Uskontotieteen graduntekijät

Just another UTU Blogs site

Läheiset ja päihderiippuvuus

Jenna-Caroliina Lindroos

Avainsanat: Päihderiippuvuuus, läheiset, uskontotiede

Aiheen juuret

Idea aiheeseen on lähtenyt jo vuosia sitten, kun näin omin silmin, mitä päihderiippuvuus on läheisen näkökulmasta. Näin, kuinka laajasti se voi vaikuttaa ja kuinka, siihen ei välttämättä itse pysty vaikuttamaan. Joutuu vain katsomaan vierestä, kunnes sille tulee aikanaan loppu. Loppu ei aina välttämättä ole se toivottu tai haluttu. Päätin, että haluan auttaa ihmisiä, jotka lukeutuvat päihderiippuvaisiksi.  Valitettavasti jouduin ja joudun yhä edelleen todistamaan päivittäin ulkomaailmassa päihderiippuvuuden kierteissä olevia henkilöitä sekä sitä, mitä he saavat aikaiseksi. Olin peruskoulussa vielä, kun oma läheiseni menehtyi. Olen siis hieman odotellut, että pääsen tutkimaan aihetta kunnolla ja tekemään siitä vielä graduni. 

Tutkin jo kandi vaiheessa päihderiippuvuutta ja sitä, mitä se on ja voi aiheuttaa. Tällä kertaa päätin, että jatkan saman teeman parissa, mutta otan tutkimuksen näkökulmaksi läheisten kokemukset teemasta. Aihe on jo itsessään erittäin arkaluontoinen, vaikka olen vuosien aikana oppinut käsittelemään siihen liittyviä tunteita. Huomasin kuitenkin, että haastateltavien kanssa tunteet nousivat edelleen esille. Ehkä se on hyvä asia, tietää ainakin, että on oikealla polulla ja tärkeän aiheen piirissä. 

Mitä haluan saada selville?

Tutkimukseni kautta haluan saada haastateltavien kokemuksia tuotu esille ja sen, millaisia ne kokemukset ovat eri ihmisillä. Onko kenties jotain yhteistä vai onko kokemukset sidottu yksilöön? Haluan myös saada selville, millainen merkitys elämänkatsomuksella on ja vaikuttaako elämänkatsomus jotenkin suhtautumiseen päihderiippuvuuteen ja sen käsittelemiseen. Aineistoni kautta haluan selvittää myös sen, kuinka laajalti kokemukset päihderiippuvaisesta vaikuttavat läheisen elämään. 

Monesti päihderiippuvaisten läheiset niin sanotusti unohdetaan, koska ajatellaan, että kyllä ne pärjäävät, kun eivät ole itse riippuvaisia. Kuitenkin ne läheiset henkilöt ovat juuri niitä, jotka kannattelevat itseään sekä päihderiippuvaista pinnalla. Jokaisella on kuitenkin omat rajansa sen suhteen, kuinka kauan jaksaa kannatella toista, jos omat voimat hiipuvat. On siis tärkeää nähdä ja kuulla, miten monet läheisistä kuitenkin selviävät arjestaan päihderiippuvaisen rinnalla. 

Miksi niin merkittävää?

Voisin kirjoittaa aiheeni tärkeydestä, vaikka kuinka paljon. Pyrin kuitenkin mainitsemaan tärkeimmät pääkohdat. Ensinnäkin aihe on hyvin yleinen, erityisesti nykypäivänä, kun päihderiippuvuus on yhä yleisempää joka ikäluokassa. Toiseksi läheiset jäävät päihderiippuvaisen varjoon hyvin usein, mutta tietyillä paikkakunnilla ei ole ollenkaan vertaistukea tai apua päihderiippuvaisten läheisille. Tässä olisi siis parannettavaa tulevaisuudessa. Kuten sanoin, aiheeni on hyvin yleinen ja sitä on tutkittu hyvinkin laajasti. Tällä hetkellä aiheellani on kuitenkin paljon uutta, jota tuoda esille. Mainitsin jo tärkeimmän, mutta haluan aiheellani muistuttaa, että päihderiippuvuuden yleistyminen tuo lisää haasteita, joita tutkia sekä ratkaista. 

Työni aihe on merkittävä siinäkin suhteessa, että läheiset haluavat saada apua myös itse sekä saada oman äänensä kuuluviin kokemustensa kautta. 

”I Am a Proud Lesbian Muslim”: uskonnon ja queerin navigointia ennakkoluuloisessa maailmassa

Eheytyshoidot, syrjäytymisriski, pyhät tekstit, vainot, kiellot, kuolemantuomio, luonnottomuus, väkivallan uhka, yhteisöstä erottaminen. Nämä ovat joitakin sanoja, jotka toistuvat yleisessä puheessa ja kirjallisuudessa käsiteltäessä uskontoja ja queeria eli seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä. Mainittaessa sanat kirkko ja queer yhdessä, monille suomalaisille mieleen nousevat ensimmäiseksi esimerkiksi vuoden 2010 Homoilta tai evankelis-luterilaisen kirkon vastahakoisuus vihkiä samaasukupuolta olevia pareja. Kuitenkin tämä näkökulma on rajoittunut: uskonnot eivät ole yksin vain queer-ihmisten vastustajia.

Sininen taivas, jota vasten näkyy etualalla käsi, joka pitelee pientä pride-lippua. Taustalla sinistä taivasta vasten näkyy risti.
Teksti ja kuva: Emilia Ukkonen

Automaattinen konflikti

Yhteiskunnassa vallitsee erilaisia tapoja puhua ja merkityksellistää eri asioita. Näistä käytetään usein käsitettä diskurssi. Esimerkiksi olemassa on monenlaisia uskontodiskursseja, joissa uskontoja merkityksellistetään tietynlaisiksi kokonaisuuksiksi. Tietyt diskurssit ovat selvästi muita enemmän esillä. Muun muassa suomalaisessa mediassa islamin uskoa problematisoidaan huomattavasti enemmän kuin vaikkapa kristinuskoa. Samalla tavoin olemassa on diskursseja, jotka käsittelevät uskonnon ja queerin yhteyttä. Kauan tällaisena vallitsevana diskurssina on ollut näkemys siitä, että uskonnot ja queer ovat konfliktissa toistensa kanssa – ihminen ei siis voi olla sekä uskonnollinen että queer.

Mikä kuitenkin on kiinnostavaa on se, mikä jää tämän konfliktidiskurssin varjoon: tätä automaattista konfliktia moninaisemmat suhteet ja valtarakenteet, jotka liittyvät uskontoihin ja queeriin. LGBTQ+ -myönteisyys, voimaantuminen, hyväksyntä, uudelleenmäärittely, yhteisöllisyys ja tasa-arvo ovat vain joitakin esimerkkejä tämän kolikon toisesta puolesta.

Kohti syvällisempää ymmärrystä

Minua on kauan kiinnostanut tämä suhde uskontojen ja queer-yhteisöjen välillä. Miksi puhe on aina niin negatiivista? Toisaalta minua ovat aina pohdituttaneet myös ne tavat, joilla valtaapitäviä instituutioita ja ääniä vastustetaan. Tämä on johtanutkin minut tämän hetkisen pro gradu -aiheeni äärelle. Työssäni tutkin näitä uskonnon ja queerin diskursseja. Kaiken tämän keskiössä ovat representaatiot eli tavat, joilla tietyistä ihmisryhmistä tai aiheista puhutaan, kuinka niitä kuvataan, tässä tapauksessa mediassa. Tutkielmassa tarkastelen kahta televisiosarjaa ja kaikkia erilaisia tapoja, joilla nämä televisiosarjat käsittelevät uskonnon ja queerin yhteyttä.

Kuitenkin mikä tekee työstäni monin paikoin poikkeavan on se, että olen valinnut tarkasteltavaksi televisiosarjat, joissa esiintyy henkilöhahmoja, jotka ovat sekä uskonnollisia että queer. Tutkimus tältä saraa on melkeinpä olematonta. Nuorille suunnatussa televisiosarjassa Sex Education näemme Ericin, kristityn homon, ja nuorille aikuisille markkinoidussa sarjassa The Bold Type sen sijaan Adenan, lesbomuslimin. Eric kohtaa vaikeuksia kirkkonsa puolelta, joka ei hyväksy hänen seksuaalista suuntautumistaan, ja Adena taas oman kotimaansa suhteen. Kuitenkin mikä heitä hahmoina yhdistää on tietynlainen ylpeys omasta identiteetistään. He eivät halua piiloutua vaan sen sijaan muuttaa asioita parempaan päin: avata keskustelua eri yhteisöjen välillä. Mikä minua erityisesti näissä sarjoissa kiinnostaa, on se, kuinka näitä positiivisia identiteettirepresentaatioita navigoidaan maailmassa, jossa esiintyy paljon negatiivissävytteistä puhetta. Kuinka tällaisia identiteettejä kuvataan? Mistä elementeistä ne rakentuvat? Kuinka ne suhtautuvat muihin diskursseihin, joita sarjoissa esiintyy?

Uskontotiede on pitänyt kauan queerin tutkimusta epäolennaisempana tutkimusalueena moniin muihin alueisiin verrattuna. Tämä on johtanut siihen, että tietämys tästä suhteesta ja sen moninaisuudesta on jäänyt varjoon. Vielä 2020-luvullakin painimme samojen ongelmien kanssa kuin vaikkapa 1990-luvulla. Mikä on merkityksellistä on se, että akateemisella tutkimuksella on valtaa vaikuttaa näihin asioihin. Tarinoilla on valtaa muokata, uudelleenkertoa ja -tulkita maailmaa ja siksi uskonkin, että meidän on tärkeä myös hahmottaa sitä, miten tällaisia tarinoita rakennetaan. Keitä nämä uskonnolliset queer-ihmiset siis ovat ja miksi heidän tarinansa ovat niin tärkeitä tässä maailmassa?

Islam ylioppilaskokeessa – Todellista ymmärrystä vai ulkoa opeteltua?

Aino Turunen

Kävelen tarjottimen kanssa liikuntasaliin. Kyydissä minulla on päivitetty läppärini, jääkaapista kosteutta keränneet viinirypäleet ja kulmasta kuivunut juustovoileipä. Kaiken kruunaa takaisin tuijottava itseni vaaleanpunaisen ajokorttini pinnassa. Saavun paikalleni ja käynnistän Abitti-ohjelman, joka tilanteeseen sopimattomalla innolla toivottaa minut tervetulleeksi sähköiseen evankelis-luterilaisen uskonnon ylioppilaskokeeseen vuosimallia 2018. Kello lyö yhdeksän ja avaan kokeen. Moniulotteiset kysymykset sotilaspapeista ja ortodoksiluostareista piirtyvät verkkokalvoilleni. Selaan koetta päättäväisemmin ja sitten löydän sen monivalintehtävien joukosta: ”Mikä on islamin pyhä kirja a) Raamattu b) Koraani c) Veda-kirjat.” Tässäkö kaikki?

Kuva: iStock

Islamin opetus evankelis-luterilaisessa uskonnossa

Kyseinen tarina on hieman muunneltuna tosi. Muistan opiskelleeni lukiossa kolme vuotta monipuolisesti erilaisia uskontoja, mutta viimein päästessäni näyttämään taitoni ylioppilaskirjoituksissa, kysymykset painottuivat pääasiassa kristinuskoon. Kyseinen ilmiö on perusteltavissa lukion opetussuunnitelman mukaan, sillä lukioissa opiskellaan edelleen opiskelijan oman uskontokunnan mukaisesti uskontoa, joka Suomessa on usein evankelis-luterilainen uskonto eli kristinusko. Ilmiö on kuitenkin herättänyt minussa kysymyksen liittyen muihin merkittäviin uskontoihin, joita lukiossa opiskellaan kristinuskon ohella. Kaikilla maailman merkittävillä uskonnoilla on kristinuskon tavoin erilaisia ulottuvuuksia, mutta jotkin uskonnot ja ulottuvuudet ovat päätyneet opetussuunnitelmien ja ylioppilaskokeiden rajattujen sivumäärien sisälle korostetummin kuin toiset. Mitä esimerkiksi maailman toiseksi suurimmasta uskonnosta eli islamista opetetaan ja mitä siitä lopulta halutaan osattavan?

Islamin merkitys on kasvanut jatkuvasti koko maailmassa eikä Suomi ole poikkeus.  Maahanmuuton sekä uskonnollisen kääntymisen seurauksena Suomeen on muodostunut merkittävä muslimien vähemmistö, joka jatkaa kasvamistaan tulevaisuudessa. Sen vuoksi ymmärrystä islamista erityisesti koulun kautta tarvitaan yhä enemmän. Pro gradu -tutkielmassani tarkastelen islamin käsittelyä lukiossa ylioppilaskokeiden näkökulmasta. Tarkoituksenani on selvittää, kuinka monipuolisesti erilaisia ulottuvuuksia islamista nostetaan esiin islamia käsittelevissä tehtävissä evankelis-luterilaisen uskonnon ylioppilaskokeessa ja kuinka paljon islamiin liittyviä tehtäviä on ilmennyt viimeisen reilun vuosikymmenen sisällä. Lukion opetussuunnitelma määrittää sen, miten islamia tulisi käsitellä lukiossa. Opetussuunnitelma ohjaa opettamaan esimerkiksi islamin synnystä, kulttuuritaustasta ja opista, mutta myös islamin sisäisestä moninaisuudesta. Ylioppilaskokeet paljastavat kuitenkin konkreettisesti sen, mitä lukiossa islamista halutaan opittavan. Ylettyykö islamin monipuolinen ymmärrys todellisuudessa ylioppilaskokeiden kysymyksiin, vai jääkö se vain kauniiksi lauseeksi opetussuunnitelman sivulle?

Tietoa vai ymmärrystä testaamassa

Ylioppilaskoe on yksi tunnetuimpia suomalaisen koulujärjestelmän summatiivisen eli kokoavan arvioinnin muotoja. Summatiivisen arvioinnin avulla tarkastellaan sitä, miten hyvin opiskelija on kokonaisuudessaan saavuttanut asetetut tavoitteet opintojakson päätteeksi. Tavoitteet usein ovat tiedollisia, mutta myös taidollisia. Tiedollisia tavoitteita ovat opintojaksoilla käsitellyt aihesisällöt, kun taas taidollisia tavoitteita voivat olla esimerkiksi kyky soveltaa tai arvioida kriittisesti opittua. Taidolliset tavoitteet ovat usein edellytys tiedon syventämiselle eli todelliselle ymmärrykselle. Pro gradu -tutkielmassani islamin monipuolisen ymmärtämisen lisäksi tarkastelen taitoja eli niin sanottuja ajattelun tasoja, joita vaaditaan islamia käsittelevien tehtävien suorittamiseen. Tehtävien vaatimuksia on oleellista tarkastella, koska vaatimukset paljastavat sen, minkä tasoista ymmärrystä opiskelijoilta todellisuudessa vaaditaan. Islamia käsittelevä monivalintakysymys voi vaatia tietoa islamista, mutta ei taitoa soveltaa eli osoittaa syvempää ymmärrystä kysytystä. Jos kaikki islamia käsiteltävät kysymykset olisivat tällaisia, opiskelijoilta ei todellisuudessa vaadita syvällisempää ymmärrystä islamista laisinkaan. Kokonaisvaltainen ymmärrys islamiin liittyvistä ylioppilaskoetehtävistä voi lopulta paljastaa vakiintuneen ja jopa puutteellisen tavan käsitellä islamia lukiossa, jonka tiedostaminen ja muuttaminen tulevaisuuden yhteiskunnan ymmärtämisen kannalta on  erittäin tärkeää.

DAMANHUR JA TEMPLES OF HUMANKIND: Vuorensisäisiä temppeleitä ihmisyyden kysymysten alkulähteillä

Saana Niemi

Matka ekokylään

On lokakuu vuonna 2019.

Makaan kivisellä lattialla valtavassa salissa, jonka seinät ja katto ovat koristeltu mosaiikkimaisesti värikkäästä peililasista. Seinän vierustalla saksalainen nainen soittaa äänimaljaa, jonka kumea väreily tuntuu jokaisessa kehoni kolkassa. Välillä suljen silmäni, välillä avaan ne ja annan niiden vaeltaa pitkin koristeellista salia, tutkien jokaista mosaiikin palasta. Ajattelen päässäni, että kaikenlaisiin tilanteisiin sitä voikin ajautua elämässä, kun on utelias. Nyt uteliaisuus on johdattanut minut yhteen Pohjois-Italian vuoristokylistä sekä ulkopuolelta katsottuna aivan tavallisen vuoren sisään, joka kuitenkin kätkee sisäänsä upeita temppeleitä.

Palataan ajassa taaksepäin vuoteen 2017. Olen hyvin erilaisissa maisemissa, Keuruun ekokylässä Keski-Suomessa. Ekokylä tai ekoyhteisö merkitsee tarkoituksella perustettua urbaania tai agraaria yhteisökeskittymää, jonka asukkaat pyrkivät ilmentämään elintavoissaan neljää eri kestävyyden muotoa: sosiaalista, taloudellista, kulttuurista ja ekologista. Ekokylissä viimeiseksi mainittu saa yleensä muita enemmän painoarvoa, etenkin huolen ilmastonmuutoksesta vuoksi. Olen saapunut kylään tekemään haastatteluja kandin tutkielmaani varten, ja tarkoituksenani on selvittää millaisia uskonnollisuuden tai henkisyyden piirteitä ja kokemuksia ekokylän asukkaat liittävät ekologisuuteen ja luonnonmukaiseen elämäntapaan.

Istun kahden asukkaan kanssa kylän yhteisessä ruokailutilassa ja keskustelemme Suomen ekokylistä. Toinen asukkaista nousee pöydästä ja hakee kirjahyllystä vanhan kirjan, jonka sinikultaisessa kannessa lukee Damanhur. Hän avaa kirjan eteeni ja alkaa selata sivuja, joilla on valokuvia toinen toistaan upeammista, taidetta pursuavista temppelisaleista. Niiden yhteinen nimi on Temples of Humankind – Ihmisyyden temppelit.

”Tämä ekokylä on Italiassa. Nämä kaikki temppelit on kaivettu salassa vuoren sisään ja salaisina ne pysyivätkin 16 vuoden ajan. Suomessa ei mitään tällaista olekaan”, hän ihastelee.

Nykyjärjestelmien kyseenalaistamista ja omien yhteisöjen luomista

Kirjoitan nimen Damanhur muistiin, enkä saa kirjan kuvia unohdettua. Uskonnollinen ja henkinen mystiikka ovat kiehtoneet minua aina, ja Damanhurissa yhdistyvät egyptiläinen ja New Age -henkinen mystiikka, ekokylälle ominaiset arvot, taide sekä yhteisöllisyys. Omia yhteisöjään yhteiskunnan ulkopuolelle tai rajapinnoille perustavat ihmiset ovat kiinnostavia kyseenalaistaessaan vallalla olevan järjestyksen ja arjen oravanpyörän sekä etsiessään olemassaolollemme syvempää merkitystä. Heidän toimintaansa ajava voima on niin vahvaa, että he ovat valmiita näkemään vaivaa omien yhteisöjen perustamiseen ja ylläpitämiseen. Damanhurilaiset ovat olleet valmiita näkemään oikein erityistä vaivaa kantamalla kiveä ja soraa ämpärikaupalla vuoren sisältä rakennustalkoissa.

Yhteiskuntajärjestelmän laajempaa kyseenalaistamista on vauhdittanut myös keskustelu ilmastonmuutoksesta sekä sen torjuntaan vaadittavista systemaattisista muutoksista. Ihminen nykyisessä hierarkiassa erotetaan luonnosta ja ympäristöstä erilliseksi – jopa sen yläpuolelle – mutta todellisuudessa se ei ole edes mahdollista. Hengitämme ilmaa ja tarvitsemme vettä, jotka ovat suoraan ympäristön ja luonnon tarjoamia elinehtoja. Kaupunkiympäristö seinästä tulevine sähköineen ja hanasta tulevine vesineen saattaa olla omiaan etäännyttämään tästä tosiasiasta.

Mielenkiinnon kohteesta gradun aiheeksi

Gradussani tutkin Temples of Humankind -temppelien taidetta ja niissä esiintyvää ekokriittistä sanomaa. Haluan saada tutkimuksessani selville syitä, jotka ovat keränneet Damanhurin ihmiset jaetun aiheen äärelle sekä yhteisön näkemyksiä ihmisyydestä ja sen liittymisestä ympäröivään maailmaan. Ihmisyyden temppelit jo nimenä kutsuvat ihmisiä palaamaan perustavanlaatuisten olemassaoloa sekä ihmisyyden jaettua kokemusta koskevien kysymysten äärelle.

Halusin graduaiheeni liittyvän jollain tavalla ilmastonmuutokseen, sillä se on ihmiskuntaa ja luontoa ennennäkemättömällä tavalla kohtaava yhteinen uhka. Tieteellisestä yhdenmielisyydestä huolimatta ilmastonmuutos jakaa ihmisiä useisiin eri leireihin. Voisin kuvitella, että ekokylissä yhteinen jaettu huoli ja sen eteen tehty toiminta tuo ihmisille turvaa. Toiminta on omiaan kamppailemaan huolen aiheuttamaa lamaantumista vastaan ja se voi koostua päivittäisistä kestävistä elämäntavoista omavaraisuuden tavoittelemisesta kulutuksen vähentämiseen – tai vuoren sisään salaisten temppeleiden rakentamisesta ja niissä voimaantumiseen.

Kun kirkonkellot soivat, vaan missä kaikuu rukouskutsu? Islamin ilmentymistä koskevat ongelmat Suomessa

Johannes Rantanen

Islam on maailman toiseksi suurin uskonto ja myös Suomessa se on kasvattanut suosiotaan viime vuosikymmeninä. Tämä on herättänyt keskustelua islamin ja julkisen tilan välisestä suhteesta Suomessa. Islamin ja julkisen tilan ongelma Suomessa liittyy erityisesti kysymykseen siitä, miten muslimien uskonnolliset perinteet ja käytännöt sopivat yhteen suomalaisen yhteiskunnan normien ja arvojen kanssa. Suomessa on voimassa uskonnonvapaus, joka tarkoittaa sitä, että jokaisella on oikeus harjoittaa omaa uskontoaan ja ilmaista uskonnollisia vakaumuksiaan. Tämä oikeus koskee myös muslimeja.

Kuitenkin islamin uskonnolliset perinteet ja käytännöt voivat olla ristiriidassa suomalaisen yhteiskunnan normien ja arvojen kanssa. Esimerkiksi naisten pukeutumisessa on eroja suomalaisen ja islamilaisen kulttuurin välillä. Monet muslimit pitävät huivia ja pitkää vaatetusta osana uskonnollista pukeutumistaan, kun taas Suomessa on yleisesti hyväksyttyä, että naiset voivat pukeutua vapaasti ilman peittävää vaatetusta.

Toinen keskustelua herättävä asia on rukoushuoneiden ja moskeijoiden rakentaminen Suomeen. Muslimit ovat vaatineet lisää rukoushuoneita ja moskeijoita, jotta he voivat harjoittaa uskontoaan. Tämä on herättänyt vastarintaa joissain piireissä, jotka pelkäävät islamin laajamittaista leviämistä Suomessa. Erityisesti moskeijan tunnusmerkkinä pidetty, viidesti päivässä minareetista kuulutettava rukouskutsu, on nähty ongelmalliseksi ja ”ei-suomalaiseksi”. Turun tuomiokirkon kellojen varttitunnin välein kuultava sointi ei sen sijaan esimerkiksi herätä minkäänlaista keskustelua julkisen tilan rikkomisesta, tai sitä ei nähdä ongelmana: niin ”suomalaiseksi” ja ympäröivään yhteiskuntaan kuuluvaksi se koetaan.

Muslimeilla on oikeus harjoittaa omaa uskontoaan, siinä missä muulla tahansa uskonnollisella yhteisöllä – yleisesti asetettujen lakien ja säädösten mukaisesti. Rukoushuoneiden ja moskeijoiden rakentamisen suhteen on nähty erityisesti poliitikkojen näkökulmasta tarve löytää tasapaino muslimien tarpeiden ja suomalaisten yhteiskunnan arvojen välillä. Yhteensovittaminen sitten onkin ollut vaikeampaa. Aina juhlapuheet, käytäntö ja tavoitteet eivät ole kohdanneet. Surullisenkuuluisa esimerkki tästä on Helsinkiin kaavailtu suurmoskeijahanke, joka kaatui osin omiin epäselvyyksiinsä.

Tutkimukseni aiheena on tarkastella suomalaisen yhteiskunnan asemoitumista ja suhtautumista islamin ilmentymiseen ja näkymiseen julkisessa tilassa sekä sitä, millainen suhde muslimiyhteisöllä on Suomeen ja suomalaisuuteen. Miksi nimenomaan islamin näkyminen ja ilmentyminen koetaan Suomessa ongelmalliseksi ja miten tämä keskeisesti linkittyy nimenomaisesti islamilaisten rukoilukäytänteiden ympärille. Tätä kautta itseäni kiinnostaa tutkia erityisesti sitä problematiikkaa, joka liittyy uskonnon spatiaalisen ulottuvuuden suhteeseen, päätöksenteon ja lainsäädännön, ihmisoikeuksien ja uskonnonvapauden harjoittamisen välillä oleviin suhteisiin ja ristiriitoihin.

Euroopan muslimiyhteisöihin liittyvät kysymykset ovat kahden viime vuosikymmenen aikana olleet huomattavan kiinnostuksen kohteina niin suuren yleisön kuin tutkijoidenkin keskuudessa. Jatkuvasti julkisuudessa esillä oleva ja käytävä keskustelu yhteiskunnallinen ja poliittinen keskustelu on saanut tutkijat tekemään perusteellisia tutkimuksia tästä kysymyksestä. Muun muassa Suomessa tätä tematiikka on tutkinut Turun Varissuon kaupunginosan näkökulmasta Marko Juntunen teoksessaan Matkalla islamilaisessa Suomessa (2020).

Tarve rakentaa uusia rukoushuoneita ja moskeijoita nousee ajankohtaiseksi myös Suomessa mitä todennäköisimmin lähitulevaisuudessa, erityisesti Helsingissä ja mahdollisesti myös muissa Suomen isoissa kaupungeissa, kuten Tampereella ja Turussa, joissa on merkittävä muslimivähemmistö. Jo käytössä olevat tilat käyvät tai ovat jo käyneet liian pieniksi tai eivät muuten sovellu enää käyttötarkoitukseltaan uskonnonharjoittamiseen täysimääräisesti.

Suomessa evankelisluterilainen kirkko ja kristinusko määrittävät ja rakentavat pitkälti juhlakalenterimme, käyttämämme kielen ja sanonnat, kaupunkimme silhuetin, visuaalisen kuvastomme, tapamme ja tottumuksemme: kulttuurimme. Sen takia onkin kiinnostavaa pohtia ja tutkia miten itsellemme jossakin määrin edelleen vieras kulttuuri kuten islam, ja muslimit ovat osa 2020-luvun yhteiskuntaamme ja millä tavoin esimerkiksi uskonnonharjoittaminen ja sen näkyminen on sallittua, haluttua ja toivottua erityisesti osana katukuvaamme.

Viimeinen trippi – huumenuorten suhtautuminen kuolemaan

Teksti ja kuva: Jaana Kujanen

Pro gradussani tutkin huumenuorten suhtautumista kuolemaan. Sen lisäksi, että huumausaineisiin ja niiden käyttäjiin liittyvä tutkimusaihe on yhteiskunnallisesti ajankohtainen, kuoleman ja kuolemankulttuurin tutkimus on kiinnostavaa.

Kuolema on perustavanlaatuinen tutkimuskohde uskontotieteessä. Huumenuoria on tutkittu vähän tutkimuskirjallisuuden perusteella. Huumenuorten suhtautumista kuolemaan ei ole tutkittu ollenkaan.

Tutkimusaihe on vaikea ja raskaskin, mutta erittäin mielenkiintoinen ja ajankohtainen. Lisäksi tutkimusaihe on yhteiskunnallisesti merkityksellinen. Tutkimusote vaatii eettistä tarkkuutta ja huolellisuutta, sillä kyseessä on herkkä ryhmä tutkimuskohteena.

Päädyin tutkimusaiheeseen 2000-luvun alussa, kun nuorten huumekuolemat nousivat uutisotsikoihin. 1990-luvulla olin vapaaehtoistyössä, jossa kohtasin myös päihderiippuvaisia nuoria. 2020-luvulla aihe on vieläkin ajankohtaisempi.

Huumekuolemat kasvussa

Vuoden 2022 kesäkuussa ilmestyi Euroopan huumausaineiden ja niiden väärinkäytön seurantakeskuksen julkaisema Euroopan huumeraportti 2022. Raportin mukaan Suomessa kuolee alle 25-vuotiaita nuoria huumeiseen eniten Euroopassa: Suomi on nuorten huumekuolemien kärkimaa.

Huumeiden käytön ja huumekuolemien voimakas lisääntyminen 1990-luvun jälkipuoliskolla nostatti laajan yhteiskunnallisen keskustelun nuorten huumeiden käytöstä. Huumeiden käyttö on lisääntynyt koko 2000-luvun ajan.

Suomessa kuoli vuonna 2019 tieliikenteessä 211 henkilöä, huumeisiin kuoli 234 henkilöä. Kun huumeiden kokeilu ja käyttö yleistyvät, huumeiden aiheuttamat haitat lisääntyvät, kuten huumekuolemat.

Huumemyrkytyskuolemat sekä huumausaineiden pitkäaikaisesta käytöstä johtuvat kuolemat ovat kasvussa edelleen. Suomessa huumeisiin kuoli vuonna 2020 yhteensä 258 ihmistä, joista 76 oli alle 25-vuotiasta.

Nuorten ääni esille

Pro gradun tavoitteena on tuottaa uutta ja ainutlaatuista tietoa aiheesta, jota ei ole tutkittu Suomessa. Haastattelututkimuksessa korostuu huumenuorten oma ääni, omat kokemukset ja ajatukset kuolemasta, elämästä, ajasta ja tulevaisuudesta.

Huumenuoria on tähän saakka määritelty lähinnä ammattilaisten ja asiantuntijoiden näkökulmasta. Tutkimuskirjallisuuden ja teorian osalta selvitän, miten nuoret tuottavat maailmaansa ja arkielämäänsä sosiaalisia suhteita ja sosiaalisia järjestelmiä, instituutioita, joihin nuoret tuntevat kuuluvansa.

Nuorten haastattelujen lisäksi teen katsausta eri tieteenalojen kuoleman ja kuolemankulttuurin tutkimukseen sekä tutkin teoreettisia lähestymistapoja todellisuuden rakentumisesta, aikakäsityksistä ja riskikäyttäytymisestä.

Huumenuori kuuluu ympäröivään vallitsevaan yhteisöön ja on huumekulttuurin jäsen, mikä linkittää aiheen myös kulttuurientutkimukseen.

Kuolema on läsnä

Nuorten suhtautumista kuolemaan on tutkittu vähän, huumenuorten suhtautumista ei ollenkaan. Kuolema on läsnä huumenuorten elämässä, omassa ja kaveripiirin arjessa. Toisin, kuin monella muulla nuorella.

Nuorten suhtautumista kuolemaan on tutkittu uskontotieteessä ja muissa tieteenaloissa vähän. Klassikko lienee Michael Kearlin sosiologinen tutkimus kulttuurisesta ja sosiaalisesta kuolemasta ja kuolemisesta, kuolemasta elämän peilinä. Kearl tutki myös nuorten suhtautumista kuolemaan. Kearlin mukaan suurimmalle osalle amerikkalaisista nuorista kuolema on abstraktio.

Kearlin mukaan nuoret joutuvat harvoin kasvotusten kuoleman kanssa muuten kuin tiedotusvälineiden välityksellä. Koska nuoriso on eristetty kuolemasta, nuoresta rajattomalta tuntuvat mahdollisuudet, itsenäisyys ja riippumattomuus, saattavat johtaa myös kuolemalla leikittelyyn kuten huumekokeiluihin. Myös Yhdysvalloissa huumekuolemat ovat lisääntyneet merkittävästi 2020-luvulla.

Peruskysymyksen äärellä

Kuolema on uskontotieteen ja kulttuuriantropologian peruskysymyksiä. Juha Pentikäisen mukaan kuolemaan liittyvät rituaalit ovat tärkeä osa kunkin kulttuurin kuolemaan sopeutumisessa. Niihin liittyy yleensä voimakas uskonnollinen käsitys siitä, mitä kuolemassa tapahtuu, samoin kuin myyttinen malli toimia.

Ihmiset ovat kaikkialla pyrkineet sopeutumaan kuoleman synnyttämään tilanteeseen luomalla kulttuurisesti yhtenäisiä, jäsentyneitä vastauksia kuoleman haasteeseen. Kuolemaan liittyvien uskomusten ja tapojen tehtävä on eheyttää yhteisöä. Nämä menot tarjoavat kaikille tavan käsitellä kuolemaan liittyviä tunteita ja kysymyksiä.

Sosiaalipsykologi Jan-Erik Ruthin mukaan kuolemanpelko on saanut ihmiset teknistämään ja laitostamaan kuolemisen, jolloin omaisten ei tarvitse ottaa vastuuta kuoleman todellisuudesta, vaan vastuu voidaan jättää asiantuntijoille. Vanhukset muistuttavat kuolemasta kulttuurissa, joka ihannoi nuoruutta ja voimaa, pysyvyyttä ja jaksamista. Keski-ikäinen ei ehdi paneutua kuoleman problematiikkaan, ja nuoret torjuvat kuolemaan liittyvät ajatukset.

Anssi Peräkylä on lähestynyt kuolemantutkimusta sosiaalitieteellisestä näkökulmasta. Peräkylä painottaa, että kuolemassa kaikki inhimillinen, kuolevalle annetut merkitykset, rituaalit, tavat ja institutionaaliset järjestelyt, jotka ohjaavat kuolemista, ovat sosiaalisesti välittynyttä. Kuolema ei ole vain biologinen tai yksilöpsykologinen tapahtuma – ei myöskään huumekuolemassa.

Euroopan huumeraportti 2022. Suuntauksia ja muutoksia. Euroopan huumausaineiden ja niiden väärinkäytösten seurantakeskus, Luxemburg. https://www.emcdda.europa.eu/system/files/publications/14644/20222419_TDAT22001FIN_PDF.pdf

Kearl, Michael C. 1989. Endings: A Sociology of Death and Dying. Oxford U.P, New York.

Pentikäinen, Juha 1990. Suomalaisen lähtö: kirjoituksia pohjoisesta kuolemankulttuurista. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.

Peräkylä, Anssi 1990. Kuoleman monet kasvot. Identiteetin tuottaminen kuolevan potilaan hoidossa. Vastapaino, Tampere.

Ruth, Jan-Erik 1985. Kuoleman ja kuolemisen psykologia. Teoksessa Jan-Erik Ruth & Pirkko Heiskanen (toim.) Kuolema elämän keskellä. Otava, Keuruu.

Kohti tasa-arvoisempaa työelämää katsomusten vuosikellon avulla

Adele Virta

Vuosikello – tuo työelämää jaksottava apuväline, jossa on koottuna kaikki tärkeät päivämäärät ja tapahtumat koko vuodelle. Vuosikelloihin kootaan yleensä organisaation tai yrityksen vuosittaiset tapahtumat, kuten esimerkiksi osavuosikatsaukset, tilinpäätös, tärkeät kokoukset ja erilaisten projektien vaiheet. Monissa vuosikelloissa mainitaan myös arkivapaat ja tärkeät juhlat, jotka hyvin usein pohjautuvat Suomessa kristinuskoon. Voisiko vuosikellossa olla tilaa myös muiden katsomusten tärkeille, vuotta jaksottaville tapahtumille, kuten juhlille?

Jouluna töihin – lähtölaukaus aiheen valikoitumiseen

Tutkimukseni aihe syntyi, kun ”jouduin” jouluaattona töihin. Tämä kismitti minua todella ja aloin pohtimaan tarkempia syitä tuntemuksilleni. Ajatuspolkuni johdattikin minut siihen lopputulemaan, että koska joulu on itselleni ja perheelleni tärkeä juhla, en haluaisi viettää sitä toisarvoiselta, siinä hetkessä tuntuvassa työvuorossa, vaan juhlistaa juhlaa perinteikkäästi, sekä merkitysten kera yhdessä perheeni kanssa. Aloin miettimään myös, kuinka suuresti vuosittaisilla juhlilla on ainakin itselleni merkitystä elämässä ja kuinka turhauttavalta tuntuu viettää niitä työpaikalla, jossa pääpaino on aina työnteossa. Myös ulkopuolisuuden- tai toiseuden tunne kuului vahvasti kokemukseeni, se kuinka muut voivat viettää yhdessä aikaa tärkeän asian yhdistämänä, kun itse joutuu keskittymään työhön. Reiluuden nimissä on mainittava, että juhlana työskentelystä maksetaan usein parempaa palkkaa, esim. 100 % parempi palkka normaaliin päivään verrattuna.

Mikäli työpaikalla huomioitaisiin katsomuksellinen diversiteetti, jossa hypoteettisesti eri katsomusten juhlat sijoittuisivat ajallisesti eri kohtiin, voitaisiin esimerkin kaltaiset tapaukset painaa minimiin ja edistää työntekijöiden työssä viihtymistä. Miksi emme siis hyödyntäisi katsomuksellista diversiteettiä ja tekisi siitä resurssin, kun elämme joka tapauksessa jatkuvien parannusten maailmassa?

Arki ja juhla

Arki ja juhla on erotettu toisistaan kulttuurisin keinoin, jotka kytkeytyvät vahvasti johonkin katsomukseen tai uskontoon – suomalaisen yhteiskunnan kontekstissa kulttuurinen jaottelu perustuu pitkälti kristinuskoon. Yhteiskunta on kuitenkin alati muuttuva organismi, ja myös Suomessa evankelisluterilaisuuden hegemoninen asema, katsomusten patriarkkana elää muutosten aikakautta. Toisin sanoen tämä tarkoittaa, että suomalaiseen katsomusten kenttään on rantautunut paljon uusia katsomuksia ja uskontoja, jotka haastavat evankelisluterilaisuutta ja väistämättä muovaavat koko yhteiskunnan arvoja ja asenteita. Kun erilaiset katsomukset ja uskonnot kohtaavat, niiden edustajat hyötyisivät, jos arki ja juhla yhä eroteltaisiin kullekin katsomukselle tyypillisellä tavalla, jolloin olisi todennäköistä, etteivät juhlat menisi päällekkäin. Juhla, jota tiettynä ajankohtana vietetään tietyssä katsomuksessa voi toisessa edustaa ajallisesti tavallista arkea, sekä päinvastoin. Mikäli tällaista tietoutta hyödynnettäisiin esimerkiksi vuorosuunnittelussa, ei syntyisi harmistusta siitä, ettei pääse osallistumaan itselle merkityksellisiin elämää – ja vuotta jaksottaviin juhliin.

Kohti tieteellistä tutkimusta

Katsomusten vuosikellon tavoitteena on kartoittaa yhden yrityksen tai organisaation työntekijöiden tärkeiksi kokemat, vuotta jaksottavat juhlat ja edistää näin työpaikan tasa-arvoa sekä tietoisuutta eri katsomuksista. Työntekijöiden vastausten pohjalta muodostuu aineistoni, jonka kokoan katsomusten vuosikelloon. Työntekijät täyttävät lomakkeen, jossa on avoimia kysymyksiä heidän katsomuksestaan ja toiveita, miten katsomus tulisi huomioida työpaikalla. Lähestyn aineistoa sekä kvalitatiivisesti, että kvantitatiivisesti ja kokoan niiden pohjalta pyöreän mallisen katsomusten vuosikellon, jossa on toiveet siitä, miten mihinkin katsomukseen toivotaan milloinkin suhtautuvan. Lisäksi haen aineiston tueksi tieteellistä kirjallisuutta eri katsomuksista ja työelämää käsittelevistä teoksista. Tutkimuksen tärkeimpiä käsitteitä ovat mm. meritokratia, jatkuva kehitys (PDCA-sykli), maailmankatsomus, uskonto ja työelämä. Tutkimuskysymykseni on melko yksinkertainen; Millainen katsomusten vuosikello yritykselle muodostuu? Alakysymyksinä toimivat: Mitkä katsomukset nousevat työntekijöiden keskuudesta ja miten niihin toivotaan suhtauduttavan yrityksessä?

Katsomusten vuosikello voi onnistuessaan toimia parhaassa tapauksessa yritykselle tai organisaatiolle konkreettisena kilpailuetuna työmarkkinoilla, joka ottaa arjessaan huomioon erilaiset työntekijät.

Seksuaalivähemmistöt helluntaiseurakuntien polttopisteessä

Kuva: Reea Viitasalo

Uskonnon ja seksuaalisuuden suhde on ajaton teema julkisessa keskustelussa, mutta asetelma on edelleen melko kaksijakoinen, jolloin seksuaalivähemmistöön kuuluminen ja kristillisessä yhteisössä toimiminen nähdään toisensa poissulkevina.

2010-luvulla tarkastelun kohteeksi ovat nousseet seksuaalivähemmistöjen asema uskonnollisissa yhteisöissä, eheytyshoidot, hoitokokoukset, konservatiivinen seksuaalietiikka ja Aito avioliitto -liikehdintä.

Ihmisoikeuksien toteutuminen ja seksuaalieettiset kysymykset sekä uskonnollisen yhteisön luomat olemisen tavat aiheuttavat hankauskohtia yhteisöjen sisällä. Uskonto vaikuttaa kulttuurin tavoin vahvasti seksuaalieettisiin kysymyksiin ja uskonnolliset perinteet ovat kytköksissä sekä sukupuolen että seksuaalisuuden normittamiseen ja valtarakenteisiin.

Helluntailaisuus luo muiden uskonnollisten yhteisöjen tavoin raamit normin mukaiselle ja siitä poikkeavalle seksuaalisuudelle. 12.1.2021 julkaistun Suomen helluntaikirkon seksuaalietiikkaa koskevan kannanoton mukaan avioliitto on miehen ja naisen välinen liitto, joka on Jumalan säätämä ja luomisessa asetettu. Näin myös seksuaalisuus ja seksi rajautuu miehen ja naisen väliseen avioliittoon ja siitä poikkeaminen yhdistetään kannanotossa ihmisen “turmeltumiseen”.

Kannanotossa tunnustetaan seurakuntaan kuuluvat seksuaalivähemmistöt, mutta samalla homoseksuaalisuuteen viitataan elämäntapana ja seksuaalisuutta lähestytään ratkaisukeskeisesti. Kannanoton mukaan helluntailaisuudessa suhtaudutaan seksuaalivähemmistöön kuuluviin ihmisiin kunnioittavasti, mutta pidetään Raamatun opetuksesta kiinni. Seksuaalinen suuntautuminen hyväksytään näennäisesti, mutta homoseksuaalisen identiteetin mukaista elämää pidetään turmiollisena. Tämä luo jännitteen avoimen homoseksuaalisuuden kohtaamiselle seurakuntien sisällä.

Seksuaalisuuden ympärille punoutuu sisäistetty vaikenemisen kulttuuri, sillä helluntailaisuudessa suhtaudutaan homoseksuaalisuuteen ominaisuutena, jota ei saa käytännössä toteuttaa. Se on pidettävä piilossa, vaikka se onkin kollektiivisen arvioinnin kohteena. Seksuaalisuuden kieltäminen ja sen pitäminen vääränlaisena on hyvin haavoittavaa ja johtaa kohtuuttomiin kompromisseihin yhteisön sisällä sekä tuottaa merkittäviä riskejä hyvinvoinnille.

Seksuaalivähemmistöön kuuluvat ovat raportoineet kohtaamisistaan helluntaiseurakuntien vanhimpien kanssa. Toisia on kehotettu menemään nuorena naimisiin vastakkaista sukupuolta olevan kanssa, sillä sen on katsottu eheyttävän seksuaalisuutta. Toiset ovat raportoineet eronneensa seksuaalisen suuntautumisensa vuoksi seurakunnasta, sillä ovat pelänneet seksuaalisen suuntautumisen paljastuvan seurakunnalle. Monet elävät kulissiavioliitoissa, käyvät eheytysleireillä ja rukoilevat Jumalaa poistamaan vääränlaisen himon itsestään.

Seksuaalivähemmistöön kuuluvat helluntailaiset nostavat kuitenkin esiin dialogisuuden, empatian, sensitiivisyyden ja avoimen keskustelukulttuurin kaipuun sekä seksuaalisuuteen kytkeytyvän tabuluontoisuuden ja vaikenemisen kulttuurin purkamisen seurakunnissa.

On mahdollista, että suhde homoseksuaalisuuteen on muuttumassa myös länsimaisissa seurakunnissa. Vapautunutta liikehdintää, sosiaalista oikeudenmukaisuutta, radikaalia inklusiivisuutta ja LGBTQ -yhteisön tukemista on ollut havaittavissa helluntaikarismaattisissa liikkeissä, kuten Fellowship of Affirming Ministries, Fellowship of Reconciling Pentecostals International ja Freedom 2be -yhteisöissä.

Vaikka yhteisöt ovat kansainvälisiä, niiden toiminta on keskittynyt pääosin Yhdysvaltoihin. Yksittäiset pastorit ovat korostaneet seksuaalisuuden monimuotoisuutta ja kasvattaneet suvaitsevaisuutta helluntaiyhteisöjen sisällä. Lisäksi moninaiset tavat tarkastella Raamattua, erityisesti feministiset raamatuntulkinnat ovat kasvattaneet ymmärrystä homoseksuaalisuutta kohtaan. On mahdollista, että LGBTQ -asioista keskustelu etenee helluntailaisuudessa samalla tavalla kuin esimerkiksi aiemmin jyrkästi tuomittu avioeroa koskenut keskustelu ja vähitellen tulkinnat pyhistä kirjoituksista muuttuvat sallivimmiksi ja vapaammiksi.

On käytävä yksittäisiä seurakuntia laajempaa dialogia niistä toimintatavoista, jotka mahdollistavat seksuaalisuuteen perustuvan toiseuttamisen, syrjinnän ja hengellisen väkivallan. Seurakunnissa seksuaalivähemmistöön kuuluvat tulee nähdä osana yhteisöä, tasavertaisina ja kokonaisina ihmisinä, ei seurakuntien ulkopuolisina “muina” tai vähemmistöryhmän edustajina.

Voidaankin pohtia, miten helluntaiseurakunnat aikovat huomioida seksuaalivähemmistöön kuuluvat jäsenet seurakunnissaan ja omissa toimintatavoissaan ja miksi seksuaalivähemmistöön kuuluvat seurakuntalaiset tulevat sivuutetuiksi heistä käydyissä keskusteluissa. Sen sijaan, että seksuaaliseen suuntautumiseen keskittynyt puhe olisi ratkaisukeskeistä, voitaisiin kysyä, miten seurakunnassa voitaisiin kohdata eritaustaiset ihmiset.

Helluntaiseurakunnissa on mahdollisuuksia toimia inklusiivisemmin, ilman vaatimusta seksuaalisen suuntautumisen tai omaa identiteettiä vastaavan elämän muuttamisesta.

Seurakunnan työntekijöiden toimijuutta turvapaikkatyössä tarkastelemassa

Julia Jansen

Uskontotieteen opintoja aloittaessani syksyllä 2018 ja siitä seuraavina vuosina koin pienen paniikin siitä, miten mikään ei tuntunut loksahtavat niin sanotusti ’’omaksi jutukseni’’. Ympärilläni pystyin näkemään humanististen alojen hienouden – laajat mahdollisuudet yhdistää mielenkiinnonkohteita ja tutustua todella erikoisiin, myös poikkitieteellisiin ilmiöihin. Ajauduin koronavuosien aikana suorittamaan monikulttuurisuuden opintokokonaisuutta sivuaineena puoliksi vahingossa ja siitä alkoi matka kohti sitä ’’omaa juttuani’’ opinnoissani.

Kanditutkielman aihetta valitessa huomasin nopeasti palaavani aina aiheeseen Suomen evankelisluterilaisen kirkon ja seurakuntien osasta yhteiskunnassamme. Päädyin tekemään hyvin pintapuolisen katsauksen Suomen kristillisten kirkkojen ja seurakuntien osallistumisesta turvapaikkatyöhön. Palasin ajattelemaan aihetta uusiksi 2022 keväällä graduaiheita valitessa. Tiesin, miten paljon tulisin nauttimaan kirjoitusprosessista niin sanotusti omalla kentällä – uskontososiologian käsitteitä pyöritellen, monikulttuurisuuden laaja-alaisuutta tutkien, maahanmuuttotyön teemoissa sekä käsitellen uskonnollisen instituution merkitystä yhteiskunnassa.

Aloitin sillon parhaimmalla vaihtoehdolla minkä näin eli kirjoittamalla alustavaa tutkimussuunnitelmaa kahden eri aiheen väliltä. Kun huomasin kirjoittavani jo liki flow-tilassa monta sivua tekstiä nykyisestä aiheestani toisen aihepiirin pyöriessä edelleen otsikon tasolla, tiesin heti minkä aiheen valitsisin. Aiheeni paikantuu uskontososiologiselle kentälle, minkä esimerkiksi suomalainen sosiologi Erik Allardt tiivistää ytimekkäästi tutkivan yhteiskunnallisten olojen vaikutusta uskontoon sekä uskonnon vaikutusta yhteiskunnallisiin oloihin.

Toimijuuden rakentumista tutkimassa

Tutkimuksessani tarkastelen Salon seurakunnan työntekijöiden toimijuuden rakentumista vastaanottokeskuksissa 2015–2023. Toimijuuden valitseminen ohjaavaksi käsitteeksi oli luonnollinen valinta, koska se käsittää sisällään juurikin yksilön suhdetta ympäristöön, kykyä tehdä (tai olla tekemättä) päätöksiä sekä sosiaalisten verkkojen muodostumisen. Kun kirjoitusprosessia alkaa olla takana jo melkein puolet, voin myös lisätä toimijuuden itsessään olevan äärimmäisen moniulotteinen ja keskusteltu käsite.

Toimijuus käsitteenä vastaavanlaisissa tutkimuksissa on osittain kritisoitu, koska sen on katsottu edistävän länsimaalaista vapauden ja itsenäisyyden romantisointia eikä sen katsota ottavan huomioon yksilön resursseja toimijuuden käsittämiseen tai miten paljon ympäristömme todellisuudessa ohjaa päätöksentekoa. Tämänkaltainen ajattelu on tuonut haasteensa, mutta toisaalta laajentanut omaa käsitystäni siitä, miten tarkastella ihmisen valintojen muodostumista. Haluankin tarkastella rakentumista prosessina, joka ajoittuu aikaan ennen, aikana ja jälkeen toimijuuden.

Olen kotoisin Salosta ja seurannut rutkasti alueella syntyneiden ja toimineiden vastaanottokeskuksien tilanteita vuodesta 2015 alkaen. Tiedän alueen evankelisluterilaisen seurakunnan (tai kuntien, kyseessä on 12 eri seurakunta-alueesta koostuva kokonaisuus) toiminnasta pintapuolisesti esimerkiksi rippikoulun kautta, mutta nykyisin asuinalueeni muututtua Salosta Turkuun en koe enää juurikaan sisäpiiriläisyyttä kyseiseen seurakuntaan tai sen toimintaan.

Haluan gradussani selvittää sen, mistä kaikista pienistä rakennuspalasista muodostuu seurakunnan työntekijän toimijuus turvapaikkatyössä. Ammatillisen identiteetin merkitys, koulutus, sosiaaliset suhteet, osallisuus, toimnan järjestäminen, vapaaehtoisuus, uskonnollinen toimijuus….. lista asioista, joiden näen mahdollistavan koetun toimijuuden on pitkä. Haastatteluaineistot voivat, ja todennäköisesti tulevatkin, tarjoamaan näkökulmia mitä en itse osaisi ajatellakkaan.

Miksi aihe on tärkeä?

Varsinaisesti mielenkiintoni aiheeseen lisääntyi myös helmikuun 2022 jälkeen, kun Venäjä aloitti sotilaallisen hyökkäyksen Ukrainaan. Tämä käynnisti ikään kuin uuden aallon turvapaikanhakijoiden ja pakolaisten saapumisessa Suomeen, nopealla aikataululla. Seurasin kiinnostuneena mediakeskustelua aiheesta ja aloin miettimään, miten paljon nopeammin toiminta organisoitui nyt kuin 2015 aikana. Voisiko olla mahdollista, että vastaavanlaisissa tilanteissa tulevaisuudessa Suomi pystyisi tarjoamaan apuaan yhä tehokkaammin? Uskon vahvasti, että kaikkien aspektien tutkiminen voi auttaa kehittämään vastaanottokeskuksien toimintaa ja sen malleja, vaikkei juuri evankelisluterilaisen seurakunnan työntekijöiden osuus tulisi ensimmäisenä mieleen. Yksi keskeinen aspekti ovat tekijät eli työntekijät, jotka tulevat toimimaan eri taustoista saapuneiden kanssa nopeastikkin muuttuvissa tilanteissa.

Mediassa on tuotu usein esille vakava tilanne siitä, miten esimerkiksi ilmastonmuutoksen seuraukset tulevat aiheuttamaan vakavia seurauksia alueille, missä resurssit elämiseen ovat muutenkin rajalliset. Ilmastokriisi tulee lisämään niin sanottua ilmastopakolaisuutta, kun tulvat, ääriolosuhteet sekä kuivuus tulevat ajamaan ihmiset liikkeelle asuinalueiltaan. Myös kiristyneet tilanteet sekä Euroopassa että sen ulkopuolella voivat mahdollistaa tulevaisuudessa tilanteita, joissa Suomeen saapuu apua tarvitsevia yli resurssien. Tällöin olisi tärkeää, että pohjamme ja ymmärryksemme nopeassa auttamisessa olisivat jo rakentuneet.

Nuoret oppivat uskonnosta rippikoulussa ja uskonnontunnilla

Teksti: Anniina Kivineva

Vaikka suomalaisessa yhteiskunnassa evankelis-luterilaisesta kirkosta eroaminen on ollut viime vuodet voimakasta, yksi ikäluokka osallistuu kirkon toimintaan väestön keskitasoa aktiivisemmin. Tämä on 15-vuotta täyttävät rippikoululaiset. Evankelis-luterilaisen kirkon mukaan reilusti yli 70 % koko ikäluokan nuorista käy rippikoulun. Samaan aikaan 65 % koko väestöstä kuuluu kirkkoon ja vain noin puolet syntyvistä lapsista kastetaan. Rippikoulu on siis säilyttänyt suosionsa suhteellisen hyvin. Näistä rippikoulun käyneistä nuorista miltei kaikki osallistuvat koulussa evankelis-luterilaisen uskonnon opetukseen.

Toisin sanoen suurin osa suomalaisista yläkouluikäisistä nuorista elää todellisuudessa, jossa he oppivat uskonnosta sekä koulussa että rippikoulussa. Näkökulma näiden kahden opetuksen välillä eroaa kuitenkin merkittävästi: Rippikoulu on luonteeltaan tunnustuksellista, eli se pyrkii sitouttamaan uskontoon, kun taas uskonnonopetus on tunnustuksetonta, eli se ei sitouta tiettyyn uskontoon vaan käsittelee kaikkia katsomuksia neutraalisti. Siitä huolimatta niissä käsitellään osittain samoja aiheita. Kysymys kuuluukin, miten nuoret näkevät tämän kokonaisuuden, jossa opetusta tulee kahdesta eri suunnasta ja kahdesta eri näkökulmasta.



Nuoren tieto ja käsitykset uskonnosta muodostuu kerroksittain uskonnontunnilla ja rippikoulussa.
Kuva: congerdesign https://pixabay.com/fi/photos/kirjat-opiskella-kirjallisuus-oppia-2158737/.

Kirkon ja koulun yhteiset juuret

Kirkko alkoi 1600-luvulla opettaa kansalaisia. Se järjesti lukkarikoulua, jossa lukkarit opettivat kansaa lukemaan, ja lukukinkereitä, jossa kirkko valvoi kansan oppimista. Tavoitteena oli katekismuksen opettaminen. 1700-luvun puolivälissä kirkko ryhtyi pitämään rippikoulua, jolloin lukutaidosta tuli välttämättömyys, mikäli halusi naimisiin. Pitkälle 1800-luvulle kansanopetus olikin lähinnä kirkon vastuulla.

1860-luvulta lähtien alkoi tapahtua merkittäviä muutoksia. Koululaitos siirtyi kirkolta yhteiskunnalle, ja kansakoulu kehittyi. Tämä ei kuitenkaan poistanut kokonaan kirkon asemaa kansan opettajana, sillä läheskään kaikki eivät käyneet kansakoulua. Vasta vuoden 1921 oppivelvollisuuslain myötä kansakoulu tuli pakolliseksi kaikille. Uskonnonopetus säilyi kansakoulussa pitkään hyvin samanlaisena kuin kirkon opetus, vaikka keskustelua uskonnonopetuksen luonteesta ja oikeutuksesta ollaan käyty 1900-luvun alusta alkaen. Kirkon vaikutuksesta uskonnonopetukseen kertoo muun muassa se, että kirkko tarkisti kaikki uskonnon oppikirjat aina vuoteen 1992 asti.

Uskonnonopetus muuttui hiljalleen kohti nykyistä muotoaan, ja vasta vuonna 2003 se määriteltiin kouluissa tunnustuksettomaksi. Vaikka uskonnonopetus ei nykyään pyri sitouttamaan oppilasta uskontoon, opetus on järjestetty siten, että oppilas osallistuu oman uskonnon opetukseen tai vaihtoehtoisesti elämänkatsomustietoon. Samaan aikaan rippikoulu kirkon toimintamuotona on säilynyt aina 1700-luvun puolivälistä näihin päiviin saakka. Vaikka rippikoulu ja uskonnonopetus ovat vuosikymmenten aikana erkaantuneet toisistaan, niiden opetettavissa sisällöissä on edelleen useita yhtäläisyyksiä.

Miksi tutkia rippikoulua ja uskonnonopetusta?

Päädyin aiheen pariin aidon ihmettelyn pohjalta. Opiskelen uskonnon, elämänkatsomustiedon ja yhteiskuntaopin opettajaksi. Olen opetusharjoitteluiden ja töiden parissa saanut maistiaisia sekä uskonnonopetuksesta että rippikoulusta ja päätynyt pohtimaan, minkälaisessa tiedon ympäröimässä todellisuudessa nuoret yläkouluikäisenä elävät. Miten he näkevät uskonnonopetuksen ja rippikoulun muodostaman kokonaisuuden, jossa koulussa opitun tiedon päälle muodostuu uutta tietoa rippikoulussa ja toisin päin? Näyttäytyykö uskonnonopetuksen ja rippikouluopetuksen ero jollain tavalla nuorille vai onko se vain opettajien ja seurakunnan työntekijöiden ajatuksissa?

Ihmettelyn seurauksena päädyin kirjoittamaan aineenopettajan opintoihin kuuluvan loppututkielman rippikoulun ja uskonnonopetuksen opetettavista sisällöistä. Pro gradu -tutkielmassa jatkan samasta aiheesta, ja tarkastelenkin tutkielmassani uskonnonopetuksen opetussuunnitelmaa ja rippikoulusuunnitelmaa sekä nuorten näkemyksiä aiheesta. Nuorten näkemysten äärelle pääsen kyselylomakkeen avulla. Olen kiinnostunut erityisesti siitä, mitä yhtäläisyyksiä ja eroja uskonnonopetuksen ja rippikoulun opetettavissa sisällöissä on sekä miten nämä yhtäläisyydet ja erot näyttäytyvät nuorille.

Jos katseen kohdistaa tulevaisuuteen, saatamme huomata olevamme mielenkiintoisessa murroskohdassa. Mikäli paljon puhuttu yhteinen katsomusaine tulee kouluissa uskonnonopetuksen tilalle, tulevaisuudessa myös rippikoulun ja koulun opetuksen suhde muuttuu merkittävästi. Tällöin tutkielmani saattaa luoda kiinnostavan vertailukohdan uuteen tilanteeseen.

« Older posts