelättiin rapautuvan eläinten tappamisesta.

Entä sitten nykypäivänäkin? Menneenä syksynä Valio ilmoitti fanfaarien kera, että sen myymässä tölkkimaidoissa käytetään tästä lähtien vain pihatoissa elävien ”vapaiden” nautojen maitoa. Valiolla (ja monilla muilla elintarvikealan toimijoilla) on kieltämättä erikoinen käsitys vapaudesta, mutta eihän tällaista uudistusta kai kukaan voi moittiakaan. Helsingin Sanomien uutisessa 7.9.2019 Valion kehityspäällikkö totesi, että uudistuksen myötä “suomalaisen maitohyllyn tarjonta harppaa nyt merkittävästi vastuullisempaan suuntaan”. Toisin sanoen kehityspäällikkö toteaa, että parsinavetoissa ei kasvateta nautoja vastuullisesti. Suomalainen meijeriteollisuus haalii maitoa edelleen tuhansilta tiloilta, joilla nautoja ei ole kasvatettu vastuullisesti edes sen oman henkilöstön mielestä.

Mitäpä jos alkaisimme ymmärtää vähemmän realiteetteja ja enemmän sitä, mikä on oikein, mikä väärin.

Tuomas Räsänen on maitoa litkivä Unsus-projektin tutkija

Projektin aineistonhaku on tältä erää ja omalta osaltani jo loppusuoralla, ja kaksi kuukautta on mennyt kuin hujauksessa. Olen penkonut pitkälti Kansalliskirjaston digitaalista materiaalia, joka on niin runsaslukuista, että erilaisten hakuehtojen käyttäminen on auttanut suuresti. Lehtien sisällysluettelot ovat nekin käteviä, kun tarkoitus on kartoittaa potentiaalista lähdemateriaalia. Mikään ei silti nouse tärkeämmäksi tekijäksi aineistonhaussa kuin keskittyvä lukeminen. Aineistonhausta tulee nimittäin nopeasti raskasta, jos lehtiä selaa pikakelauksella ja vain nopeasti silmäillen. Toki aineistonhakuvaiheessa mitään syventävää analyysia ei ole tarkoituksenmukaista tehdä, mutta yleiskuvan muodostaminen esimerkiksi yksittäisestä artikkelista auttaa aineistokokonaisuuksien hahmottamisessa ja tekee ajatustyöstä vähemmän katkonaista. Tällöin myös kyky arvioida sitä, mikä aineisto on olennaista ja mikä ei, on parempi. Toki tässä lopullinen päätösvalta on tutkimuksen tekijällä, sillä vasta käytännän tutkimustyö määrittää aineiston tärkeyttä. Aineistonhakijan poiminnat toimivatkin katsauksena aiheisiin ja kirjoituksiin, joihin tutkija myöhemmin sukeltaa ja suuntaa pintaa syvemmälle.

Projektissa mukana olevat teemat (liha, maito, kala, nahka ja turkikset) ovat mahdollistaneet tutustumisen hyvin moninaiseen kirjoitteluun. Eri aiheisiin perehtyminen on tuonut esiin myös sen, että teemat risteävät keskenään. Jos etsii kirjoituksia maidosta, vastaan voi tulla niin ikään kirjoituksia lihasta ja nahasta. Nahkateollisuuden kautta puolestaan aukeaa kokonainen eläinperäisten tuotteiden kirjo, kun erilaiset nahkaliimat ja -rasvat ovat nekin eläimellistä alkuperää. Liimassa saattoi olla niin kalan uimarakkoa kuin rustoja ja jänteitäkin. Kuten aina, vastaan tulee myös materiaalia, jota ei näiden rajausten puitteissa ole järkevää ottaa mukaan. Se lieneekin tutkimuksenteon ikävin asia, kun kaikkea ei kykene samaan aikaan tutkimaan. Aineistonhaku on kuitenkin parhaimmillaan palkitsevaa, vaikka etsimäänsä ei aina suoranaisesti löytäisikään.

Digitaalisuus helpottaa, mutta sen kanssa on omat haasteensa. Hakusana ”nahka” ei tunnista ”nahka” -alkuisia yhdyssanoja, vaan sellaiset asiat kuin ”nahkatehdas” tai ”nahkavaate” täytyy hakea omina hakuinaan. Samainen haku käy kuitenkin läpi lehden vuosikerran niin vikkelään, että eri hakusanoilla kikkailu kannattaa. Toki kone ei aina tunnista sanoja tekstistä oikein, mutta hakutuloksista tällaiset tapaukset on helppo havaita ja ohittaa. Digitaalisen aineiston saavutettavuus on sen vahvuus, mutta samalla se vaatii käyttäjältään hienoista itsekuria. Aineistoa pitää malttaa myös lukea, vaikka kiusaus klikkailla sivuja nopeasti eteenpäin on olemassa. Kriteereistä huolimatta mukaan tarttuu myös aineistoa, joka myöhemmin rajautuukin pois. Potentiaalinen aineisto ei toisella lukukerralla tai tarkemmalla syventymisellä enää olekaan niin erinomainen juuri tätä projektia ajatellen, ja toisaalta epämääräisempi teksti saattaa osoittautua oikeaksi aarteeksi. Vaikka aineistoja haetaan tietyin teemoin ja rajauksin, mieleen jää huomattavasti isompia kokonaisuuksia. Ne syntyvät niistä lukuisista artikkeleista ja otsikoista, jotka vilahtavat silmien edestä etsittäessä jotain olennaista aineistoa. Ajankuva kasvaakin näin ollen enemmän kuin etsittävien teemojen verran.

Kirjoittaja on UnSus -projektin tutkimusavustaja Eeva Nikkilä

Historiantutkimuksen kiehtovimpiin anteihin kuuluu ajallisen näkökulman avaaminen nykyhetken ilmiöihin. Usein tutkimus johtaa hämmästelemään sitä, miten hiljattain muotoutuneita jotkin ikiaikaisilta näyttävät käytännöt ovat. Toisinaan taas päätyy ihmettelemään pitkiä ja polveilevia kehityskulkuja, joita löytyy jonkin hyvin viimeaikaiseksi mielletyn ilmiön taustalta.

Esimerkkinä tästä kaksinaisuudesta on lihansyönti. Erään suomalaislehden kirjoittaja kuvaa siihen liittyviä tuntojaan seuraavasti: ”Melkein pitää hävetä tilatessaan mehukkaan pihvin […] liha on joutunut kaikkien ruokajärjestysapostolien takia syntipukiksi”.

Kirjoitus voisi olla vuodelta 2019, sillä ajallemme on ominaista lisääntyvä häpeä lihansyönnistä. Lainaus on kuitenkin peräisin yli 80 vuoden takaisesta Lihakauppias-lehdestä (5/1937). Siinä tohtori Ernst Pennanen pohtii kansainvälisen keskustelun pohjalta syitä sortoon, joka hänen mukaansa on viime vuosina kaikissa kulttuurimaissa kohdistunut lihatavaroihin.

Nykylukija voi helposti tunnistaa hämmennyksen, jota Pennanen tuntee erilaisten tieteelliseen tutkimukseen vetoavien ravintosuositusten ristipaineessa. ”Jonakin päivänä saarnataan vihannesten, toisena taas raa’an kasviravinnon, toisena hedelmäin, toisena leivän ja voin sekä vielä useasti leseidenkin terveellisyyttä”, hän tuskailee. Tutulta kuulostaa myös Pennasen esiin tuoma ihmisten syyllistäminen vääristä ruokavalinnoista, joita lääketieteellisessä tutkimuksessa pidetään heidän kroonisten sairauksiensa aiheuttajina.

Samanaikaisesti on silmiinpistävää, miten ihmiskeskeistä ja tuotantoeläinten tavaraluonnetta korostavaa moderni lihapuhe on ollut. Tämä ei välttämättä tarkoita sitä, etteivätkö lihantuotannon piirissä toimivat henkilöt olisi ymmärtäneet tuotantoeläinten olevan tietoisia ja tuntevia olentoja. Lihakauppiaan joulu-lehdessä 1935 julkaistussa Lihakauppiaitten laulussa Kaarlo Luukkonen kuvaa suorastaan eläytyvästi Heluna- ja Meluna-lehmien viimeistä matkaa kotoisesta heinähaasta kohti teurastamoa ja ”napsausta tuttua”, joka ”tummentavi maailman kuljetun rannan”. Huomion keskiössä on silti se moninainen hyvä, jota lihakauppiaan käsien kautta kulkevien lihatuotteiden esitetään tuottavan niin ihmisille – miehille ja naisille, rikkaille ja köyhille, sairaille ja terveille, nuorille ja vanhoille – kuin heidän lemmikkikoirilleenkin.

Lihakauppias-lehden kautta aukeava näkökulma menneisyyteen on vain pieni kurkistus niihin käytäntöihin, käsityksiin ja arvoihin, jotka modernina aikana ovat koskeneet lihansyöntiä. Samalla se tuo kiintoisalla tavalla esiin ilmiöön liittyviä historiallisia jatkumoita ja katkoksia. Tästä näkökulmasta lihansyönti ei ole modernina aikana ollut missään vaiheessa itsestäänselvyys, jota ei olisi ollut tarpeen perustella sen tarkemmin. Toisaalta näyttää kuitenkin siltä, että vasta 1900-luvun jälkipuolella voimistunut lihan tehotuotanto on nostanut esiin kysymyksen siitä, onko tuotantoeläimillä niiden välinearvon lisäksi myös ihmisistä riippumaton itseisarvo.

Kirjoittaja on UnSus -projektin tutkija Prof. Marja Jalava

On ollut taas vaihteeksi vaivaannuttavaa lukea julkista keskustelua eläintuotannosta. Jenni Haukio piti asiallisen puheenvuoron, jossa nosti hienosti esille nykyiseen eläintuotantoon liittyviä ongelmia. Näitä asioita on hyvä tuoda esille etenkin nyt, kun jo laajasti tiedostetaan, että ihmisten elintapoihin on tultava muutoksia ja etteivät eläimet ole mitään vaistojen varassa toimivia koneita, vaan tietoisia ja tarkoitushakuisesti toimivia eläviä olentoja. Haukion kommentit sekä Unicafen päätös lopettaa naudanlihan käyttö ovat saaneet osakseen paikoin todella aggressiivisia vastineita. Tämä kuvastaa omalla tavallaan aikamme keskustelukulttuuria. Näiden vastareaktioiden ongelmia on jo nostettu aika hyvin esille julkisessa keskustelussa. Haluaisin itse vielä kiinnittää huomiota näiden vastineiden historiattomuuteen. Yksi suuri ongelma on esimerkiksi se, että tämän päivän eläintuotantoa pidetään jonkinlaisena ajattomana ja muuttumattomana rakennelmana, vaikkei se sitä ole. Nykyisen kaltainen tehotuotanto on saanut alkunsa esimerkiksi Suomessa vasta toisen maailmansodan jälkeen. Tuolloin eläinten pidossa siirryttiin elämäntavasta kohti markkinatalouden mekanismein säädeltyä tuotantotaloutta. Tämä taas on vaikuttanut vahvasti siihen, miten eläimet on alettu mieltää yhä vahvemmin itseisarvon omaavan olennon sijaan tuotteena. Lihansyönnistäkin puhutaan jonkinlaisena ihmislajia määrittelevänä perusominaisuutena, vaikka ruokana liha on ollut ylellisyystuote vielä 1900-luvun alussakin. Suomessa nykyisen kaltainen runsas lihansyönti on yleistynyt vasta vaurastumisen ja myös eläinten tehotuotannon lisääntymisen myötä. Mitään ”näin on aina tehty” ja ”ihminen on aina” kommentteja ei siis kannata esittää, sillä ihmisten ja muiden elollisten suhde on ollut jatkuvassa muutoksessa läpi historian ja tulee olemaan sitä myös tulevaisuudessa.

Otto Latva, UnSus -projektin tutkijatohtori

Kestämättömän kehityksen kulttuuri -projekti on nyt virallisesti alkanut. Kokoonnuimme suunnittelemaan tulevaa toimintaa 2.–3.10.2019 Kaarinassa sijaitsevalle Lyhdyn tilalle. Kahden intensiivisen, mutta myös inspiroivan ja hauskan päivän aikana tutustuimme paremmin toisiimme ja ideoimme tutkimusteemojamme. Myös monet käytännön asiat, kuten tulevat työpajat ja seminaarit, julkaisusuunnitelmat sekä yleiset toimintatavat alkoivat hahmottua. Ensimmäistä suomenkieliseen artikkelikokoelmaan tähtäävää työpajaa suunnittelemme toukokuun 2020 alkupuolelle, ja sen kirjoituskutsu tullaan julkaisemaan loppuvuodesta.

Tieteellisen pohdiskelun lomassa ehdimme myös nauttia Lyhdyn tilan erinomaisen maukkaista tarjoiluista sekä rantasaunan löylyistä ja piipahdimmepa tutustumassa myös läheisiin Kuusiston piispanlinnan raunioihin. Uskomme myös vahvasti siihen, että keskiviikkoiltapäivänä nähty sateenkaari ennustaa hyvää onnea hankkeellemme!