Tekijä: teeman

Teksti: Heidi Ristiluoma

Katsomusaineiden opetus. Ikivihreä keskustelun aihe, joka on puhuttanut Suomessa opiskelijoita, opettajia, akateemikkoja ja jo oppivelvollisuutensa täyttäneitä varsin pitkän aikaa. Jokainen keskustelijalle yhteistä tuntuu olevan asiantuntijuus erityisesti katsomusaineiden opetuksesta, sillä onhan lähes jokainen joskus itse istunut uskonnon tai elämänkatsomustiedon tunnilla. Vastauksia annetaan erityisesti siihen, millä tavalla opetus tulisi järjestää ja millainen on oppiaineen sisältö. Muutkin erilaiset kysymykset katsomusaineiden opetukseen liittyen herättävät paljon mielenkiintoa ja keskustelua. Se on yksi syy, minkä takia lähdin tekemään asiasta pro gradu -tutkielmaani ja tässä tekstissä haluan avata hieman lisää taustaa sille, miten päädyin tekemään pro graduni juuri tästä aiheesta ja miksi se on mielestäni tärkeää.

Vaikka uskonnonopetus keskustelun aiheena on ollut pinnalla pitkään, käydään sitä eri puolella Suomea hyvin eri lähtökohdista. Minulle itselleni pienen pohjoispohjanmaalaisen kaupungin kasvattina uskonto oli omissa lukio-opiskeluissani tavallinen oppiaine muiden joukossa. Paikkakunnan väestö oli siinä mielessä homogeeninen, että kaikki opiskelijat lähes poikkeuksetta osallistuivat samalle, yhteiselle uskonnon oppitunnille. Paikkakunnalla uskonnollinen monimuotoisuus näkyi lähinnä kristinuskon monimuotoisuudessa, etenkin herätysliikkeiden vahvana kannatuksena. 

Keskustelua elämänkatsomustiedon opiskelijoiden ja uskonnon opiskelijoiden välillä ei kouluissa siten syntynyt. Väittäisin, että suurin osa saman lukion opiskelijoista ei juuri edes tiennyt, että sellaista oppiainetta kuin elämänkatsomustieto olisi mahdollista opiskella, saati sitä, että joissain päin Suomea lukioissa on opiskelijoita, jotka opiskelevat katsomusaineenaan vaikkapa islamia tai bahá’í-uskoa.

Kirkko Sievissä Pohjois-Pohjanmaalla. Kuva: Heidi Ristiluoma.

Gradun aihe tarkentuu

Vuosia myöhemmin monen sattuman seurauksena päädyin opiskelemaan itse uskonnonopettajaksi Turun yliopistoon. Opintoihin kuuluva opetusharjoittelu tehtiin Turun Varissuolla sijaitsevalla normaalikoululla. Siellä katsomusaineiden moninaisuus näytti hyvin erilaiselta, kuin oman lukioaikani koulumaailmassa. Varissuolla etenkin lukiossa muissa kuin evankelisluterilaisen uskonnon oppitunneilla oli opiskelijoita huomattavasti enemmän. Harjoittelun aikana seurasin ensin takapenkistä kiinnostuneena etenkin yläkoulun islamin ja elämänkatsomustiedon tunteja ja myöhemmin keväällä myös opetin molemmilla tunneilla. Lukuvuoden kuluessa keskustelu katsomusaineiden opetuksesta tuli myös minulle konkreettisemmaksi.

Myöhemmin tutkiessani kirjallisuutta katsomusaineiden opetuksesta huomasin, että asiasta on kirjoitettu melko aktiivisesti. Etenkin viime vuosina fokus niissä näytti kuitenkin olevan suuresti monimuotoistuvissa, isoissa kaupungeissa. Pohdin mielessäni, että keskustelut vaikkapa vähemmistö uskontoihin kuuluvien oikeuksista oman uskonnon opetukseen tai ylipäätään uskonnon opetuksen tarpeellisuudesta eivät olleet yleisiä siellä alueella, jossa itse kasvoin. 

Haastattelemassa paikan päällä

Omassa pro gradussani halusin päästä keskustelemaan aiheesta ruohonjuuritason asiantuntijoiden pariin, jonka takia päädyin haastattelemaan kuutta pienten paikkakuntien lukioissa työskentelevää uskonnon ja elämänkatsomustiedon opettajaa. Heistä kaikki työskentelivät Pohjois-Pohjanmaalla. Ajattelin, että heillä, jos jollain, on kokemusta opetuksen monimuotoisuudesta, mahdollisista tulevaisuuden muutoksista sekä alueen katsomusaineiden opetuksen nykytilasta.

Suomalaisen yhteiskunnan jatkuva uskonnollinen ja kulttuurinen monimuotoistuminen tulevaisuudessa ainakaan hidastaa keskustelua uskonnoista ja koulun roolista katsomusaineiden opetuksessa. Toivon pro graduni tuovan lisää näkökulmaa suomalaisen yhteiskunnan monimuotoisuudesta ja alueiden keskinäisestä erilaisuudesta suurten yliopistokaupunkien rinnalle. Näkisin, että uskonnon ja elämänkatsomuksen opetuksen rooli tulevaisuudessa on aihe, joka vaatii ympärilleen lisää tutkimusta ja keskustelua etenkin, mikäli siirrymme kohti kaikille yhteistä katsomusoppiainetta. Olen toiveikas siitä, että pääsen osallistumaan tähän keskusteluun oman graduni kautta ja toivon, että se lisää ymmärrystä suomalaisten kaupunkien, opettajien ja lukio-opiskelijoiden tilanteesta.

Teksti: Tuomas Karmisto

Poliittinen uskonto

Kaikki tuntevat Adolf Hitlerin ja hänen kirjoittamansa, natsi-ideologian kiteyttävän teoksen Mein Kampfin – taisteluni. Natsismin ja fasismin ravisuttaen maailmaa sekä tutkijayhteisöä sodan jälkeen, pyrittiin äärimmäisten totalitaaristen ideologioiden perimmäistä olemusta selvittämään. Mitkä mekanismit selittävät ihmisten hurmosmaisen kiinnittymisen äärimmäisiin liikehdintöihin ja ajatuksiin? Tämä on aina kiehtonut minua. Mielenkiintoni ja tutkimusintressini kohde ei kuitenkaan sijaitse äärioikeiston kentällä, vaan täytyy ottaa useampi askel vasemmalle, kommunismin puolelle. Tutkin gradussani Kiinan puhemies Mao Zedongin (1893-1976) poliittista manifestia Pientä punaista kirjaa, jonka tulkitsen olevan malliesimerkki poliittisuskonnollisesta teoksesta.
Uskontotieteessä tutkitaan lyhyesti sanottuna ihmisen uskonnollista käyttäytymistä ja uskontojen olemusta. Uskonnon määritelmiä on varmasti yhtä monta kuin tutkijaa, mutta mielenkiintoisimman määritelmän tutkimukseni kannalta tarjoaa Émile Durkheim (1858-1917), joka redusoi uskonnon puhtaasti miksi tahansa tietyn yhteisön jakamiin merkitysjärjestelmiin, joihin kohdistetaan elämän suurin arvostus ja kunnioitus.

Italialaistutkija Emilio Gentile on tutkinut pitkään totalitaaristen liikkeiden olemusta ja huomannut niiden jakavan huomattavan paljon samanlaisia fundamentteja systeemejä, kuin uskonnoissa: Pyhitetyt eli sakraalisoidut merkitykset ja arvot, näitä ilmentävät ja yhteisöllisyyttä korostavat rituaalit, tiukat jakolinjat oikeaoppisuuden ja vääräoppisuuden välillä, tulevaisuussuuntainen ajattelutapa (palkinto odottaa uurastuksen jälkeen) ja kanonisoidut, eli pyhäksi tulkitut ja kootut teokset, jotka ilmentävät tätä “uskontoa”. Gentile määritti termin poliittisen uskonnon uudestaan vuoden 2001 teoksessaan La religioni della politica. Fra democrazie e totalitarismi kyseisten luokittelujen kautta, ja sitoi sen nimenomaan totalitaaristen poliittisten ideologioiden kenttään. Siitä lähtien käsiteen ympärillä on liikkunut uudestisyntyneesti paljon keskustelua, kiitosta ja kritiikkiä.

Miksi Mao?

Hitlerin Mein Kampf voisi edellä mainituilla luokituksilla olla poliittisuskonnollinen teos. Painomäärältään taisteluni kalpenee kuitenkin massiivisesti Pienestä punaisesta kirjasta. Pelkästään vuosina 1964-1976 Kiinan kulttuurivallankumouksen aikana, teosta painettiin arvioilta noin miljardi kappaletta. Vain Raamattua on painettu enemmän. Mikä tekee kyseistä kirjasta niin vaikutusvaltaisen ja samalla myös uskontotieteen näkökulmasta mielenkiintoisen tutkimuskohteen?

Puhemies Mao Zedong ajoi kiinalaisen maailmankuvan murrokseen. Maon noustessa kiinalaisen kommunistisen puolueen kiistattomaan johtoon 1920-luvulla, Maon henkilöhahmoon liitettiin yhä enenevissä määrin, miltei yliluonnollisia ominaisuuksia. Kaikki tämä palvonta ja henkilökultti kulminoitui Kiinan kulttuurivallankumouksessa, jonka aikana Mao usutti punakaartilaiset väkivalloin uusintamaan kiinalaista kulttuuria kohti kommunistiseen yhteiskuntaan – ihmisuhreja kaistamatta. Kaikki turmeltunut, vanhakantainen “feodaalinen” ja “imperialistinen” aines tuli tuhota. Tuhansia temppeleitä, reliikkejä, kirjoja ja perinteitä systemaattisesti kitkettiin kommunistisen utopian nimeen.

Kulttuurivallankumouksen ja kiinalaisten käsitykseen Maosta vaikutti valtavasti Maon Pieni punainen kirja (viralliselta nimeltään Otteita/Sitaatteja puhemies Mao Tse-Tungilta). Kirjaa ja siinä olevia sitaatteja tuli opetella ulkoa. Juna-asemien kuulutuksissa, tehdaskommuunien aamunavauksissa, jumpan yhteydessä, aamurukouksessa Maon muotokuvalle, uutislehtien sivuilla ja kouluissa kaikkialla tuli lukea Pienen punaisen kirjan sitaatteja.

Kirjoitetut merkitykset todellisuuden rakentajana

“Laajojen joukkojen omaksuttua Mao Tse-tungin ajatukset niistä tulee ehtymätön voimanlähde ja äärettömän voimakas henkinen atomipommi.” – Lin Biao, Kiinan vapautusarmeijan kenraali 16.12.1966. S. 14 Otteita Puhemies Mao Tse-Tungin Teoksista.

Mao Zedong oli huomattavan tuottelias kirjoittaja. Tunnetuimmat selonteot ja Marxilais-leninismin teoretisoinnit päätyivät sitaattien muodossa Pieneen punaiseen kirjaan. Gradussani olen erityisen kiinnostunut analysoimaan, miten kirjoitetut merkitykset ovat tulkittavissa poliittisuskonnollisena tekstinä, sekä toissijaisesti, miten koetut merkitykset vaikuttavat yhteisön maailmankuvaan ja sen myötä käyttäytymiseen. Kielelliset merkitykset, niin sanotut kuin kirjoitetutkin, luovat sosiaalista todellisuutta ympärillämme. Näitä merkitysyksiköitä kutsutaan diskursseiksi.

Tel Avivin Itä-Aasian tutkimuksen professori Mark Gamsa on tutkinut paljon kiinalaisessa kirjallisuudessa esiintyviä diskursseja, mutta huomauttaa, ettei kokonaisvaltaista maolaisuutta tutkivaa diskurssianalyysia olla tehty. Tutkimusartikkelissaan Gamsa painottaa, että maolaisuuden vallankumouksellisessa kielenkäytössä on hyvin vallitsevassa asemassa vastavallankumouksellisten demonisointi, kirjaimellisesti. Mao usein viittasi vastavallankumouksellisiin “käärmedemoneina” tai vastaavina, dehumanisointitarkoituksiin viittaavilla nimikkeillä. Vastakkainasettelu puhdasoppisiin maolaisiin ja vääräuskoisiin vastavallankumouksellisiin, on yksi keskeisimpiä teemoja Pienessä punaisessa kirjassa.

Tutkimukseni tarkoitus ei ole normatiivisesti osoittaa Pienen punaisen kirjan olleen vastuussa hirmuteoista, joita Kiinan kulttuurivallankumouksen aikana tehtiin. Tutkimukseni tarkoitus on puhtaasti ymmärtää tutkittavaa lähdemateriaalia. Analyysini kohteet gradun kirjoittamisen raameissa kohdistuu kolmeen alustavaan kirjassa esiintyvään diskurssiin: Moraalisiin velvoitteisiin, kommunistisen utopian rakentamiseen ja luotuun kahtiajakoon. Kyseisistä teemoista käsin tulkitsen tekstilähdettä suhteessa Gentilen poliittisen uskonnon teoreettiseen käsitteeseen. Koen graduni antavan hyödyllisen näkökulman myös nykykiinalaisen poliittisen johdon autoritääriseen poliittiseen filosofiaan, jonka historialliset juuret ovat maolaisuudessa.