Kristinuskon Paholainen, Raamatullinen pääpiru, Helvetin valtias, joka tunnetaan myös nimillä Lucifer, Belzebub, Diabolus, Asmodeus, Belial tai Satan, on kiehtonut ihmisiä monien vuosisatojen ajan. Ajatellessamme tätä synkeää hahmoa liitämme siihen Helvetin lieskat ja viekkaan pukinpartaisen ihmisten kiusaajan. Näin ei kuitenkaan aina ollut! Myöhäiskeskiajalla, tarkemmin 1300 -luvulla käsitys kyseisestä hahmosta kasvoi aggressiiviseksi pahuuden voimaksi, jonka tavoitteena oli piinata mahdollisimman montaa ihmistä maanpäällä.
Kolme demonologista kirjaa
Tuleva gradu – tutkielmani tulee käsittelemään IV Lateraanikonsiilin kaanonin (1215), Dialogus miraculorumin (1219-1223) ja Malleus Maleficarumin (1486) sisältämiä demonologisia paholaiskäsitysiä ja niiden mahdollista suhdetta myöhäiskeskiajan noitavainoihin Keski-Euroopassa. Demonoligialla tarkoitetaan teologian dogmaattista suuntaa, joka tutkii paholaista, demoneita ja pahoja henkiä.
Tutkimukseni aineistoksi olen valinnut vuonna 1215 pidetyn neljännen Lateraanikonsiilin kaanonin, jossa muun muassa määriteltiin ensimmäistä kertaa Paholaisen ja demonien asema kristinuskossa . Toiseksi aikalaislähteekseni valitsin Dialogus miraculorumin (1219-1223), sillä sitä pidetään yhtenä merkittävimmistä lähteistä keskiajan kansankäsityksiin ja oppineiden viralliseen määritelmään uskosta ja paholaisen roolista. Kolmanneksi valitsin vuonna 1486 laaditun Malleus Maleficarumin, jonka demonologinen kuva Paholaisesta ja hänen kätyreistään noidista, sai äärimmäisen muodon, joka jäi voimaan kolmeksi vuosisadaksi Euroopassa.
Paholaiskäsityksen muutos
Paholaisen rooli muuttui myöhäiskeskiajalla merkittävästi. Varhaiskeskiajalla Paholaisen rooli muistutti enemminkin hänen kuvaustansa Vanhassa testamentissa, joka oli Jumalan vastustajan rooli, muttei kuitenkaan aktiivinen vihollinen. Keskiajan edetessä Paholaisen rooli muuttui vähitellen aggressiiviseksi pahuuden voimaksi, jonka tavoitteena oli piinata mahdollisimman montaa ihmistä maanpäällä.
Myöhäiskeskiajalla kirkon virallinen dogmi opetti, että Paholainen ja demonit oikeasti olivat olemassa, eivätkä ne olleet ainoastaan kansanuskon taikauskoisia näkemyksiä, vaan kirkon teologien virallisesti määrittämiä ilmiötä. Paholainen ja pahuus olivat todellinen sekä olennainen osa keskiaikaista järjestystä sekä maailmankuvaa. Virallinen uskomus määritteli Paholaisen päässeen ”elävien maailmaan”, josta hän onnistui houkuttelemaan mahdollisimman monta sielua mukaansa helvettiin.
”Euroopan noitavainot kuvataan kauheana tapahtumasarjana, jossa paholainen – olkoon sitten todellinen tai kuviteltu – sai poikkeuksellisen sijan ihmisen toimissa ja siis myös historiassa. Nähtävästi koskaan aikaisemmin tai myöhemmin paholaisen ei ole uskottu puuttuneen samalla voimalla ja kiihkeydellä ihmisten elämään kuin noitavainojen aikana. Monet uskoivat, että noitien liittokuntansa avulla paholainen oli aloittanut viimeisen ja pahimman hyökkäyksen kristikuntaa vastaan.” (Olli 2004, 244)
Lähteet:
Olli, Soili-Maria: ”Paholainen on minun veljeni”- Kirkon ja kansan Paholaiskuva uuden ajan alussa. Katajala-Peltomaa, Sari; Toivo, Raisa Maria (Toim.) Paholainen, noituus ja magia – kristinuskon kääntöpuoli: pahuuden kuvasto vanhassa maailmassa. (2015) Suomalaisen Kirjallisuuden Seura: Helsinki.
Vastaa