Uskontotieteen graduntekijät

Just another UTU Blogs site

Viimeinen trippi – huumenuorten suhtautuminen kuolemaan

Teksti ja kuva: Jaana Kujanen

Pro gradussani tutkin huumenuorten suhtautumista kuolemaan. Sen lisäksi, että huumausaineisiin ja niiden käyttäjiin liittyvä tutkimusaihe on yhteiskunnallisesti ajankohtainen, kuoleman ja kuolemankulttuurin tutkimus on kiinnostavaa.

Kuolema on perustavanlaatuinen tutkimuskohde uskontotieteessä. Huumenuoria on tutkittu vähän tutkimuskirjallisuuden perusteella. Huumenuorten suhtautumista kuolemaan ei ole tutkittu ollenkaan.

Tutkimusaihe on vaikea ja raskaskin, mutta erittäin mielenkiintoinen ja ajankohtainen. Lisäksi tutkimusaihe on yhteiskunnallisesti merkityksellinen. Tutkimusote vaatii eettistä tarkkuutta ja huolellisuutta, sillä kyseessä on herkkä ryhmä tutkimuskohteena.

Päädyin tutkimusaiheeseen 2000-luvun alussa, kun nuorten huumekuolemat nousivat uutisotsikoihin. 1990-luvulla olin vapaaehtoistyössä, jossa kohtasin myös päihderiippuvaisia nuoria. 2020-luvulla aihe on vieläkin ajankohtaisempi.

Huumekuolemat kasvussa

Vuoden 2022 kesäkuussa ilmestyi Euroopan huumausaineiden ja niiden väärinkäytön seurantakeskuksen julkaisema Euroopan huumeraportti 2022. Raportin mukaan Suomessa kuolee alle 25-vuotiaita nuoria huumeiseen eniten Euroopassa: Suomi on nuorten huumekuolemien kärkimaa.

Huumeiden käytön ja huumekuolemien voimakas lisääntyminen 1990-luvun jälkipuoliskolla nostatti laajan yhteiskunnallisen keskustelun nuorten huumeiden käytöstä. Huumeiden käyttö on lisääntynyt koko 2000-luvun ajan.

Suomessa kuoli vuonna 2019 tieliikenteessä 211 henkilöä, huumeisiin kuoli 234 henkilöä. Kun huumeiden kokeilu ja käyttö yleistyvät, huumeiden aiheuttamat haitat lisääntyvät, kuten huumekuolemat.

Huumemyrkytyskuolemat sekä huumausaineiden pitkäaikaisesta käytöstä johtuvat kuolemat ovat kasvussa edelleen. Suomessa huumeisiin kuoli vuonna 2020 yhteensä 258 ihmistä, joista 76 oli alle 25-vuotiasta.

Nuorten ääni esille

Pro gradun tavoitteena on tuottaa uutta ja ainutlaatuista tietoa aiheesta, jota ei ole tutkittu Suomessa. Haastattelututkimuksessa korostuu huumenuorten oma ääni, omat kokemukset ja ajatukset kuolemasta, elämästä, ajasta ja tulevaisuudesta.

Huumenuoria on tähän saakka määritelty lähinnä ammattilaisten ja asiantuntijoiden näkökulmasta. Tutkimuskirjallisuuden ja teorian osalta selvitän, miten nuoret tuottavat maailmaansa ja arkielämäänsä sosiaalisia suhteita ja sosiaalisia järjestelmiä, instituutioita, joihin nuoret tuntevat kuuluvansa.

Nuorten haastattelujen lisäksi teen katsausta eri tieteenalojen kuoleman ja kuolemankulttuurin tutkimukseen sekä tutkin teoreettisia lähestymistapoja todellisuuden rakentumisesta, aikakäsityksistä ja riskikäyttäytymisestä.

Huumenuori kuuluu ympäröivään vallitsevaan yhteisöön ja on huumekulttuurin jäsen, mikä linkittää aiheen myös kulttuurientutkimukseen.

Kuolema on läsnä

Nuorten suhtautumista kuolemaan on tutkittu vähän, huumenuorten suhtautumista ei ollenkaan. Kuolema on läsnä huumenuorten elämässä, omassa ja kaveripiirin arjessa. Toisin, kuin monella muulla nuorella.

Nuorten suhtautumista kuolemaan on tutkittu uskontotieteessä ja muissa tieteenaloissa vähän. Klassikko lienee Michael Kearlin sosiologinen tutkimus kulttuurisesta ja sosiaalisesta kuolemasta ja kuolemisesta, kuolemasta elämän peilinä. Kearl tutki myös nuorten suhtautumista kuolemaan. Kearlin mukaan suurimmalle osalle amerikkalaisista nuorista kuolema on abstraktio.

Kearlin mukaan nuoret joutuvat harvoin kasvotusten kuoleman kanssa muuten kuin tiedotusvälineiden välityksellä. Koska nuoriso on eristetty kuolemasta, nuoresta rajattomalta tuntuvat mahdollisuudet, itsenäisyys ja riippumattomuus, saattavat johtaa myös kuolemalla leikittelyyn kuten huumekokeiluihin. Myös Yhdysvalloissa huumekuolemat ovat lisääntyneet merkittävästi 2020-luvulla.

Peruskysymyksen äärellä

Kuolema on uskontotieteen ja kulttuuriantropologian peruskysymyksiä. Juha Pentikäisen mukaan kuolemaan liittyvät rituaalit ovat tärkeä osa kunkin kulttuurin kuolemaan sopeutumisessa. Niihin liittyy yleensä voimakas uskonnollinen käsitys siitä, mitä kuolemassa tapahtuu, samoin kuin myyttinen malli toimia.

Ihmiset ovat kaikkialla pyrkineet sopeutumaan kuoleman synnyttämään tilanteeseen luomalla kulttuurisesti yhtenäisiä, jäsentyneitä vastauksia kuoleman haasteeseen. Kuolemaan liittyvien uskomusten ja tapojen tehtävä on eheyttää yhteisöä. Nämä menot tarjoavat kaikille tavan käsitellä kuolemaan liittyviä tunteita ja kysymyksiä.

Sosiaalipsykologi Jan-Erik Ruthin mukaan kuolemanpelko on saanut ihmiset teknistämään ja laitostamaan kuolemisen, jolloin omaisten ei tarvitse ottaa vastuuta kuoleman todellisuudesta, vaan vastuu voidaan jättää asiantuntijoille. Vanhukset muistuttavat kuolemasta kulttuurissa, joka ihannoi nuoruutta ja voimaa, pysyvyyttä ja jaksamista. Keski-ikäinen ei ehdi paneutua kuoleman problematiikkaan, ja nuoret torjuvat kuolemaan liittyvät ajatukset.

Anssi Peräkylä on lähestynyt kuolemantutkimusta sosiaalitieteellisestä näkökulmasta. Peräkylä painottaa, että kuolemassa kaikki inhimillinen, kuolevalle annetut merkitykset, rituaalit, tavat ja institutionaaliset järjestelyt, jotka ohjaavat kuolemista, ovat sosiaalisesti välittynyttä. Kuolema ei ole vain biologinen tai yksilöpsykologinen tapahtuma – ei myöskään huumekuolemassa.

Euroopan huumeraportti 2022. Suuntauksia ja muutoksia. Euroopan huumausaineiden ja niiden väärinkäytösten seurantakeskus, Luxemburg. https://www.emcdda.europa.eu/system/files/publications/14644/20222419_TDAT22001FIN_PDF.pdf

Kearl, Michael C. 1989. Endings: A Sociology of Death and Dying. Oxford U.P, New York.

Pentikäinen, Juha 1990. Suomalaisen lähtö: kirjoituksia pohjoisesta kuolemankulttuurista. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.

Peräkylä, Anssi 1990. Kuoleman monet kasvot. Identiteetin tuottaminen kuolevan potilaan hoidossa. Vastapaino, Tampere.

Ruth, Jan-Erik 1985. Kuoleman ja kuolemisen psykologia. Teoksessa Jan-Erik Ruth & Pirkko Heiskanen (toim.) Kuolema elämän keskellä. Otava, Keuruu.

Kohti tasa-arvoisempaa työelämää katsomusten vuosikellon avulla

Adele Virta

Vuosikello – tuo työelämää jaksottava apuväline, jossa on koottuna kaikki tärkeät päivämäärät ja tapahtumat koko vuodelle. Vuosikelloihin kootaan yleensä organisaation tai yrityksen vuosittaiset tapahtumat, kuten esimerkiksi osavuosikatsaukset, tilinpäätös, tärkeät kokoukset ja erilaisten projektien vaiheet. Monissa vuosikelloissa mainitaan myös arkivapaat ja tärkeät juhlat, jotka hyvin usein pohjautuvat Suomessa kristinuskoon. Voisiko vuosikellossa olla tilaa myös muiden katsomusten tärkeille, vuotta jaksottaville tapahtumille, kuten juhlille?

Jouluna töihin – lähtölaukaus aiheen valikoitumiseen

Tutkimukseni aihe syntyi, kun ”jouduin” jouluaattona töihin. Tämä kismitti minua todella ja aloin pohtimaan tarkempia syitä tuntemuksilleni. Ajatuspolkuni johdattikin minut siihen lopputulemaan, että koska joulu on itselleni ja perheelleni tärkeä juhla, en haluaisi viettää sitä toisarvoiselta, siinä hetkessä tuntuvassa työvuorossa, vaan juhlistaa juhlaa perinteikkäästi, sekä merkitysten kera yhdessä perheeni kanssa. Aloin miettimään myös, kuinka suuresti vuosittaisilla juhlilla on ainakin itselleni merkitystä elämässä ja kuinka turhauttavalta tuntuu viettää niitä työpaikalla, jossa pääpaino on aina työnteossa. Myös ulkopuolisuuden- tai toiseuden tunne kuului vahvasti kokemukseeni, se kuinka muut voivat viettää yhdessä aikaa tärkeän asian yhdistämänä, kun itse joutuu keskittymään työhön. Reiluuden nimissä on mainittava, että juhlana työskentelystä maksetaan usein parempaa palkkaa, esim. 100 % parempi palkka normaaliin päivään verrattuna.

Mikäli työpaikalla huomioitaisiin katsomuksellinen diversiteetti, jossa hypoteettisesti eri katsomusten juhlat sijoittuisivat ajallisesti eri kohtiin, voitaisiin esimerkin kaltaiset tapaukset painaa minimiin ja edistää työntekijöiden työssä viihtymistä. Miksi emme siis hyödyntäisi katsomuksellista diversiteettiä ja tekisi siitä resurssin, kun elämme joka tapauksessa jatkuvien parannusten maailmassa?

Arki ja juhla

Arki ja juhla on erotettu toisistaan kulttuurisin keinoin, jotka kytkeytyvät vahvasti johonkin katsomukseen tai uskontoon – suomalaisen yhteiskunnan kontekstissa kulttuurinen jaottelu perustuu pitkälti kristinuskoon. Yhteiskunta on kuitenkin alati muuttuva organismi, ja myös Suomessa evankelisluterilaisuuden hegemoninen asema, katsomusten patriarkkana elää muutosten aikakautta. Toisin sanoen tämä tarkoittaa, että suomalaiseen katsomusten kenttään on rantautunut paljon uusia katsomuksia ja uskontoja, jotka haastavat evankelisluterilaisuutta ja väistämättä muovaavat koko yhteiskunnan arvoja ja asenteita. Kun erilaiset katsomukset ja uskonnot kohtaavat, niiden edustajat hyötyisivät, jos arki ja juhla yhä eroteltaisiin kullekin katsomukselle tyypillisellä tavalla, jolloin olisi todennäköistä, etteivät juhlat menisi päällekkäin. Juhla, jota tiettynä ajankohtana vietetään tietyssä katsomuksessa voi toisessa edustaa ajallisesti tavallista arkea, sekä päinvastoin. Mikäli tällaista tietoutta hyödynnettäisiin esimerkiksi vuorosuunnittelussa, ei syntyisi harmistusta siitä, ettei pääse osallistumaan itselle merkityksellisiin elämää – ja vuotta jaksottaviin juhliin.

Kohti tieteellistä tutkimusta

Katsomusten vuosikellon tavoitteena on kartoittaa yhden yrityksen tai organisaation työntekijöiden tärkeiksi kokemat, vuotta jaksottavat juhlat ja edistää näin työpaikan tasa-arvoa sekä tietoisuutta eri katsomuksista. Työntekijöiden vastausten pohjalta muodostuu aineistoni, jonka kokoan katsomusten vuosikelloon. Työntekijät täyttävät lomakkeen, jossa on avoimia kysymyksiä heidän katsomuksestaan ja toiveita, miten katsomus tulisi huomioida työpaikalla. Lähestyn aineistoa sekä kvalitatiivisesti, että kvantitatiivisesti ja kokoan niiden pohjalta pyöreän mallisen katsomusten vuosikellon, jossa on toiveet siitä, miten mihinkin katsomukseen toivotaan milloinkin suhtautuvan. Lisäksi haen aineiston tueksi tieteellistä kirjallisuutta eri katsomuksista ja työelämää käsittelevistä teoksista. Tutkimuksen tärkeimpiä käsitteitä ovat mm. meritokratia, jatkuva kehitys (PDCA-sykli), maailmankatsomus, uskonto ja työelämä. Tutkimuskysymykseni on melko yksinkertainen; Millainen katsomusten vuosikello yritykselle muodostuu? Alakysymyksinä toimivat: Mitkä katsomukset nousevat työntekijöiden keskuudesta ja miten niihin toivotaan suhtauduttavan yrityksessä?

Katsomusten vuosikello voi onnistuessaan toimia parhaassa tapauksessa yritykselle tai organisaatiolle konkreettisena kilpailuetuna työmarkkinoilla, joka ottaa arjessaan huomioon erilaiset työntekijät.

Seksuaalivähemmistöt helluntaiseurakuntien polttopisteessä

Kuva: Reea Viitasalo

Uskonnon ja seksuaalisuuden suhde on ajaton teema julkisessa keskustelussa, mutta asetelma on edelleen melko kaksijakoinen, jolloin seksuaalivähemmistöön kuuluminen ja kristillisessä yhteisössä toimiminen nähdään toisensa poissulkevina.

2010-luvulla tarkastelun kohteeksi ovat nousseet seksuaalivähemmistöjen asema uskonnollisissa yhteisöissä, eheytyshoidot, hoitokokoukset, konservatiivinen seksuaalietiikka ja Aito avioliitto -liikehdintä.

Ihmisoikeuksien toteutuminen ja seksuaalieettiset kysymykset sekä uskonnollisen yhteisön luomat olemisen tavat aiheuttavat hankauskohtia yhteisöjen sisällä. Uskonto vaikuttaa kulttuurin tavoin vahvasti seksuaalieettisiin kysymyksiin ja uskonnolliset perinteet ovat kytköksissä sekä sukupuolen että seksuaalisuuden normittamiseen ja valtarakenteisiin.

Helluntailaisuus luo muiden uskonnollisten yhteisöjen tavoin raamit normin mukaiselle ja siitä poikkeavalle seksuaalisuudelle. 12.1.2021 julkaistun Suomen helluntaikirkon seksuaalietiikkaa koskevan kannanoton mukaan avioliitto on miehen ja naisen välinen liitto, joka on Jumalan säätämä ja luomisessa asetettu. Näin myös seksuaalisuus ja seksi rajautuu miehen ja naisen väliseen avioliittoon ja siitä poikkeaminen yhdistetään kannanotossa ihmisen “turmeltumiseen”.

Kannanotossa tunnustetaan seurakuntaan kuuluvat seksuaalivähemmistöt, mutta samalla homoseksuaalisuuteen viitataan elämäntapana ja seksuaalisuutta lähestytään ratkaisukeskeisesti. Kannanoton mukaan helluntailaisuudessa suhtaudutaan seksuaalivähemmistöön kuuluviin ihmisiin kunnioittavasti, mutta pidetään Raamatun opetuksesta kiinni. Seksuaalinen suuntautuminen hyväksytään näennäisesti, mutta homoseksuaalisen identiteetin mukaista elämää pidetään turmiollisena. Tämä luo jännitteen avoimen homoseksuaalisuuden kohtaamiselle seurakuntien sisällä.

Seksuaalisuuden ympärille punoutuu sisäistetty vaikenemisen kulttuuri, sillä helluntailaisuudessa suhtaudutaan homoseksuaalisuuteen ominaisuutena, jota ei saa käytännössä toteuttaa. Se on pidettävä piilossa, vaikka se onkin kollektiivisen arvioinnin kohteena. Seksuaalisuuden kieltäminen ja sen pitäminen vääränlaisena on hyvin haavoittavaa ja johtaa kohtuuttomiin kompromisseihin yhteisön sisällä sekä tuottaa merkittäviä riskejä hyvinvoinnille.

Seksuaalivähemmistöön kuuluvat ovat raportoineet kohtaamisistaan helluntaiseurakuntien vanhimpien kanssa. Toisia on kehotettu menemään nuorena naimisiin vastakkaista sukupuolta olevan kanssa, sillä sen on katsottu eheyttävän seksuaalisuutta. Toiset ovat raportoineet eronneensa seksuaalisen suuntautumisensa vuoksi seurakunnasta, sillä ovat pelänneet seksuaalisen suuntautumisen paljastuvan seurakunnalle. Monet elävät kulissiavioliitoissa, käyvät eheytysleireillä ja rukoilevat Jumalaa poistamaan vääränlaisen himon itsestään.

Seksuaalivähemmistöön kuuluvat helluntailaiset nostavat kuitenkin esiin dialogisuuden, empatian, sensitiivisyyden ja avoimen keskustelukulttuurin kaipuun sekä seksuaalisuuteen kytkeytyvän tabuluontoisuuden ja vaikenemisen kulttuurin purkamisen seurakunnissa.

On mahdollista, että suhde homoseksuaalisuuteen on muuttumassa myös länsimaisissa seurakunnissa. Vapautunutta liikehdintää, sosiaalista oikeudenmukaisuutta, radikaalia inklusiivisuutta ja LGBTQ -yhteisön tukemista on ollut havaittavissa helluntaikarismaattisissa liikkeissä, kuten Fellowship of Affirming Ministries, Fellowship of Reconciling Pentecostals International ja Freedom 2be -yhteisöissä.

Vaikka yhteisöt ovat kansainvälisiä, niiden toiminta on keskittynyt pääosin Yhdysvaltoihin. Yksittäiset pastorit ovat korostaneet seksuaalisuuden monimuotoisuutta ja kasvattaneet suvaitsevaisuutta helluntaiyhteisöjen sisällä. Lisäksi moninaiset tavat tarkastella Raamattua, erityisesti feministiset raamatuntulkinnat ovat kasvattaneet ymmärrystä homoseksuaalisuutta kohtaan. On mahdollista, että LGBTQ -asioista keskustelu etenee helluntailaisuudessa samalla tavalla kuin esimerkiksi aiemmin jyrkästi tuomittu avioeroa koskenut keskustelu ja vähitellen tulkinnat pyhistä kirjoituksista muuttuvat sallivimmiksi ja vapaammiksi.

On käytävä yksittäisiä seurakuntia laajempaa dialogia niistä toimintatavoista, jotka mahdollistavat seksuaalisuuteen perustuvan toiseuttamisen, syrjinnän ja hengellisen väkivallan. Seurakunnissa seksuaalivähemmistöön kuuluvat tulee nähdä osana yhteisöä, tasavertaisina ja kokonaisina ihmisinä, ei seurakuntien ulkopuolisina “muina” tai vähemmistöryhmän edustajina.

Voidaankin pohtia, miten helluntaiseurakunnat aikovat huomioida seksuaalivähemmistöön kuuluvat jäsenet seurakunnissaan ja omissa toimintatavoissaan ja miksi seksuaalivähemmistöön kuuluvat seurakuntalaiset tulevat sivuutetuiksi heistä käydyissä keskusteluissa. Sen sijaan, että seksuaaliseen suuntautumiseen keskittynyt puhe olisi ratkaisukeskeistä, voitaisiin kysyä, miten seurakunnassa voitaisiin kohdata eritaustaiset ihmiset.

Helluntaiseurakunnissa on mahdollisuuksia toimia inklusiivisemmin, ilman vaatimusta seksuaalisen suuntautumisen tai omaa identiteettiä vastaavan elämän muuttamisesta.

Seurakunnan työntekijöiden toimijuutta turvapaikkatyössä tarkastelemassa

Julia Jansen

Uskontotieteen opintoja aloittaessani syksyllä 2018 ja siitä seuraavina vuosina koin pienen paniikin siitä, miten mikään ei tuntunut loksahtavat niin sanotusti ’’omaksi jutukseni’’. Ympärilläni pystyin näkemään humanististen alojen hienouden – laajat mahdollisuudet yhdistää mielenkiinnonkohteita ja tutustua todella erikoisiin, myös poikkitieteellisiin ilmiöihin. Ajauduin koronavuosien aikana suorittamaan monikulttuurisuuden opintokokonaisuutta sivuaineena puoliksi vahingossa ja siitä alkoi matka kohti sitä ’’omaa juttuani’’ opinnoissani.

Kanditutkielman aihetta valitessa huomasin nopeasti palaavani aina aiheeseen Suomen evankelisluterilaisen kirkon ja seurakuntien osasta yhteiskunnassamme. Päädyin tekemään hyvin pintapuolisen katsauksen Suomen kristillisten kirkkojen ja seurakuntien osallistumisesta turvapaikkatyöhön. Palasin ajattelemaan aihetta uusiksi 2022 keväällä graduaiheita valitessa. Tiesin, miten paljon tulisin nauttimaan kirjoitusprosessista niin sanotusti omalla kentällä – uskontososiologian käsitteitä pyöritellen, monikulttuurisuuden laaja-alaisuutta tutkien, maahanmuuttotyön teemoissa sekä käsitellen uskonnollisen instituution merkitystä yhteiskunnassa.

Aloitin sillon parhaimmalla vaihtoehdolla minkä näin eli kirjoittamalla alustavaa tutkimussuunnitelmaa kahden eri aiheen väliltä. Kun huomasin kirjoittavani jo liki flow-tilassa monta sivua tekstiä nykyisestä aiheestani toisen aihepiirin pyöriessä edelleen otsikon tasolla, tiesin heti minkä aiheen valitsisin. Aiheeni paikantuu uskontososiologiselle kentälle, minkä esimerkiksi suomalainen sosiologi Erik Allardt tiivistää ytimekkäästi tutkivan yhteiskunnallisten olojen vaikutusta uskontoon sekä uskonnon vaikutusta yhteiskunnallisiin oloihin.

Toimijuuden rakentumista tutkimassa

Tutkimuksessani tarkastelen Salon seurakunnan työntekijöiden toimijuuden rakentumista vastaanottokeskuksissa 2015–2023. Toimijuuden valitseminen ohjaavaksi käsitteeksi oli luonnollinen valinta, koska se käsittää sisällään juurikin yksilön suhdetta ympäristöön, kykyä tehdä (tai olla tekemättä) päätöksiä sekä sosiaalisten verkkojen muodostumisen. Kun kirjoitusprosessia alkaa olla takana jo melkein puolet, voin myös lisätä toimijuuden itsessään olevan äärimmäisen moniulotteinen ja keskusteltu käsite.

Toimijuus käsitteenä vastaavanlaisissa tutkimuksissa on osittain kritisoitu, koska sen on katsottu edistävän länsimaalaista vapauden ja itsenäisyyden romantisointia eikä sen katsota ottavan huomioon yksilön resursseja toimijuuden käsittämiseen tai miten paljon ympäristömme todellisuudessa ohjaa päätöksentekoa. Tämänkaltainen ajattelu on tuonut haasteensa, mutta toisaalta laajentanut omaa käsitystäni siitä, miten tarkastella ihmisen valintojen muodostumista. Haluankin tarkastella rakentumista prosessina, joka ajoittuu aikaan ennen, aikana ja jälkeen toimijuuden.

Olen kotoisin Salosta ja seurannut rutkasti alueella syntyneiden ja toimineiden vastaanottokeskuksien tilanteita vuodesta 2015 alkaen. Tiedän alueen evankelisluterilaisen seurakunnan (tai kuntien, kyseessä on 12 eri seurakunta-alueesta koostuva kokonaisuus) toiminnasta pintapuolisesti esimerkiksi rippikoulun kautta, mutta nykyisin asuinalueeni muututtua Salosta Turkuun en koe enää juurikaan sisäpiiriläisyyttä kyseiseen seurakuntaan tai sen toimintaan.

Haluan gradussani selvittää sen, mistä kaikista pienistä rakennuspalasista muodostuu seurakunnan työntekijän toimijuus turvapaikkatyössä. Ammatillisen identiteetin merkitys, koulutus, sosiaaliset suhteet, osallisuus, toimnan järjestäminen, vapaaehtoisuus, uskonnollinen toimijuus….. lista asioista, joiden näen mahdollistavan koetun toimijuuden on pitkä. Haastatteluaineistot voivat, ja todennäköisesti tulevatkin, tarjoamaan näkökulmia mitä en itse osaisi ajatellakkaan.

Miksi aihe on tärkeä?

Varsinaisesti mielenkiintoni aiheeseen lisääntyi myös helmikuun 2022 jälkeen, kun Venäjä aloitti sotilaallisen hyökkäyksen Ukrainaan. Tämä käynnisti ikään kuin uuden aallon turvapaikanhakijoiden ja pakolaisten saapumisessa Suomeen, nopealla aikataululla. Seurasin kiinnostuneena mediakeskustelua aiheesta ja aloin miettimään, miten paljon nopeammin toiminta organisoitui nyt kuin 2015 aikana. Voisiko olla mahdollista, että vastaavanlaisissa tilanteissa tulevaisuudessa Suomi pystyisi tarjoamaan apuaan yhä tehokkaammin? Uskon vahvasti, että kaikkien aspektien tutkiminen voi auttaa kehittämään vastaanottokeskuksien toimintaa ja sen malleja, vaikkei juuri evankelisluterilaisen seurakunnan työntekijöiden osuus tulisi ensimmäisenä mieleen. Yksi keskeinen aspekti ovat tekijät eli työntekijät, jotka tulevat toimimaan eri taustoista saapuneiden kanssa nopeastikkin muuttuvissa tilanteissa.

Mediassa on tuotu usein esille vakava tilanne siitä, miten esimerkiksi ilmastonmuutoksen seuraukset tulevat aiheuttamaan vakavia seurauksia alueille, missä resurssit elämiseen ovat muutenkin rajalliset. Ilmastokriisi tulee lisämään niin sanottua ilmastopakolaisuutta, kun tulvat, ääriolosuhteet sekä kuivuus tulevat ajamaan ihmiset liikkeelle asuinalueiltaan. Myös kiristyneet tilanteet sekä Euroopassa että sen ulkopuolella voivat mahdollistaa tulevaisuudessa tilanteita, joissa Suomeen saapuu apua tarvitsevia yli resurssien. Tällöin olisi tärkeää, että pohjamme ja ymmärryksemme nopeassa auttamisessa olisivat jo rakentuneet.

Nuoret oppivat uskonnosta rippikoulussa ja uskonnontunnilla

Teksti: Anniina Kivineva

Vaikka suomalaisessa yhteiskunnassa evankelis-luterilaisesta kirkosta eroaminen on ollut viime vuodet voimakasta, yksi ikäluokka osallistuu kirkon toimintaan väestön keskitasoa aktiivisemmin. Tämä on 15-vuotta täyttävät rippikoululaiset. Evankelis-luterilaisen kirkon mukaan reilusti yli 70 % koko ikäluokan nuorista käy rippikoulun. Samaan aikaan 65 % koko väestöstä kuuluu kirkkoon ja vain noin puolet syntyvistä lapsista kastetaan. Rippikoulu on siis säilyttänyt suosionsa suhteellisen hyvin. Näistä rippikoulun käyneistä nuorista miltei kaikki osallistuvat koulussa evankelis-luterilaisen uskonnon opetukseen.

Toisin sanoen suurin osa suomalaisista yläkouluikäisistä nuorista elää todellisuudessa, jossa he oppivat uskonnosta sekä koulussa että rippikoulussa. Näkökulma näiden kahden opetuksen välillä eroaa kuitenkin merkittävästi: Rippikoulu on luonteeltaan tunnustuksellista, eli se pyrkii sitouttamaan uskontoon, kun taas uskonnonopetus on tunnustuksetonta, eli se ei sitouta tiettyyn uskontoon vaan käsittelee kaikkia katsomuksia neutraalisti. Siitä huolimatta niissä käsitellään osittain samoja aiheita. Kysymys kuuluukin, miten nuoret näkevät tämän kokonaisuuden, jossa opetusta tulee kahdesta eri suunnasta ja kahdesta eri näkökulmasta.



Nuoren tieto ja käsitykset uskonnosta muodostuu kerroksittain uskonnontunnilla ja rippikoulussa.
Kuva: congerdesign https://pixabay.com/fi/photos/kirjat-opiskella-kirjallisuus-oppia-2158737/.

Kirkon ja koulun yhteiset juuret

Kirkko alkoi 1600-luvulla opettaa kansalaisia. Se järjesti lukkarikoulua, jossa lukkarit opettivat kansaa lukemaan, ja lukukinkereitä, jossa kirkko valvoi kansan oppimista. Tavoitteena oli katekismuksen opettaminen. 1700-luvun puolivälissä kirkko ryhtyi pitämään rippikoulua, jolloin lukutaidosta tuli välttämättömyys, mikäli halusi naimisiin. Pitkälle 1800-luvulle kansanopetus olikin lähinnä kirkon vastuulla.

1860-luvulta lähtien alkoi tapahtua merkittäviä muutoksia. Koululaitos siirtyi kirkolta yhteiskunnalle, ja kansakoulu kehittyi. Tämä ei kuitenkaan poistanut kokonaan kirkon asemaa kansan opettajana, sillä läheskään kaikki eivät käyneet kansakoulua. Vasta vuoden 1921 oppivelvollisuuslain myötä kansakoulu tuli pakolliseksi kaikille. Uskonnonopetus säilyi kansakoulussa pitkään hyvin samanlaisena kuin kirkon opetus, vaikka keskustelua uskonnonopetuksen luonteesta ja oikeutuksesta ollaan käyty 1900-luvun alusta alkaen. Kirkon vaikutuksesta uskonnonopetukseen kertoo muun muassa se, että kirkko tarkisti kaikki uskonnon oppikirjat aina vuoteen 1992 asti.

Uskonnonopetus muuttui hiljalleen kohti nykyistä muotoaan, ja vasta vuonna 2003 se määriteltiin kouluissa tunnustuksettomaksi. Vaikka uskonnonopetus ei nykyään pyri sitouttamaan oppilasta uskontoon, opetus on järjestetty siten, että oppilas osallistuu oman uskonnon opetukseen tai vaihtoehtoisesti elämänkatsomustietoon. Samaan aikaan rippikoulu kirkon toimintamuotona on säilynyt aina 1700-luvun puolivälistä näihin päiviin saakka. Vaikka rippikoulu ja uskonnonopetus ovat vuosikymmenten aikana erkaantuneet toisistaan, niiden opetettavissa sisällöissä on edelleen useita yhtäläisyyksiä.

Miksi tutkia rippikoulua ja uskonnonopetusta?

Päädyin aiheen pariin aidon ihmettelyn pohjalta. Opiskelen uskonnon, elämänkatsomustiedon ja yhteiskuntaopin opettajaksi. Olen opetusharjoitteluiden ja töiden parissa saanut maistiaisia sekä uskonnonopetuksesta että rippikoulusta ja päätynyt pohtimaan, minkälaisessa tiedon ympäröimässä todellisuudessa nuoret yläkouluikäisenä elävät. Miten he näkevät uskonnonopetuksen ja rippikoulun muodostaman kokonaisuuden, jossa koulussa opitun tiedon päälle muodostuu uutta tietoa rippikoulussa ja toisin päin? Näyttäytyykö uskonnonopetuksen ja rippikouluopetuksen ero jollain tavalla nuorille vai onko se vain opettajien ja seurakunnan työntekijöiden ajatuksissa?

Ihmettelyn seurauksena päädyin kirjoittamaan aineenopettajan opintoihin kuuluvan loppututkielman rippikoulun ja uskonnonopetuksen opetettavista sisällöistä. Pro gradu -tutkielmassa jatkan samasta aiheesta, ja tarkastelenkin tutkielmassani uskonnonopetuksen opetussuunnitelmaa ja rippikoulusuunnitelmaa sekä nuorten näkemyksiä aiheesta. Nuorten näkemysten äärelle pääsen kyselylomakkeen avulla. Olen kiinnostunut erityisesti siitä, mitä yhtäläisyyksiä ja eroja uskonnonopetuksen ja rippikoulun opetettavissa sisällöissä on sekä miten nämä yhtäläisyydet ja erot näyttäytyvät nuorille.

Jos katseen kohdistaa tulevaisuuteen, saatamme huomata olevamme mielenkiintoisessa murroskohdassa. Mikäli paljon puhuttu yhteinen katsomusaine tulee kouluissa uskonnonopetuksen tilalle, tulevaisuudessa myös rippikoulun ja koulun opetuksen suhde muuttuu merkittävästi. Tällöin tutkielmani saattaa luoda kiinnostavan vertailukohdan uuteen tilanteeseen.

Tulen ja jään laulun myytit

“Ennen taivaalla oli kaksi kuuta, mutta toinen niistä harhautui liian lähelle aurinkoa ja halkesi sen kuumuudesta. Tuhannen tuhatta lohikäärmettä purkautui esiin ja ne joivat auringon tulta. Sen takia lohikäärmeet hengittävät liekkejä. Jonain päivänä toinenkin kuu suutelee aurinkoa, ja sen jälkeen se halkeaa ja lohikäärmeet palaavat.”

Edeltävä lainaus on George R. R. Martinin Tulen ja jään laulu -kirjasarjan ensimmäisestä osasta Valtaistuinpelistä. Martinin luomassa fantasiamaailmassa asuu niin tarujen olentoja kuin todellisuudessa jo sukupuuttoon kuolleita lajeja. Tätä yliluonnollisen sävyttävää maailmaa selittävät eri kansojen mytologiat ja myyttiset kertomukset.

Tulen ja jään laulu pitää sisällään tähän mennessä viisiosaisen kirjasarjan sekä oheisteoksia.

Tutkin gradussani millaisia myyttejä Martinin fantasiamaailmaan kuuluu ja millainen rooli myyteillä on kertomuksessa. Tutkielmani käsittelee populaarikulttuurin uskontorepresentaatiota – sitä, millaisena teokset esittävät uskonnon. Suuresta osasta aiempaa tutkimusta tämän työni erottaa se, että tutkimuksen kohteena olevat uskonnot ovat Martinin teosten tapaan fiktiivisiä. Todellisista uskonnoista kirjoittavien tapaan Martin kuitenkin osaltaan luo kuvaa siitä, mitä uskonto on ja millaista on uskonnollisuus.

Fantasiamaailmasta tosielämään

Tutkimus lähtee liikkeelle siitä oletuksesta, että fiktiivisistäkin uskonnoista lukeminen voi vaikuttaa siihen, millainen kuva ihmisille ylipäätään muodostuu uskonnollisuudesta, uskonnoista sekä niiden merkityksestä ja “käyttötavoista”. Kirjallisuuden vaikutus voi olla yhtälailla positiivinen, negatiivinen tai neutraali, tai niiden yhdistelmä.  Tämän takia on tärkeää tutkia myös sitä, miten uskonnot – jopa fiktiiviset sellaiset – kaunokirjallisuudessa esitetään. 

Fiktiivisistä uskonnot saattavat myös lisätä lukijan kiinnostusta todellisia uskontoja tai uskontojen ja uskonnollisuuden monimuotoisuutta kohtaan. Martinin teokset ovat tältä kannalta erityisen hedelmällisiä, sillä niiden uskontoihin on otettu aineksia tosielämän uskonnoista ja tarinan päähenkilöt edustavat useita eri uskontoja. Huolimatta kertomuksen yliluonnollisista elementeistä – tai ehkä juuri niiden takia – lukija ei myöskään voi varmasti sanoa, mitkä uskonnoista ovat “oikeassa” ja “todellisia”, ja mitkä eivät.

Martinin merkitys

Martinin kirjat ovat hyvin suosittuja ja niitä on käännetty kymmenille eri kielille. Tulen ja jään laulun sekä samaan fiktiiviseen maailmaan sijoittuvan Fire and Blood -teoksen pohjalta on tehty kaksi HBO:n menestyssarjaa. Näiden televisiosarjojen myötä Martinin teokset ja niiden maailma on tavoittanut vielä aiempaa laajemman yleisön. Martin on itse saanut osakseen myös tunnustusta ja muun muassa tullut nimetyksi Time-lehden maailman 100 vaikutusvaltaisimman henkilön listalle vuonna 2011.

Itselleni Martinin kirjasarja on tärkeä, sillä se oli ensimmäinen pidempi tekstikokonaisuus, jonka sain luettua loppuunpalamisen jälkeen. Myöhemmin samat teokset ovat kulkeneet mukanani äänikirjojen muodossa. Tulen ja jään laulu sopii erinomaisesti masentuneen mielen toiston ja tuttuuden kaipuuseen, sillä sen monipuolisesta ja monimutkaisesta maailmasta löytyy joka kerta uusia yksityiskohtia ja yhteyksiä, jotka ovat jääneet aiemmin huomaamatta, ja joihin voi sukeltaa yhä syvemmälle.

Lopuksi

Myyteillä on taito puhuttaa ihmisiä yli aikakausien, kielten ja kulttuurirajojen. Ne tarjoavat selityksiä asioiden alkulähteistä ja auttavat ihmisiä hahmottamaan monimutkaista maailmaa ja jakamaan yhteisiä katsomuksia. Myytin merkitys ei synny kertomuksen todenmukaisuuden myötä, vaan sen luomasta sosiaalisesta sidoksesta. Näin ollen ei ole edes tarpeellista pohtia, onko lohikäärmeiden kuoriutuminen kuusta keksitty tarina lohikäärmeiden alkuperästä, taivaalla lentäneitä meteoreja selittävä uskomus tai todellinen kuvaus muinaisista tapahtumista Martinin luomassa fantasiamaailmassa.

Hoitajien luottamus Sosiaali- ja terveysministeriöön

Luotatko Sosiaali- ja terveysministeriöön? Sitä aion kysyä pro gradussani hoitoalalla työskenteleviltä henkilöiltä. Hoitoalalla on tapahtunut Suomessa viime vuosina monia merkittäviä asioita. Alaa on pitkään vaivannut työvoimapula ja COVID-19-pandemia ajoi jo entisestään kuormittuneen terveydenhuoltojärjestelmän ja sen työntekijöiden kestokyvyn vielä pidemmälle äärirajoilleen. Koronapandemian myötä vuoden 2022 ajan oli voimassa väliaikainen Tartuntatautilain pykälä riskiryhmien kanssa työskentelevien sosiaali- ja terveysalan työntekijöiden pakollisista koronarokotuksista (Tartuntautilaki 2016/1227 48a), mikä puhututti hoitoalalla työskenteleviä.

Tehy ja Super -hoitajajärjestöt kävivät pitkän työtaistelun tammikuusta 2022 lokakuuhun 2022 . Hoitajille vaadittiin parempia työehtoja ja palkankorotuksia. Työtaistelun aikana syyskuussa 2022 eduskunnassa hyväksyttiin uusi potilasturvallisuuslaki, joka kavensi hoitajien lakko-oikeutta. Uuden potilasturvalain tarkoitus on estää ”hengen tai terveyden vakava vaarantuminen – – kaikissa olosuhteissa, myös työtaistelun aikana” (Eduskunta 2022). Työtaistelun myötä hoitajat saavuttivat merkittävän palkankorotuksen. Lisäksi työoloja parannettiin ja sovittiin 600 euron kertapalkkiosta koronapotilaiden hoitoon osallistuneille (Hemmilä & Perälä 2022). Tuorein hoitoalaan vaikuttaneista tapahtumista vuoden 2023 alusta voimaan astunut sosiaali- ja terveyspalveluiden uudistus, jonka myötä vastuu sote-palveluiden järjestämisestä siirtyi kaupungeilta, kunnilta ja kuntayhtymiltä hyvinvointialueille. 

Hoitoalaa koskevasta byrokratiasta vastaa viime kädessä Sosiaali- ja terveysministeriö. Hoitajien luottamus siihen onkin tällä hetkellä erityisen ajankohtainen tutkimusaihe. En pyri selvittämään luottamuksen määrää, vaan sen laatua sekä luottamuksen ja epäluottamuksen syitä. Muodostan aineistoni kyselyllä, jonka vastaajiksi toivon tavoittavani hoitoalan henkilökuntaa sosiaalisen median ryhmien tai hyvinvointialueiden postituslistojen kautta.

Kuva: Wikimedia Commons / MailariX

Miten päädyin tutkimaan aihetta?

Kiinnostuin aiheesta kandidaatin tutkielmani myötä. Tutkin siinä sosiaalisen todellisuuden rakentumista COVID-19-pandemiaan liittyviä salaliittoteorioita jakaneen Koronakapina-nimisen Facebook-ryhmän keskusteluissa. Yksi keskeinen tekijä aineistossa oli, että koronapandemiaan liittyviä salaliittoteorioita jakaneet ihmiset eivät luottaneet julkishallintoon. Tämä luottamuksen puute tuntui minusta kiinnostavalta. Tältä pohjalta lähdin pro gradu -tutkielmassani miettimään kiinnostavaa ryhmää, jonka luottamusta hallitukseen tai sen alaisiin virastoihin lähtisin selvittämään. Hoitajien valikoituminen tutkielman kohderyhmäksi tuntui luontevalta ottaen huomioon hoitoalan viimeaikaiset tapahtumat. Se on myös jatkumoa terveydenhuoltoteeman parissa, joskin tällä kertaa melko erilaisesta näkökulmasta.

Miten tämä liittyy uskontotieteeseen?

Tutkielmani sitoutuu uskontotieteeseen erityisesti ”usko on luottamusta” -tyyppisen näkökulman kautta. Tutkielmani keskeisen teoreettisen viitekehyksen muodostavatkin luottamuksen ja uskon käsitteet. Luottamuksen katson tarkoittavan tiivistettynä oletusta siitä, että luottamuksen kohteen oletetaan toimivan, niin kuin luotettavan toimijan tulisikin toimia. Daniel McKaughanin ja Daniel Howard-Snyder määritelmään tukeutuen katson uskon tarkoittavan sellaista luottamusta, joka ei horju helposti, vaikka luottamuksen kohde ei toimisikaan aina niin kuin sen pitäisi. Lisäksi uskoon kuuluu taipumus tukeutua uskon kohteen varaan (McKaughan & Howard-Snyder 2022).

Uskon ja luottamuksen lisäksi olen kiinnostunut myös maailmankatsomuksen vaikutuksesta Sosiaali- ja terveysministeriölle osoitettuun luottamukseen. Pyrin selvittämään mahdollista yhteyttä kysymällä vastaajien identifioitumisesta erilaisiin katsomuksellisiin identiteetteihin, kuten henkisyyteen, uskonnollisuuteen tai uskonnottomuuteen. Näiden tekijöiden mahdollisen yhteyden syitä en kuitenkaan pyri selvittämään tämän tutkielman laajuudessa.

Aiheen tärkeydestä

Mahdollisen Sosiaali- ja terveysministeriöön kohdistuvan epäluottamuksen syiden selvittäminen on tärkeää, että siihen voidaan vaikuttaa. Hoitajat ovat elintärkeä osa terveydenhoitojärjestelmäämme, eikä sitä ilman heidän työpanostaan olisi. Mikäli hoitajat eivät yleisesti luota työnantajatahoonsa, sillä on varmasti vaikutusta alan vetovoimaisuuteen. Mahdollinen epäluottavainen asenne työnantajatahoa kohtaan on tuskin myöskään omiaan edistämään nykyisten hoitajien työmotivaatiota. Toisaalta myös mahdollisten onnistumisten tunnistaminen auttaa tukemaan jo olemassa olevia vahvuuksia ja luottamusta.

Eduskunta (2022). Eduskunta hyväksyi ns. potilasturvallisuuslain. Eduskunnan kotisivut. Luettu 10.3.2023. Saatavissa: https://www.eduskunta.fi/FI/tiedotteet/Sivut/Eduskunta-hyv%C3%A4ksyi-ns.-potilasturvallisuuslain.aspx

Hemmilä, Ilkka & Simo Perälä 2022. Tehy ja SuPer hyväksyivät sovintoehdotuksen – työtaistelutoimet päättyvät välittömästi. Turun Sanomat . Luettu 10.3.2023. Saatavissa: https://www.ts.fi/uutiset/5781352

McKaughan, Daniel & Daniel Howard-Snyder (2022). How Does Trust Relate to Faith? Canadian Journal of Philosophy, 1–17. DOI: 10.1017/can.2022.34 

Tartuntatautilaki 2016/1227. Annettu Helsingissä 21.12.2016. Saatavissa: https://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/2016/20161227

Luonnon lumous kristillisyydessä

Teksti: Saara Eskelinen

Luonto tarjoaa parhaimmillaan kokonaisvaltaisia koko ihmisolemuksen täyttämiä henkisiä kokemuksia, joiden aikana voi kokea syvää yhteyttä luontoon. Luonnolle annetut merkitykset ovat muuttuneet aikojen kuluessa. Sen syvintä olemusta on pohdittu eri näkökulmista, myös kristillisen animismin näkökulmasta. Mutta mitä on kristillinen animismi?

Animismin juurilla

Animismin käsite on eurooppalaisen Edward B. Tylorin käsialaa ja se on peräisin 1800-luvulta, jolloin tutkittiin uskonnon alkuperäisintä muotoa. Alun perin sillä kuvattiin elämän, sielun tai hengen liittämistä elottomiin kohteisiin, kuten kiviin. (Chidester 2005, 78.) Käsitteen alkuperäinen merkitys tulee kuitenkin ymmärtää oman aikakautensa tuotteena. Tuolloin länsimaisessa tieteessä korostui luonnon tarkastelu fysikaalisena, kulttuurista erillisenä kohteena (Väyrynen 2006, 42–43). Eurooppalaiset saivat tietoa muista kulttuureista ja uskonnoista hallitessaan siirtomaa-alueita. Kristillisestä perinteestä ja mekanistisesta ajattelusta poikkeavat henkiset tavat suhtautua luontoon ymmärrettiin virheellisinä tai alkukantaisina uskontoina ja niitä kutsuttiin animistisiksi katsomuksiksi. Näkemystä on syytetty Eurooppa-keskeisyydestä, minkä on väitetty vaikuttaneen animismin käsitteen vähäiseen käyttöön tieteellisessä tutkimuksessa. (Joerstad 2020, 250–251.)

Uudempaa animismia

Tim Ingoldin mukaan alkuperäinen määritelmä animismista on harhaanjohtava, sillä se keskittyy uskoon maailmassa olemisesta. Hän esittää, että uskon sijaan maailmassa oleminen on jatkuvaa havainnointia ja reagointia alati muuttuvaan ympäristöömme. (Ingold 2006, 10–11.) Graham Harvey on määritellyt käsitteen uudelleen ja hänen mukaansa animismi kuvaa luonnon ei-inhimillisten ja inhimillisten olentojen muodostamaa suhdeverkostoa (Joerstad 2020, 254). Animismin käsitettä on käytetty perinteisesti uskonnottomissa yhteyksissä tai pakanallisina pidettyjen uskontojen kuvauksissa, mutta Mark I. Wallace on ottanut käsitteen käyttöön tutkiessaan kristillisyyden suhdetta animismiin. ”Henki ja maa ovat yhtä, pyhä ja planeetta ovat yhtä, Jumala ja luonto ovat yhtä” hän kirjoittaa teoksessaan When God was a bird: Christianity, Animism, and the Re-enchantment of the World, joka toimii oman gradututkimukseni aineistona. Hänen mukaansa kristillinen animismi on seurausta Raamatun uskonnon ja maan uskonnon välisen suhteen paranemisesta. (Wallace 2018, 10.)

Miten päädyin tutkimaan kristillistä animismia?

Wallacen teos on toiminut oman gradututkimukseni innoittajana. Tutkimuksellani haluan selvittää, miten kristillinen animismi jäsentyy hänen teoksessaan. Kiinnostukseni luonnon henkisiä merkityksiä kohtaan on syntynyt kaipuusta ymmärtää elämää syvällisemmin ja kokonaisvaltaisemmin. Tehdessäni kanditutkielmaa kristinuskon luontosuhteesta Suomen evankelisluterilaisen kirkon saarnoissa koin koskettavia hetkiä tutkimusaineiston parissa. En olisi silloin arvannut, että vuoden päästä aloitan tutkimusta kristillisestä animismista. Ajatuksissani kristillisyys ja animismi eivät vaikuttaneet sopivan samaan lauseeseen. Kuitenkin tutkimuksen edetessä huomasin, että aineistossa esiintyi henkisesti tarkasteltuna varsin kokonaisvaltaisia kuvauksia luonnosta. Löysin itseni pohtimasta Jumalan läsnäolon mahdollisuutta luomassaan, mikä sai minut etsimään aineistoa kristinuskon suhteesta animismiin.

Lopuksi

Perinteiset kristillisyyden muodot ovat murroksessa, mikä kertoo maailman muuttumisesta. Uskontoekologinen tutkimus on tutkinut, miten ympäristö muuttaa uskontoja ja toisinpäin. Kristillinen animismi on osa aikakautemme uskonnollisuutta, joka on saanut vaikutteita maailmanlaajuisesti leviävistä kulttuurisista sisällöistä. Toisaalta elämme aikaa, jolloin ilmastonmuutos ja lajien monimuotoisuuden heikkeneminen haastavat elämää myös kulttuurisesti. Se on haastanut länsimaisen kristillisyyden suhdetta luontoon. Kristillinen animismi voi tarjota uusia näkökulmia kristilliseen arvomaailmaan luonnon kannalta kestävämpien asenteiden muodostumiseksi.

Chidester, David 2005: Animism. Teoksessa Bron Taylor (toim.) Encyclopedia of Religion and Nature, 78–81. Continuum, Lontoo & New York.

Ingold, T. 2006. Rethinking the animate, re-animating thought. Ethnos, 71(1), 9–20. Saatavissa: https://www.tandfonline.com/doi/abs/10.1080/00141840600603111

Joerstad, Mari 2020: A Brief Account of Animism in Biblical Studies. Journal for the Study of Religion, Nature and Culture 14 (2), 250–270.

Väyrynen, Kari 2006: Ympäristöfilosofian historia: maaäitimyytistä Marxiin. Niin &
näin -kirjasarja, Tampere

Kirke (2018) – noituuden muuttava voima

Hermione Granger, Sabrina the Teenage Witch, the Scarlet Witch… Nykyajan populaarikulttuurissa esiintyvät noidat ovat vahvoja ja pystyviä nuoria naisia, jotka sankarimaisesti päihittävät vihollisiaan ja ratkovat tielleen tulevia haasteita. Tämä eroaa ”perinteisestä” kyöpelivuorella elävästä yksinäisen ja juonittelevan noidan kuvasta, joka on pitkään hallinnut käsityksiämme siitä, millainen noita on. 

Kirke, Aiaian mahtava noita.
Kuva: https://www.artstation.com/artwork/d86V6X. 28.02.2023. Tekijä Pablo Vicente Sánchez.

Noitien representaatiot eli kuvaukset kulttuurissa ja erityisesti populaarikulttuurissa ovatkin kokeneet muutoksia viimeisten vuosikymmenten aikana. Pahan noita-akan sijaan noidat esitetään nykyään useammin voimaannuttavina feministisinä symboleina. Representaatioita voidaan myös uudistaa muun muassa kirjoittamalla uudelleen klassisia narratiiveja eli kertomuksia, joista Madeline Millerin Kirke (2018) on esimerkki. Kirke on kasvutarina, jossa arasta mutta uteliaasta kuolemattomasta Kirkestä kasvaa useiden haasteiden ja kohtaamisten kautta mahtava, itsenäinen Aiaian noita. Miller on ottanut Homeroksen Odysseian ynnä muita antiikin Kreikan myyttejä ja uudelleenkirjoittanut aiemmin sivuroolissa olleen Kirken hahmon tarinan. Kirkeä on kuvailtu antiikin Kreikan eeppisen kirjallisuuden ensimmäiseksi ja kenties merkittävämmäksi noidaksi, mikä tekee siitä myös niin ikään länsimaisen kirjallisuuden ensimmäisen noitahahmon. Antiikin mytologiassa Kirke kuvataan julmaksi ja mahtavaksi noidaksi, joka muuttaa miehet mielivaltaisesti sioiksi, minkä Miller pyrkii haastamaan omalla kuvauksellaan Kirkestä. Kirke lähestyykin päähenkilönsä narratiivia taustoittaen tämän toimintaa erinäisin inhimillisin tekijöin. 

Kirken moninainen toimijuus

Keskeisenä teemana teoksessa nousee Kirken toimijuuden kehittyminen, joka toimiikin graduni aiheena. Toimijuus viittaa yksilön kykyihin vaikuttaa asiantiloihin ja luoda muutosta toimintansa kautta. Romaanin alussa Kirke toimii sivustaseuraajana ja muiden neuvojen kuuntelijana. Empatian, rakkauden ja mustasukkaisuuden ajamana tämä kuitenkin ryhtyy koettelemaan rajoja sekä tutkiskelemaan toimijuuttaan ensin jumalhierarkian puitteissa muuttaen kohtaloita ja myöhemmin karkotettuna Aiaian saarella, jossa tästä kehittyy se mahtava noita, jona tämä myös mytologiassa tunnetaan. Kirken jumalallinen alkuperä, noituus ja sukupuoli vaikuttavat intersektionaalisesti tämän toimijuuteen mahdollistaen ja rajoittaen sitä eri tavoin. Erinäisten kohtaamisten kautta Kirke oppii hyödyntämään näitä tämän toimijuutta määrittäviä tekijöitä antamatta niiden rajoittaa itseään liikaa. Näin Kirke onnistuu myös toimijuuden avulla ottamaan oman narratiivisina haltuun. 

Noitien esikuvalliset narratiivit

Minua kiinnostaakin se, kuinka kirjallisuudessa esiintyvät hahmot voivat toimia roolimalleina narratiiviensa kautta. Narratiivien voidaan katsoa toimivat yhtenä keinona, jolla yksilöt voivat heijastella ja reflektoida omaa toimijuuttaan sekä saada siitä inspiraatiota. Vaikka kyseessä on fiktiivinen teos, toimii myös Kirke toimijuutensa kehittymisen kautta esimerkkinä siitä, kuinka omaa narratiiviaan voi hallita. Päädyinkin itse aiheeseen löydettyäni tämän teoksen sekä kiinnostuttuani Kirken noituuden mahdollistamasta toimijuudesta, jonka näin erityisesti feministisen otteen lisäksi toimivan kirjan ”punaisena lankana”. 

Lisäksi minua kiinnostaa diskurssi, jota noitiin liitetään. Noitiin ja noituuteen liittyvät kuva ”pahasta akasta” sekä noitavainoista, joiden takana piilee vuosituhansien (erityisesti) itsenäisiin naisiin kohdistettu) misogynia. Kuten aiemmin totesin, tätä representaatiota ja narratiivia on pyritty ottamaan haltuun ja uudelleen määrittelemään feminististen aatteiden pohjalta sekä feministisen liikkeen agendaa tukien. Edelleen erityisesti poliittisesti voimakkaisiin naisiin viitataan mediassa noitina, mistä myös teoksen tekijä, Madeline Miller on artikkelissaan kirjoittanut. Näin ollen noituus on myös siinä mielessä ajankohtainen ilmiö, että diskurssi siitä on edelleen vahvasti kietoutunut naiseuden diskurssiin. 

Madeline Millerin artikkeli the Guardian-lehden verkkosivuilla (07.04.2018): https://www.theguardian.com/books/2018/apr/07/cursed-from-circe-to-clinton-why-women-are-cast-as-witches. Viitattu 28.02.2023.

Tunteet osana yhteisen katsomusaineen oppitunteja

Suomalaisen yhteiskunnan muutos

Suomalainen yhteiskunta on muuttunut paljon viimeisten vuosikymmenten aikana. Vielä sata vuotta sitten suurin osa suomalaisista kuului luterilaiseen kirkkoon, eikä uskonnottomuus tai eri uskonnot olleet kovinkaan tuttuja asioita. Tällöin myös perustettiin tämänhetkinen uskonnonopetuksen malli, joka on pääpiirteissään käytössä edelleen nyky-Suomessa. Suomalainen yhteiskunta on kuitenkin maahanmuuton myötä muuttunut uskonnollisesti moninaisemmaksi samalla, kun evankelisluterilaisen kirkon suosio on laskenut. Vanha yhtenäinen ja kristillinen suomalainen kansa onkin vaihtunut monien uskontojen, katsomusten sekä uskonnottomien kirjavaksi joukoksi.

Suomalaisuus siis kattaa nykyään alleen erilaisia tapoja elää, uskoa ja olla uskomatta, mikä näkyy myös koulumaailmassa eri uskonto-oppiaineiden määrän kasvuna. Nykyinen opetusmalli aiheuttaakin haasteita monissa kouluissa, erityisesti pääkaupunkiseudulla ja suurissa kaupungeissa. On vaikeaa pitää kaikkien eri uskontojen opetus yhtä laadukkaana eli toisin sanoen opetus ei ole kaikille yhdenvertaista. Lisäksi monet opetusryhmät aiheuttavat myös käytännön ongelmia opetuksen järjestäjille. Tästä syystä joissakin kouluissa opetetaan katsomusainetta kaikille oppilaille yhdessä samassa ryhmässä riippumatta oppilaan taustasta. Tällaista oppiainetta kutsutaan yhteiseksi katsomusaineeksi, jossa ovat esimerkiksi niin luterilaiset, muslimit kuin uskonnottomat yhdessä oppimassa ja keskustelemassa katsomusaineen sisällöistä. 

World Kids Free Stock Photo - Public Domain Pictures
Monikulttuurisuus näkyy myös luokkahuoneessa. Kuva: Google-kuvahaku (Creative Commons)

Nykyisin koululaiset kohtaavat eri tavalla ajattelevia ihmisiä arkipäiviensä aikana erilaisissa yhteyksissä. Omalla naapurilla, luokkalaisella tai harrasteryhmän ystävällä voi olla erilaiset arvot kuin itsellä. Jotta kaikkien kanssa tulisi toimeen, on välttämätöntä osata keskustella rakentavasti ja kunnioittavasti myös erilaisten arvomaailman omaavien kanssa. Tällainen fiksu ja arvostava keskustelutaito vaatii ihmiseltä tunnetaitoja eli omien tunteiden tunnistamista, hallintaa sekä empatiakykyä. Tunnetaidot ovat tärkeässä osassa yhteisen katsomusaineen tunnilla, sillä siellä käsitellään yksilön omaan identiteettiin ja maailmankatsomukseen liittyviä. 

Tunteet tutkimuksen aiheeksi

Pro gradu tutkielmani aiheena on 7.-luokkalaisten oppilaiden tunnekokemukset ja tunteiden ilmaisu yhteisen katsomusaineen tunneilla. Minua kiinnostaa selvittää haastattelemalla oppilaita, mitä tunteita he kokevat yhteisen katsomusaineen tunneilla ja miten he itse selittävät näiden tunnekokemusten syntyä. Eli toisin sanoen, miksi he kokevat näitä tunteita. Lisäksi tarkastelen, millaisena oppilaat kokevat omien tunteiden ilmaisun yhteisen katsomusaineen tunneilla. Omien tunteiden tunnistaminen ja nimeäminen, niiden pohtiminen ja ilmaisu ovat osa tunnetaitoja. Ne itseasiassa muodostavat pohjan ikään kuin korkeamman tason tunnetaidoille, kuten empatiakyvylle, jotka ovat erityisen tärkeitä sosiaalisissa suhteissa. 

Opiskelen evankelisluterilaisen uskonnon, elämänkatsomustiedon ja psykologian aineenopettajaksi, ja aiheen valintaan vaikuttivat kokemukseni opetusharjoitteluissa Turun normaalikoulussa. Suoritin viime vuonna opettajan pedagogiset opinnot, ja pääsin harjoittelemaan opettamista yläkoulussa kuin lukiossa. Näillä harjoitustunneilla usein ilmeni paljon tunteita, ja oppilaat ilmaisivat tunteitaan hyvin eri tavoin. Tämä herätti kiinnostukseni tutkia tunteita osana katsomusopetusta. 

Tutkimusaiheeni on ajankohtainen, sillä katsomusopetuksen tulevaisuus on ollut jälleen esillä mediassa ja kiinnittänyt myös huomiota päättäjien tasolla. On mahdollista, että nykyinen eriyttävä katsomusopetuksen malli muuttuu tulevaisuudessa yhteiseksi katsomusopetukseksi. Ennen tällaisia muutoksia on kuitenkin hyvä tutkia yhteistä katsomusopetusta niissä kouluissa, joissa sitä nyt toteutetaan, ja siten voidaan saada tutkimustietoa tulevaisuuden päätösten tueksi. Lisäksi tunteiden tutkimus on tärkeää, sillä tunnetaidot ovat yhteydessä esimerkiksi oppimistuloksiin, koulumyönteisyyteen sekä yleisesti yksilön hyvinvointiin. Suomessa oppimistulosten lasku sekä nuorten psyykkinen huonovointisuus ovat monisyisiä ongelmia, joita lähestyä myös oppilaiden tunnetaitojen kehittämisen näkökulmasta.

« Older posts