Kirjoittaja: Heini Ahonen
”Olis vaan parempi, että uskonto poistettaisiin kokonaan koulusta” oli osa keskustelua, jonka kuulin muutama vuosi takaperin Helsinki-Turku-junassa matkatessani joululomilta takaisin opintojeni ääreen. Vastustin sisäistä Ulla Taalasmaatani ja laitoin vastamelukuulokkeistani podcastin soimaan, mutta kyseinen kommentti jäi mieleeni.
Uskonto jakaa mielipiteitä niin vakaumuksellisesti kuin oppiainenäkökulmastakin. Etenkin uskonnon oppiaine osana pakollista oppivelvollisuutta tuntuu pyörivän kausittain puheenaiheena ja se herättää paljon tunteita – sekä kansalaisaloitteita vaatien muutosta nykyiseen opetusmuotoon. Viimeisin kansalaisaloite koski elämänkatsomustiedon oppiaineen opiskelumahdollisuutta kaikille oppilaille, mutta se ei edennyt eduskunnan käsittelyyn. Vaikka kovaäänistä keskustelua oman uskonnon opetuksesta on käyty jo vuosikymmeniä, on oman uskontokunnan opetuskokonaisuus pysynyt samana kouluissa. Siltikin on hyvä huomauttaa, että Suomessa on tehty tutkimuksia integroidusta uskonnonopetuksesta.
Uskonnon oppiaineen ympärillä käyty keskustelu on kiinnostanut minua jo kauan ennen kuin aloitin luokanopettajaopintoni. Kiinnostus on kuitenkin kasvanut opintojeni aikana ja on ehkä suurimmillaan nyt, kun olen valmistumassa luokanopettajaksi sekä uskonnon aineenopettajaksi. Pohtiessani sivuaineen tutkielmani aihettani tiesin, että haluan sijoittaa sen koulumaailmaan ja uskonnon oppiaineeseen. Alkuperäinen tutkimusaiheeni keskittyi oppilaisiin, mutta aineistonkeruun haastavuus vaati minua muuttamaan näkökulmaani.
Löysin aiheeni, kun sijaistaessani peruskoulussa koulun opettaja hihkaisi riemusta kertoessani, että opetan mielelläni päivän uskonnon tunnit.
Miksi tämä aiheutti niin paljon iloa?
Peruskoulu ja uskonto oppiaineena
Ensimmäiset kuusi vuotta peruskoulussa uskontoa opettavat yleisimmin luokanopettajat. Luokanopettajakoulutus on keskimääräisesti viisivuotinen yliopistotutkinto, joka sisältää opettajan pedagogiset opinnot, sivuaineopinnot ja opetettavien aineiden monialaiset opinnot. Nämä monialaiset opinnot sisältävät jokaiseen peruskouluun kuuluvan oppiaineen, jonka didaktiikkaan paneudutaan muutaman opintopisteen verran. Näistä yksi on tietenkin uskonto.
Jo lähtökuopissaan kyseinen oppiaine on erilainen kuin muut; opiskelijan valitsema uskonnon kurssi määrää, mitä oppiainetta hän voi opettaa valmistuessaan. Omalla luokallani kaikki valitsivat tarjotun kurssin, joka oikeuttaa opettamaan evankelisluterilaista uskontoa. Opintojemme harjoitteluissa monet kuitenkin kokivat uskonnon oppitunnit haastaviksi suunnitella ja toteuttaa. Tämä johti siihen, että osa pyrki vaihtamaan uskonnon oppitunteja päittäin niiden kanssa, joilla uskonto oli sivuaineena tai jotka ”tiesivät” oppiaineesta enemmän.
Tällainen kuuman perunan heittely voi helposti johtaa siihen, että luokanopettaja valmistuu opettajaksi ilman kunnollista kokemusta uskonnon oppituntien toteuttamisesta. On myös selvää, että jos jostain asiasta ei ole kokemusta, on sen tekeminen haastavaa; omalta mukavuusalueeltaan on ikävä poistua. Onkin tutkimuksia, joiden mukaan luokanopettajat näkevät uskonnon olevan haastava oppiaine opettaa, mutta kuitenkin sen opettaminen nähdään tärkeänä. Oppiaineeseen liitetäänkin paljon tunteita, jotka liittyvät juuri aiemmin mainittuihin aiheisiin koskien sen muutosta, mitkä voivat heijastua opettajien haluun opettaa kyseistä ainetta.
Tutkielmani tarkoitus on tarkastella, mikä on tämänhetkisten luokanopettajaopiskelijoiden kokemus uskonnon opettamisesta: haluavatko he opettaa sitä, ja ovatko he omasta mielestään kykeneväisiä siihen? Onkin mielenkiintoista päästä tutkimaan, miten tulevat luokanopettajat mieltävät tämänhetkisen uskonnonopetuksen; useimmiten keskustellaan paljon siitä, miten asioiden pitäisi olla, eikä sitä, miten asiat hoidetaan nyt.