Eläimen ja ihmisen suhde on hyvin kiehtova. Suhteen taustalla vaikuttaa tuhansien vuosien historia, kulttuurit, uskomukset ja asenteet. Siihen liittyy paljon kerroksellisuutta, vastakkainasettelua, samaistamista, erottelua, lajittelua, kumppanuutta, kilpailua, rakkautta ja vihaa. Suhteemme on alati muuttuva, ja olemme tälläkin hetkellä elämässä länsimaissa uutta eläinkuvan murrosta, missä heitä ei enää tarkastella puhtaasti biologisina kokonaisuuksina vaan tuntevina yksilöinä. Kyllä, aion käyttää tässä blogitekstissä eläimistä termiä ”hän” ja ”he”.
Ajattelemme suhteemme eläimiin usein myös varsin yksipuoliseksi. Ihminen on tarkkailija ja vaikuttaja, subjekti, ja eläin tarkkailun ja vaikutuksen kohde, objekti. Emme kuitenkaan ole immuuneja toisen osapuolen vaikutuksille. Monet ovat jo varmasti kuulleet kuinka eläimen, yleensä koiran tai kissan, silittäminen laskee tutkitusti ihmisen pulssia ja stressitasoa. Vaikutus ei kuitenkaan jää pelkästään biologiselle tasolle.
Hans-nimisen hevosen uskottiin 1900-luvun alussa kykenevän toteuttamaan erilaisia matemaattisia laskutoimituksia. Selvisi kuitenkin, että Hans tarkkaili laskutehtävän antaneen henkilön elekieltä ja koputti kaviotaan niin kauan kunnes oikea vastaus, ja oikea tehtävänantajan reaktio, saavutettiin. Hans siis vaikutti laskutehtävän antaneen henkilön käyttäytymiseen saadakseen haluamansa lopputuloksen, tarkoituksenaan todennäköisesti saada herkkuja palkinnoksi. Roolit kääntyivät tilanteessa päälaelleen, missä Hans oli vaikuttaja sekä tarkkailija, ja ihminen vaikutuksen kohde. Suosittelen lukaisemaan Vinciane Despretin mielenkiintoisia artikkeleita Hansista ja muista vaikuttaneista eläimistä tarkemmin.
Perehdyin kandia kirjoittaessani myös kolmannenlaiseen vaikutuksen muotoon. Otherkin-nimiseen ryhmään kuuluvat henkilöt uskovat olevansa jollakin tapaa eläimiä tai muunlaisia ei-ihmisiä. Ryhmän jäsen saattaisi esimerkiksi uskoa, että hänellä on suden sielu. Hän kokisi omaavansa suden ominaisuuksia, psyykeen ja tarpeita, sekä kokisi näkevänsä maailman kyseisen eläimen tavoin. Hän olisi susi ihmisen ruumiissa.
Vaikka liike saikin alkunsa 1960-luvun lopussa, niin ajatuksena tämänkaltainen joustava identiteettikäsitys ei ole uusi. Monet vanhat animistiset, totemismiset ja shamanistiset perinteet ovat nähneet ihmisyyden ja sen rajat häilyvinä, missä varomaton metsämies saattoi muuttua luontoon eksyessään eläimeksi. Eläimet saattoivat myös olla kunnioitettuja kantavanhempia ja luojajumalia, jotka omasivat hyvinkin ihmisen kaltaisia ominaisuuksia. He saattoivat olla viisaita, ovelia, kostonhimoisia tai rakastavia kuten ihmisetkin. Ihminen oli vain yksi olento muiden joukossa eikä kovinkaan ainutlaatuinen taikka poikkeava.
Länsimaissa kristinuskon vakiintuminen vakiinnutti myös rajanvedon ihmisen ja eläimen välillä sekä loi hierarkkisen järjestyksen. Tätä voimisti entisestään valistuksesta seurannut luonnontieteiden nousu, missä ihminen nähtiin älyn ja sivistyksen huippuna ja eläin biologisena koneena. Vaikka ihmisen ja eläimen biologisia samankaltaisuuksia todettiinkin, niin vasta nykyaikainen post-moderni identiteettikäsitys on lähtenyt purkamaan kangistunutta ihmisen ja eläimen erontekoa. Eläimiä ei ainoastaan nähdä ihmisten kaltaisina, vaan ihminen myös eläimen kaltaisina. Tämä selittää osaltaan kenties myös sitä miksi eläinoikeusjärjestöjen vaikutus on voimistunut merkittävästi 2000-luvulla. Keskinäinen samankaltaisuutemme nähdään arvokkaana ja suojelun arvoisena, minkä takia myös muiden lajien olemassaoloa tulee kunnioittaa.
Gradua tehdessäni ongelmakseni aikoo todennäköisesti muuttua aiheen rajaaminen. Kuten lyhyessä kirjoituksessani käy ilmi, ihmisen ja eläimen suhde on hyvin monipuolinen, laaja ja niin mielenkiintoinen, että väkisinkin mieleni tekisi kattaa kaikki sen monipuoliset osa-alueet yksien kansien väliin. Kirjoittaminen, kuten koko graduprosessi yleensä, aikoo olla kiinnostava ja opettavainen kokemus. Enkä ole edes maininnut Euroopan ulkopuolisten kulttuurien eläinsuhteita ja -käsityksiä…
Vastaa