Se sattui ihan sattumalta. Sinä keväisenä päivänä etsin jotain, ihan mitä tahansa, mikä auttaisi minua löytämään graduni aiheen. Tapaamiseen oli jäljellä enää vain tunteja. Inhottava tunne kasvoi vatsassa. Se oli stressin ja hiljaisen pakokauhun piinaava yhtälö. Olo oli kuin tiiliskiven nielleellä, mutta tästä tunteesta huolimatta eteenpäin oli mentävä. Selasin aikaisemmin tehtyjä tutkimuksia kiinnostavasta aihealueesta. Hätääntyvät ajatukset poukkoilivat mielessä: mitä jos en pysty tähän? Työnsin ahdistavan ajatuksen sivuun, ja jatkoin matkaa syvemmälle tutkimusten hämmentävään maailmaan. Paras olisi olla ajattelematta turhia, ja puskea eteenpäin. En muista mitä tutkimuksia kahlasin läpi. En edes muista kuinka monta tutkimusta silmäilin, ennen kuin lamppu syttyi. Siinä se oli, se odotettu hetki. Se oli jotain, ihan mitä tahansa, eli juuri sitä mitä etsinkin: ristiriita.   

Ristiriita on mielenkiintoinen tutkimuksen lähtökohta. Näin olen ainakin kuullut. Jos kuitenkin ollaan rehellisiä, niin minua ei erityisesti innostanut löydökseni mielenkiintoisuus. Tärkeintä oli, että minulla oli jotain. Jotain, mihin tarttua, ja mistä aloittaa. Tuo jotain sai painavan tiiliskiven putoamaan, ja matkan alkamaan. 

Matkani alkoi sattuman kaupalla, mutta sattuma ei tulisi kantamaan matkaa päätökseen asti. Haparoiden, suurella epävarmuudella mutta varovaisen toiveikkaana, aloitin työstämään graduani eteenpäin. Ehkäpä tästäkin selvitään.

Nyt istun koneeni äärellä kahdeksan kuukautta myöhemmin. Tuo päivä on enää pelkkä kulahtanut muisto. Sen voitokkuus on hautautunut monien uusien sekä paljon suurempien ongelmien alle. Mukaan on mahtunut monia epätoivoisia hetkiä ja raskaita askelia. Lampun valo on himmentynyt…

Ei ole kuitenkaan syytä huolestua. Jos jotain olen oppinut näiden kahdeksan kuukauden aikana, niin sen, että graduprosessi on epätasainen matka. Mielialat muuttuvat, ja uudet tuulet puhaltavat alati. Vielä ei olla perillä. 

Graduprosessi on osoittautunut olevan kuin voimakkaasti virtaava joki. Sen pauhu ja voima vie eteenpäin, vaikka et olisi vielä valmis antautumaan sen vietäväksi. Se saa haukkomaan henkeäsi. Kun luulet oppineesi uimaan ja iloitset pinnalla pysymisestä, tuleekin mutkan takaa vielä voimakkaampi virtaus, joka imaisee sinut veden alle. Hetken aikaa pyörit vimmatusti vailla mitään kontrollia, mutta pian saat otteen jostain tukevasta. Nyt voi hetken hengähtää. 

Tätä on tapahtunut kerta toisensa jälkeen, mutta tässä ollaan: keuhkot täynnä vettä, mutta silti hengittäen. Onneksi olen oppinut, että tämä räpiköinti on täysin asiaan kuuluvaa. Sitä ei tarvitse pelätä.   

Haluaisin sanoa, ettei tuo jo alun metreiltä tuttu stressin ja hiljaisen pakokauhun tunne olisi minulle enää tuttu. Se on edelleen uskollinen vierailija, joka käy silloin tällöin ovella. Se on kuitenkin saanut nimen, gradustressi, eikä näin ollen enää pääse ottamaan minua haltuunsa, ja tiiliskivien lailla painamaan pohjamutiin asti. Gradustressi on osa tätä matkaa. Sen ymmärtäminen on tuonut vapauden olla ajoittain veden pinnan alla. Pitää muistaa vain rauhoittua ja hengähtää.

Matkan loppu kuitenkin jo häämöttää edessä, ja virta vie sinne vaikka väkisin – toivottavasti ennemmin kuin myöhemmin. Tulen päättämään matkan viisaampana, mutta en oppimieni tietojeni vuoksi, vaan ennen kaikkea oppimieni elämäntaitojen takia. Olen oppinut uimaan epävarmoissa vesissä ja samalla antamaan virran viedä.