Tekijä: tituma (Page 1 of 2)

DAMANHUR JA TEMPLES OF HUMANKIND: Vuorensisäisiä temppeleitä ihmisyyden kysymysten alkulähteillä

16 toukokuun, 2023 / tituma / 0 Comments

Saana Niemi

Matka ekokylään

On lokakuu vuonna 2019.

Makaan kivisellä lattialla valtavassa salissa, jonka seinät ja katto ovat koristeltu mosaiikkimaisesti värikkäästä peililasista. Seinän vierustalla saksalainen nainen soittaa äänimaljaa, jonka kumea väreily tuntuu jokaisessa kehoni kolkassa. Välillä suljen silmäni, välillä avaan ne ja annan niiden vaeltaa pitkin koristeellista salia, tutkien jokaista mosaiikin palasta. Ajattelen päässäni, että kaikenlaisiin tilanteisiin sitä voikin ajautua elämässä, kun on utelias. Nyt uteliaisuus on johdattanut minut yhteen Pohjois-Italian vuoristokylistä sekä ulkopuolelta katsottuna aivan tavallisen vuoren sisään, joka kuitenkin kätkee sisäänsä upeita temppeleitä.

Palataan ajassa taaksepäin vuoteen 2017. Olen hyvin erilaisissa maisemissa, Keuruun ekokylässä Keski-Suomessa. Ekokylä tai ekoyhteisö merkitsee tarkoituksella perustettua urbaania tai agraaria yhteisökeskittymää, jonka asukkaat pyrkivät ilmentämään elintavoissaan neljää eri kestävyyden muotoa: sosiaalista, taloudellista, kulttuurista ja ekologista. Ekokylissä viimeiseksi mainittu saa yleensä muita enemmän painoarvoa, etenkin huolen ilmastonmuutoksesta vuoksi. Olen saapunut kylään tekemään haastatteluja kandin tutkielmaani varten, ja tarkoituksenani on selvittää millaisia uskonnollisuuden tai henkisyyden piirteitä ja kokemuksia ekokylän asukkaat liittävät ekologisuuteen ja luonnonmukaiseen elämäntapaan.

Istun kahden asukkaan kanssa kylän yhteisessä ruokailutilassa ja keskustelemme Suomen ekokylistä. Toinen asukkaista nousee pöydästä ja hakee kirjahyllystä vanhan kirjan, jonka sinikultaisessa kannessa lukee Damanhur. Hän avaa kirjan eteeni ja alkaa selata sivuja, joilla on valokuvia toinen toistaan upeammista, taidetta pursuavista temppelisaleista. Niiden yhteinen nimi on Temples of Humankind – Ihmisyyden temppelit.

”Tämä ekokylä on Italiassa. Nämä kaikki temppelit on kaivettu salassa vuoren sisään ja salaisina ne pysyivätkin 16 vuoden ajan. Suomessa ei mitään tällaista olekaan”, hän ihastelee.

Nykyjärjestelmien kyseenalaistamista ja omien yhteisöjen luomista

Kirjoitan nimen Damanhur muistiin, enkä saa kirjan kuvia unohdettua. Uskonnollinen ja henkinen mystiikka ovat kiehtoneet minua aina, ja Damanhurissa yhdistyvät egyptiläinen ja New Age -henkinen mystiikka, ekokylälle ominaiset arvot, taide sekä yhteisöllisyys. Omia yhteisöjään yhteiskunnan ulkopuolelle tai rajapinnoille perustavat ihmiset ovat kiinnostavia kyseenalaistaessaan vallalla olevan järjestyksen ja arjen oravanpyörän sekä etsiessään olemassaolollemme syvempää merkitystä. Heidän toimintaansa ajava voima on niin vahvaa, että he ovat valmiita näkemään vaivaa omien yhteisöjen perustamiseen ja ylläpitämiseen. Damanhurilaiset ovat olleet valmiita näkemään oikein erityistä vaivaa kantamalla kiveä ja soraa ämpärikaupalla vuoren sisältä rakennustalkoissa.

Yhteiskuntajärjestelmän laajempaa kyseenalaistamista on vauhdittanut myös keskustelu ilmastonmuutoksesta sekä sen torjuntaan vaadittavista systemaattisista muutoksista. Ihminen nykyisessä hierarkiassa erotetaan luonnosta ja ympäristöstä erilliseksi – jopa sen yläpuolelle – mutta todellisuudessa se ei ole edes mahdollista. Hengitämme ilmaa ja tarvitsemme vettä, jotka ovat suoraan ympäristön ja luonnon tarjoamia elinehtoja. Kaupunkiympäristö seinästä tulevine sähköineen ja hanasta tulevine vesineen saattaa olla omiaan etäännyttämään tästä tosiasiasta.

Mielenkiinnon kohteesta gradun aiheeksi

Gradussani tutkin Temples of Humankind -temppelien taidetta ja niissä esiintyvää ekokriittistä sanomaa. Haluan saada tutkimuksessani selville syitä, jotka ovat keränneet Damanhurin ihmiset jaetun aiheen äärelle sekä yhteisön näkemyksiä ihmisyydestä ja sen liittymisestä ympäröivään maailmaan. Ihmisyyden temppelit jo nimenä kutsuvat ihmisiä palaamaan perustavanlaatuisten olemassaoloa sekä ihmisyyden jaettua kokemusta koskevien kysymysten äärelle.

Halusin graduaiheeni liittyvän jollain tavalla ilmastonmuutokseen, sillä se on ihmiskuntaa ja luontoa ennennäkemättömällä tavalla kohtaava yhteinen uhka. Tieteellisestä yhdenmielisyydestä huolimatta ilmastonmuutos jakaa ihmisiä useisiin eri leireihin. Voisin kuvitella, että ekokylissä yhteinen jaettu huoli ja sen eteen tehty toiminta tuo ihmisille turvaa. Toiminta on omiaan kamppailemaan huolen aiheuttamaa lamaantumista vastaan ja se voi koostua päivittäisistä kestävistä elämäntavoista omavaraisuuden tavoittelemisesta kulutuksen vähentämiseen – tai vuoren sisään salaisten temppeleiden rakentamisesta ja niissä voimaantumiseen.

Kun kirkonkellot soivat, vaan missä kaikuu rukouskutsu? Islamin ilmentymistä koskevat ongelmat Suomessa

26 huhtikuun, 2023 / tituma / 0 Comments

Johannes Rantanen

Islam on maailman toiseksi suurin uskonto ja myös Suomessa se on kasvattanut suosiotaan viime vuosikymmeninä. Tämä on herättänyt keskustelua islamin ja julkisen tilan välisestä suhteesta Suomessa. Islamin ja julkisen tilan ongelma Suomessa liittyy erityisesti kysymykseen siitä, miten muslimien uskonnolliset perinteet ja käytännöt sopivat yhteen suomalaisen yhteiskunnan normien ja arvojen kanssa. Suomessa on voimassa uskonnonvapaus, joka tarkoittaa sitä, että jokaisella on oikeus harjoittaa omaa uskontoaan ja ilmaista uskonnollisia vakaumuksiaan. Tämä oikeus koskee myös muslimeja.

Kuitenkin islamin uskonnolliset perinteet ja käytännöt voivat olla ristiriidassa suomalaisen yhteiskunnan normien ja arvojen kanssa. Esimerkiksi naisten pukeutumisessa on eroja suomalaisen ja islamilaisen kulttuurin välillä. Monet muslimit pitävät huivia ja pitkää vaatetusta osana uskonnollista pukeutumistaan, kun taas Suomessa on yleisesti hyväksyttyä, että naiset voivat pukeutua vapaasti ilman peittävää vaatetusta.

Toinen keskustelua herättävä asia on rukoushuoneiden ja moskeijoiden rakentaminen Suomeen. Muslimit ovat vaatineet lisää rukoushuoneita ja moskeijoita, jotta he voivat harjoittaa uskontoaan. Tämä on herättänyt vastarintaa joissain piireissä, jotka pelkäävät islamin laajamittaista leviämistä Suomessa. Erityisesti moskeijan tunnusmerkkinä pidetty, viidesti päivässä minareetista kuulutettava rukouskutsu, on nähty ongelmalliseksi ja ”ei-suomalaiseksi”. Turun tuomiokirkon kellojen varttitunnin välein kuultava sointi ei sen sijaan esimerkiksi herätä minkäänlaista keskustelua julkisen tilan rikkomisesta, tai sitä ei nähdä ongelmana: niin ”suomalaiseksi” ja ympäröivään yhteiskuntaan kuuluvaksi se koetaan.

Muslimeilla on oikeus harjoittaa omaa uskontoaan, siinä missä muulla tahansa uskonnollisella yhteisöllä – yleisesti asetettujen lakien ja säädösten mukaisesti. Rukoushuoneiden ja moskeijoiden rakentamisen suhteen on nähty erityisesti poliitikkojen näkökulmasta tarve löytää tasapaino muslimien tarpeiden ja suomalaisten yhteiskunnan arvojen välillä. Yhteensovittaminen sitten onkin ollut vaikeampaa. Aina juhlapuheet, käytäntö ja tavoitteet eivät ole kohdanneet. Surullisenkuuluisa esimerkki tästä on Helsinkiin kaavailtu suurmoskeijahanke, joka kaatui osin omiin epäselvyyksiinsä.

Tutkimukseni aiheena on tarkastella suomalaisen yhteiskunnan asemoitumista ja suhtautumista islamin ilmentymiseen ja näkymiseen julkisessa tilassa sekä sitä, millainen suhde muslimiyhteisöllä on Suomeen ja suomalaisuuteen. Miksi nimenomaan islamin näkyminen ja ilmentyminen koetaan Suomessa ongelmalliseksi ja miten tämä keskeisesti linkittyy nimenomaisesti islamilaisten rukoilukäytänteiden ympärille. Tätä kautta itseäni kiinnostaa tutkia erityisesti sitä problematiikkaa, joka liittyy uskonnon spatiaalisen ulottuvuuden suhteeseen, päätöksenteon ja lainsäädännön, ihmisoikeuksien ja uskonnonvapauden harjoittamisen välillä oleviin suhteisiin ja ristiriitoihin.

Euroopan muslimiyhteisöihin liittyvät kysymykset ovat kahden viime vuosikymmenen aikana olleet huomattavan kiinnostuksen kohteina niin suuren yleisön kuin tutkijoidenkin keskuudessa. Jatkuvasti julkisuudessa esillä oleva ja käytävä keskustelu yhteiskunnallinen ja poliittinen keskustelu on saanut tutkijat tekemään perusteellisia tutkimuksia tästä kysymyksestä. Muun muassa Suomessa tätä tematiikka on tutkinut Turun Varissuon kaupunginosan näkökulmasta Marko Juntunen teoksessaan Matkalla islamilaisessa Suomessa (2020).

Tarve rakentaa uusia rukoushuoneita ja moskeijoita nousee ajankohtaiseksi myös Suomessa mitä todennäköisimmin lähitulevaisuudessa, erityisesti Helsingissä ja mahdollisesti myös muissa Suomen isoissa kaupungeissa, kuten Tampereella ja Turussa, joissa on merkittävä muslimivähemmistö. Jo käytössä olevat tilat käyvät tai ovat jo käyneet liian pieniksi tai eivät muuten sovellu enää käyttötarkoitukseltaan uskonnonharjoittamiseen täysimääräisesti.

Suomessa evankelisluterilainen kirkko ja kristinusko määrittävät ja rakentavat pitkälti juhlakalenterimme, käyttämämme kielen ja sanonnat, kaupunkimme silhuetin, visuaalisen kuvastomme, tapamme ja tottumuksemme: kulttuurimme. Sen takia onkin kiinnostavaa pohtia ja tutkia miten itsellemme jossakin määrin edelleen vieras kulttuuri kuten islam, ja muslimit ovat osa 2020-luvun yhteiskuntaamme ja millä tavoin esimerkiksi uskonnonharjoittaminen ja sen näkyminen on sallittua, haluttua ja toivottua erityisesti osana katukuvaamme.

Kohti tasa-arvoisempaa työelämää katsomusten vuosikellon avulla

13 maaliskuun, 2023 / tituma / 0 Comments

Adele Virta

Vuosikello – tuo työelämää jaksottava apuväline, jossa on koottuna kaikki tärkeät päivämäärät ja tapahtumat koko vuodelle. Vuosikelloihin kootaan yleensä organisaation tai yrityksen vuosittaiset tapahtumat, kuten esimerkiksi osavuosikatsaukset, tilinpäätös, tärkeät kokoukset ja erilaisten projektien vaiheet. Monissa vuosikelloissa mainitaan myös arkivapaat ja tärkeät juhlat, jotka hyvin usein pohjautuvat Suomessa kristinuskoon. Voisiko vuosikellossa olla tilaa myös muiden katsomusten tärkeille, vuotta jaksottaville tapahtumille, kuten juhlille?

Jouluna töihin – lähtölaukaus aiheen valikoitumiseen

Tutkimukseni aihe syntyi, kun ”jouduin” jouluaattona töihin. Tämä kismitti minua todella ja aloin pohtimaan tarkempia syitä tuntemuksilleni. Ajatuspolkuni johdattikin minut siihen lopputulemaan, että koska joulu on itselleni ja perheelleni tärkeä juhla, en haluaisi viettää sitä toisarvoiselta, siinä hetkessä tuntuvassa työvuorossa, vaan juhlistaa juhlaa perinteikkäästi, sekä merkitysten kera yhdessä perheeni kanssa. Aloin miettimään myös, kuinka suuresti vuosittaisilla juhlilla on ainakin itselleni merkitystä elämässä ja kuinka turhauttavalta tuntuu viettää niitä työpaikalla, jossa pääpaino on aina työnteossa. Myös ulkopuolisuuden- tai toiseuden tunne kuului vahvasti kokemukseeni, se kuinka muut voivat viettää yhdessä aikaa tärkeän asian yhdistämänä, kun itse joutuu keskittymään työhön. Reiluuden nimissä on mainittava, että juhlana työskentelystä maksetaan usein parempaa palkkaa, esim. 100 % parempi palkka normaaliin päivään verrattuna.

Mikäli työpaikalla huomioitaisiin katsomuksellinen diversiteetti, jossa hypoteettisesti eri katsomusten juhlat sijoittuisivat ajallisesti eri kohtiin, voitaisiin esimerkin kaltaiset tapaukset painaa minimiin ja edistää työntekijöiden työssä viihtymistä. Miksi emme siis hyödyntäisi katsomuksellista diversiteettiä ja tekisi siitä resurssin, kun elämme joka tapauksessa jatkuvien parannusten maailmassa?

Arki ja juhla

Arki ja juhla on erotettu toisistaan kulttuurisin keinoin, jotka kytkeytyvät vahvasti johonkin katsomukseen tai uskontoon – suomalaisen yhteiskunnan kontekstissa kulttuurinen jaottelu perustuu pitkälti kristinuskoon. Yhteiskunta on kuitenkin alati muuttuva organismi, ja myös Suomessa evankelisluterilaisuuden hegemoninen asema, katsomusten patriarkkana elää muutosten aikakautta. Toisin sanoen tämä tarkoittaa, että suomalaiseen katsomusten kenttään on rantautunut paljon uusia katsomuksia ja uskontoja, jotka haastavat evankelisluterilaisuutta ja väistämättä muovaavat koko yhteiskunnan arvoja ja asenteita. Kun erilaiset katsomukset ja uskonnot kohtaavat, niiden edustajat hyötyisivät, jos arki ja juhla yhä eroteltaisiin kullekin katsomukselle tyypillisellä tavalla, jolloin olisi todennäköistä, etteivät juhlat menisi päällekkäin. Juhla, jota tiettynä ajankohtana vietetään tietyssä katsomuksessa voi toisessa edustaa ajallisesti tavallista arkea, sekä päinvastoin. Mikäli tällaista tietoutta hyödynnettäisiin esimerkiksi vuorosuunnittelussa, ei syntyisi harmistusta siitä, ettei pääse osallistumaan itselle merkityksellisiin elämää – ja vuotta jaksottaviin juhliin.

Kohti tieteellistä tutkimusta

Katsomusten vuosikellon tavoitteena on kartoittaa yhden yrityksen tai organisaation työntekijöiden tärkeiksi kokemat, vuotta jaksottavat juhlat ja edistää näin työpaikan tasa-arvoa sekä tietoisuutta eri katsomuksista. Työntekijöiden vastausten pohjalta muodostuu aineistoni, jonka kokoan katsomusten vuosikelloon. Työntekijät täyttävät lomakkeen, jossa on avoimia kysymyksiä heidän katsomuksestaan ja toiveita, miten katsomus tulisi huomioida työpaikalla. Lähestyn aineistoa sekä kvalitatiivisesti, että kvantitatiivisesti ja kokoan niiden pohjalta pyöreän mallisen katsomusten vuosikellon, jossa on toiveet siitä, miten mihinkin katsomukseen toivotaan milloinkin suhtautuvan. Lisäksi haen aineiston tueksi tieteellistä kirjallisuutta eri katsomuksista ja työelämää käsittelevistä teoksista. Tutkimuksen tärkeimpiä käsitteitä ovat mm. meritokratia, jatkuva kehitys (PDCA-sykli), maailmankatsomus, uskonto ja työelämä. Tutkimuskysymykseni on melko yksinkertainen; Millainen katsomusten vuosikello yritykselle muodostuu? Alakysymyksinä toimivat: Mitkä katsomukset nousevat työntekijöiden keskuudesta ja miten niihin toivotaan suhtauduttavan yrityksessä?

Katsomusten vuosikello voi onnistuessaan toimia parhaassa tapauksessa yritykselle tai organisaatiolle konkreettisena kilpailuetuna työmarkkinoilla, joka ottaa arjessaan huomioon erilaiset työntekijät.

Seksuaalivähemmistöt helluntaiseurakuntien polttopisteessä

11 maaliskuun, 2023 / tituma / 0 Comments

Kuva: Reea Viitasalo

Uskonnon ja seksuaalisuuden suhde on ajaton teema julkisessa keskustelussa, mutta asetelma on edelleen melko kaksijakoinen, jolloin seksuaalivähemmistöön kuuluminen ja kristillisessä yhteisössä toimiminen nähdään toisensa poissulkevina.

2010-luvulla tarkastelun kohteeksi ovat nousseet seksuaalivähemmistöjen asema uskonnollisissa yhteisöissä, eheytyshoidot, hoitokokoukset, konservatiivinen seksuaalietiikka ja Aito avioliitto -liikehdintä.

Ihmisoikeuksien toteutuminen ja seksuaalieettiset kysymykset sekä uskonnollisen yhteisön luomat olemisen tavat aiheuttavat hankauskohtia yhteisöjen sisällä. Uskonto vaikuttaa kulttuurin tavoin vahvasti seksuaalieettisiin kysymyksiin ja uskonnolliset perinteet ovat kytköksissä sekä sukupuolen että seksuaalisuuden normittamiseen ja valtarakenteisiin.

Helluntailaisuus luo muiden uskonnollisten yhteisöjen tavoin raamit normin mukaiselle ja siitä poikkeavalle seksuaalisuudelle. 12.1.2021 julkaistun Suomen helluntaikirkon seksuaalietiikkaa koskevan kannanoton mukaan avioliitto on miehen ja naisen välinen liitto, joka on Jumalan säätämä ja luomisessa asetettu. Näin myös seksuaalisuus ja seksi rajautuu miehen ja naisen väliseen avioliittoon ja siitä poikkeaminen yhdistetään kannanotossa ihmisen “turmeltumiseen”.

Kannanotossa tunnustetaan seurakuntaan kuuluvat seksuaalivähemmistöt, mutta samalla homoseksuaalisuuteen viitataan elämäntapana ja seksuaalisuutta lähestytään ratkaisukeskeisesti. Kannanoton mukaan helluntailaisuudessa suhtaudutaan seksuaalivähemmistöön kuuluviin ihmisiin kunnioittavasti, mutta pidetään Raamatun opetuksesta kiinni. Seksuaalinen suuntautuminen hyväksytään näennäisesti, mutta homoseksuaalisen identiteetin mukaista elämää pidetään turmiollisena. Tämä luo jännitteen avoimen homoseksuaalisuuden kohtaamiselle seurakuntien sisällä.

Seksuaalisuuden ympärille punoutuu sisäistetty vaikenemisen kulttuuri, sillä helluntailaisuudessa suhtaudutaan homoseksuaalisuuteen ominaisuutena, jota ei saa käytännössä toteuttaa. Se on pidettävä piilossa, vaikka se onkin kollektiivisen arvioinnin kohteena. Seksuaalisuuden kieltäminen ja sen pitäminen vääränlaisena on hyvin haavoittavaa ja johtaa kohtuuttomiin kompromisseihin yhteisön sisällä sekä tuottaa merkittäviä riskejä hyvinvoinnille.

Seksuaalivähemmistöön kuuluvat ovat raportoineet kohtaamisistaan helluntaiseurakuntien vanhimpien kanssa. Toisia on kehotettu menemään nuorena naimisiin vastakkaista sukupuolta olevan kanssa, sillä sen on katsottu eheyttävän seksuaalisuutta. Toiset ovat raportoineet eronneensa seksuaalisen suuntautumisensa vuoksi seurakunnasta, sillä ovat pelänneet seksuaalisen suuntautumisen paljastuvan seurakunnalle. Monet elävät kulissiavioliitoissa, käyvät eheytysleireillä ja rukoilevat Jumalaa poistamaan vääränlaisen himon itsestään.

Seksuaalivähemmistöön kuuluvat helluntailaiset nostavat kuitenkin esiin dialogisuuden, empatian, sensitiivisyyden ja avoimen keskustelukulttuurin kaipuun sekä seksuaalisuuteen kytkeytyvän tabuluontoisuuden ja vaikenemisen kulttuurin purkamisen seurakunnissa.

On mahdollista, että suhde homoseksuaalisuuteen on muuttumassa myös länsimaisissa seurakunnissa. Vapautunutta liikehdintää, sosiaalista oikeudenmukaisuutta, radikaalia inklusiivisuutta ja LGBTQ -yhteisön tukemista on ollut havaittavissa helluntaikarismaattisissa liikkeissä, kuten Fellowship of Affirming Ministries, Fellowship of Reconciling Pentecostals International ja Freedom 2be -yhteisöissä.

Vaikka yhteisöt ovat kansainvälisiä, niiden toiminta on keskittynyt pääosin Yhdysvaltoihin. Yksittäiset pastorit ovat korostaneet seksuaalisuuden monimuotoisuutta ja kasvattaneet suvaitsevaisuutta helluntaiyhteisöjen sisällä. Lisäksi moninaiset tavat tarkastella Raamattua, erityisesti feministiset raamatuntulkinnat ovat kasvattaneet ymmärrystä homoseksuaalisuutta kohtaan. On mahdollista, että LGBTQ -asioista keskustelu etenee helluntailaisuudessa samalla tavalla kuin esimerkiksi aiemmin jyrkästi tuomittu avioeroa koskenut keskustelu ja vähitellen tulkinnat pyhistä kirjoituksista muuttuvat sallivimmiksi ja vapaammiksi.

On käytävä yksittäisiä seurakuntia laajempaa dialogia niistä toimintatavoista, jotka mahdollistavat seksuaalisuuteen perustuvan toiseuttamisen, syrjinnän ja hengellisen väkivallan. Seurakunnissa seksuaalivähemmistöön kuuluvat tulee nähdä osana yhteisöä, tasavertaisina ja kokonaisina ihmisinä, ei seurakuntien ulkopuolisina “muina” tai vähemmistöryhmän edustajina.

Voidaankin pohtia, miten helluntaiseurakunnat aikovat huomioida seksuaalivähemmistöön kuuluvat jäsenet seurakunnissaan ja omissa toimintatavoissaan ja miksi seksuaalivähemmistöön kuuluvat seurakuntalaiset tulevat sivuutetuiksi heistä käydyissä keskusteluissa. Sen sijaan, että seksuaaliseen suuntautumiseen keskittynyt puhe olisi ratkaisukeskeistä, voitaisiin kysyä, miten seurakunnassa voitaisiin kohdata eritaustaiset ihmiset.

Helluntaiseurakunnissa on mahdollisuuksia toimia inklusiivisemmin, ilman vaatimusta seksuaalisen suuntautumisen tai omaa identiteettiä vastaavan elämän muuttamisesta.

Seurakunnan työntekijöiden toimijuutta turvapaikkatyössä tarkastelemassa

11 maaliskuun, 2023 / tituma / 0 Comments

Julia Jansen

Uskontotieteen opintoja aloittaessani syksyllä 2018 ja siitä seuraavina vuosina koin pienen paniikin siitä, miten mikään ei tuntunut loksahtavat niin sanotusti ’’omaksi jutukseni’’. Ympärilläni pystyin näkemään humanististen alojen hienouden – laajat mahdollisuudet yhdistää mielenkiinnonkohteita ja tutustua todella erikoisiin, myös poikkitieteellisiin ilmiöihin. Ajauduin koronavuosien aikana suorittamaan monikulttuurisuuden opintokokonaisuutta sivuaineena puoliksi vahingossa ja siitä alkoi matka kohti sitä ’’omaa juttuani’’ opinnoissani.

Kanditutkielman aihetta valitessa huomasin nopeasti palaavani aina aiheeseen Suomen evankelisluterilaisen kirkon ja seurakuntien osasta yhteiskunnassamme. Päädyin tekemään hyvin pintapuolisen katsauksen Suomen kristillisten kirkkojen ja seurakuntien osallistumisesta turvapaikkatyöhön. Palasin ajattelemaan aihetta uusiksi 2022 keväällä graduaiheita valitessa. Tiesin, miten paljon tulisin nauttimaan kirjoitusprosessista niin sanotusti omalla kentällä – uskontososiologian käsitteitä pyöritellen, monikulttuurisuuden laaja-alaisuutta tutkien, maahanmuuttotyön teemoissa sekä käsitellen uskonnollisen instituution merkitystä yhteiskunnassa.

Aloitin sillon parhaimmalla vaihtoehdolla minkä näin eli kirjoittamalla alustavaa tutkimussuunnitelmaa kahden eri aiheen väliltä. Kun huomasin kirjoittavani jo liki flow-tilassa monta sivua tekstiä nykyisestä aiheestani toisen aihepiirin pyöriessä edelleen otsikon tasolla, tiesin heti minkä aiheen valitsisin. Aiheeni paikantuu uskontososiologiselle kentälle, minkä esimerkiksi suomalainen sosiologi Erik Allardt tiivistää ytimekkäästi tutkivan yhteiskunnallisten olojen vaikutusta uskontoon sekä uskonnon vaikutusta yhteiskunnallisiin oloihin.

Toimijuuden rakentumista tutkimassa

Tutkimuksessani tarkastelen Salon seurakunnan työntekijöiden toimijuuden rakentumista vastaanottokeskuksissa 2015–2023. Toimijuuden valitseminen ohjaavaksi käsitteeksi oli luonnollinen valinta, koska se käsittää sisällään juurikin yksilön suhdetta ympäristöön, kykyä tehdä (tai olla tekemättä) päätöksiä sekä sosiaalisten verkkojen muodostumisen. Kun kirjoitusprosessia alkaa olla takana jo melkein puolet, voin myös lisätä toimijuuden itsessään olevan äärimmäisen moniulotteinen ja keskusteltu käsite.

Toimijuus käsitteenä vastaavanlaisissa tutkimuksissa on osittain kritisoitu, koska sen on katsottu edistävän länsimaalaista vapauden ja itsenäisyyden romantisointia eikä sen katsota ottavan huomioon yksilön resursseja toimijuuden käsittämiseen tai miten paljon ympäristömme todellisuudessa ohjaa päätöksentekoa. Tämänkaltainen ajattelu on tuonut haasteensa, mutta toisaalta laajentanut omaa käsitystäni siitä, miten tarkastella ihmisen valintojen muodostumista. Haluankin tarkastella rakentumista prosessina, joka ajoittuu aikaan ennen, aikana ja jälkeen toimijuuden.

Olen kotoisin Salosta ja seurannut rutkasti alueella syntyneiden ja toimineiden vastaanottokeskuksien tilanteita vuodesta 2015 alkaen. Tiedän alueen evankelisluterilaisen seurakunnan (tai kuntien, kyseessä on 12 eri seurakunta-alueesta koostuva kokonaisuus) toiminnasta pintapuolisesti esimerkiksi rippikoulun kautta, mutta nykyisin asuinalueeni muututtua Salosta Turkuun en koe enää juurikaan sisäpiiriläisyyttä kyseiseen seurakuntaan tai sen toimintaan.

Haluan gradussani selvittää sen, mistä kaikista pienistä rakennuspalasista muodostuu seurakunnan työntekijän toimijuus turvapaikkatyössä. Ammatillisen identiteetin merkitys, koulutus, sosiaaliset suhteet, osallisuus, toimnan järjestäminen, vapaaehtoisuus, uskonnollinen toimijuus….. lista asioista, joiden näen mahdollistavan koetun toimijuuden on pitkä. Haastatteluaineistot voivat, ja todennäköisesti tulevatkin, tarjoamaan näkökulmia mitä en itse osaisi ajatellakkaan.

Miksi aihe on tärkeä?

Varsinaisesti mielenkiintoni aiheeseen lisääntyi myös helmikuun 2022 jälkeen, kun Venäjä aloitti sotilaallisen hyökkäyksen Ukrainaan. Tämä käynnisti ikään kuin uuden aallon turvapaikanhakijoiden ja pakolaisten saapumisessa Suomeen, nopealla aikataululla. Seurasin kiinnostuneena mediakeskustelua aiheesta ja aloin miettimään, miten paljon nopeammin toiminta organisoitui nyt kuin 2015 aikana. Voisiko olla mahdollista, että vastaavanlaisissa tilanteissa tulevaisuudessa Suomi pystyisi tarjoamaan apuaan yhä tehokkaammin? Uskon vahvasti, että kaikkien aspektien tutkiminen voi auttaa kehittämään vastaanottokeskuksien toimintaa ja sen malleja, vaikkei juuri evankelisluterilaisen seurakunnan työntekijöiden osuus tulisi ensimmäisenä mieleen. Yksi keskeinen aspekti ovat tekijät eli työntekijät, jotka tulevat toimimaan eri taustoista saapuneiden kanssa nopeastikkin muuttuvissa tilanteissa.

Mediassa on tuotu usein esille vakava tilanne siitä, miten esimerkiksi ilmastonmuutoksen seuraukset tulevat aiheuttamaan vakavia seurauksia alueille, missä resurssit elämiseen ovat muutenkin rajalliset. Ilmastokriisi tulee lisämään niin sanottua ilmastopakolaisuutta, kun tulvat, ääriolosuhteet sekä kuivuus tulevat ajamaan ihmiset liikkeelle asuinalueiltaan. Myös kiristyneet tilanteet sekä Euroopassa että sen ulkopuolella voivat mahdollistaa tulevaisuudessa tilanteita, joissa Suomeen saapuu apua tarvitsevia yli resurssien. Tällöin olisi tärkeää, että pohjamme ja ymmärryksemme nopeassa auttamisessa olisivat jo rakentuneet.

Punaisen kolmion palvontaa vai varteenotettava opinahjo?

9 helmikuun, 2021 / tituma / 0 Comments

Suvi Virtanen

”Ovatko steinerkoulujen opettajat käyneet päivääkään opettajankoulutusta?” ”Mitä on eurytmia ja ketä se hyödyttää?” ”Onko teillä samanlaiset ylioppilaskokeet kuin muissakin kouluissa?” ”Miksi naapurin lapsi on opetettu kuvaamataidossa piirtämään pentagrammeja ja punaisia kolmioita?” ”Rukoiletteko oppitunnin alussa ja palvotte välituntisin Rudolf Steinerin kuvaa?”

Koska steinerkouluissa opetuksen yhtenä ohjenuorana käytettävä steinerpedagogiikka perustuu Rudolf Steinerin ajatteluun, antroposofiaan, on sillä varmasti tietynlainen kalske ihmisten ja instituutioiden keskuudessa, jotka eivät esimerkiksi ole olleet steinerkoulussa tai eivät siitä juuri tiedä.

Monilla ihmisillä on paljon erilaisia mielikuvia ja jopa täysin väärää tietoa liittyen steinerkouluihin, joita kuitenkin nykyään ympäri maailmaa on jo yli 1000, Suomessakin yli 20. Steinerpedagogiikka muiden vaihtoehtopedagogiikkojen ohella on siis suosiotaan kasvattava ja ihmisiä kiinnostava aihe. Se on myös herättänyt kiinnostusta sen sovellutuksista kunnalliseen koululaitokseen.

Vaihtoehtopedagogiikasta ei kuitenkaan ole tehty juuri tutkimusta, minkä takia tämänkin pro gradu- tutkielman aihe on myös mielenkiintoinen. Vaihtoehtopedagogiikat, kuten myös steinerpedagogiikka, perustuvat pohjimmiltaan 1700-luvulla vaikuttaneen valistusfilosofi Jean-Jacques Rousseaun ajatuksiin lapsikeskeisestä kasvatuksesta, jossa kasvatuksen tulisi alkaa lapsesta ja luonnosta ennemmin kuin aikuisesta ja yhteiskunnasta. Ylipäätään vaihtoehtopedagogiikassa usein korostetaan toiminnallisuutta, luonnonmukaisuutta, opetuksen eläväisyyttä ja lapsen kasvamista omaksi persoonalliseksi itsekseen.

Kasvava kiinnostus

Kuitenkin Steinerin ajatuksiin pohjautuvat steinerpedagogiikka on herättänyt ihmisissä myös uutta kiinnostusta. Antroposofia voidaan lukea länsimaisen esoterian piiriin, josta on viime vuosina tehty paljon tutkimusta, sekä vuonna 2020 ilmestynyt Tiina Mahlamäen ja Nina Kokkisen toimittama kokoomateos Moderni esoteerisuus ja okkultismi Suomessa. Ilmiö kiinnostaa monia lukijoita ja kokijoita.

Omassa gradututkielmassani aion selvittää, millaisia käsityksiä ja näkemyksiä liittyen steinerkouluihin ja siellä opettajana toimimiseen steinerkoulujen luokan- ja aineenopettajat kohtaavat. Toteutan tutkimusaineiston keräämisen opettajien haastatteluilla, jotta saisin muodostettua ilmiöstä yksityiskohtaista kuvaa. Pyrin selvittämään, millaisia erilaisia käsityksiä opettajat ovat työhönsä liittyen kohdanneet, miten he ovat näihin reagoineet, ja onko erilaisilla käsityksillä ja näkemyksillä vaikutusta opettajien ammatti-identiteettiin. Olennaista tutkielmassani ovat juuri opettajien omat kokemukset; haluan selvittää, miltä niin sanotusti ulkopuolelta tulevat erilaiset näkemykset opettajista tuntuvat.

Oma kiinnostukseni tutkimusaiheeseen virisi oman steinerkoulutaustani perusteella. Olen käynyt ala- ja yläasteen sekä lukion Turun Steinerkoulussa, ja pidin sitä paikkaa ja ilmapiiriä itselleni sopivana. Kuitenkin olen nähnyt, että kokemukset steinerkouluista (niin oppilaiden, vanhempien, ulkopuolisten kuin jopa opettajien keskuudessa) tuppaavat jakaantumaan eri ryhmiin; positiivisiin, negatiivisiin ja neutraaleihin. Tutkielmassani haluaisin tutustua ilmiöön syvemmin juuri opettajien näkökulmasta, sillä opiskelen itsekin opettajaksi. Muistan myös omilta kouluajoiltani oppilaiden ja opettajien yhdessä käymät keskustelut, joissa kummastelimme ihmisten eriskummallisia näkemyksiä koulustamme.

Ristiretkitarinoita tutkimassa

9 helmikuun, 2021 / tituma / 0 Comments

Kuvitus Antiokian taistelusta (lähde: https://commons.wikimedia.org/wiki/File:Krizaci_neverici.jpg)

Sanni Lilja

Historiallisia ristiretkiä ajatellessa voi mieleen nousta kuva ryhdikkäästä joukosta vaaleaan asuun pukeutuneita kristittyjä vastassaan aseistautunut ja tummanpuhuva vihollisarmeija. Mielikuva on yleinen niin kuvataiteessa, kirjallisissa kertomuksissa, kuin tiettyyn pisteeseen asti virallisessa historiankirjoituksessakin ristiretkiä käsitellessä. Asetelma on kuitenkin enemmän tai vähemmän tarkoituksella tuotettu, ja sen tuottaminen on alkanut jo kyseisenä aikakautena värikkäiden sotatarinoiden muodossa

Ristiretkistä

Ristiretket olivat keskiajan loppupuolella suosittuja Jumalan nimessä tehtyjä sotaretkiä kristinuskon ja kristittyjen vihollisia vastaan. Sotimismuoto syntyi Euroopassa noin 1100-luvun ympärillä, ja tukevoittikin asemansa yhtenä uskonnonharjoituksen muotona seuraavan reilun sadan vuoden aikana. Sodan ollessa kirkon pään, eli Jumalan sijaisen, hyväksymä se todella toimikin kirjaimellisena uskonnonharjoituksena, ja kansalaiset pyhittivät osallistuessaan omia syntejään ja näin varmistivat pääsynsä taivaaseen.

Ristiretkien virallinen aikakausi sai alkunsa ensimmäisestä ristiretkestä, joka oli käynnissä 1095–1099, ja kyseisten vuosien aikana eri puolilta Eurooppaa lähteneet sotajoukot valloittivat itselleen alkuperäisen tavoitteensa, eli arabien vallassa olleen pyhän kaupungin Jerusalemin, sekä muutamia lisäalueita matkalla sinne. Kyseinen retki nähtiinkin tästä syystä suurena menestyksenä, mutta se kätki sisäänsä myös reilusti menetyksiä, vastoinkäymisiä ja kuolemaa niin itse ristiretkeilijöille, heidän vastajoukoilleen kuin sivullisillekin.

Ristiretkikertomuksista

Ensimmäisen ristiretken ajalta on säilynyt kertomuksia, joissa ristiretkelle itse osallistuneet ja siitä toisen käden kautta kuulleet kertovat kokemistaan ja kuulemistaan asioista retkeen liittyen. Kertomukset ovat hyvin latautuneesti ja värikkäästi kirjoitettu, ja niissä pröystäillään väkivallalla, ylistetään oman puolen joukkoja sekä halveksutaan ja väheksytään vastapuolta. Kertomuksien sisällön lisäksi niissä erityisen kiinnostavaa on se, miksi ne on kirjoitettu niin kuin ne on kirjoitettu. Esimerkiksi se, miten ja millaisilla ilmauksilla ja sanoilla asioista ja henkilöistä puhutaan, kertoo paljon niiden takana piilevistä asenteista. Näin on mahdollista päästä käsiksi siihen, millaisia suhtautumisia ja mielikuvia ristiretkeä ja sille osallistuneita kohtaan kyseisellä ajalla oli.

Ristiretkikertomuksista voidaankin siis tutkia niiden retoriikkaa eli sitä, millaisia mielikuvia teksteissä rakentuu ristiretkestä ja sen eri osajoukoista. Yksinkertaisimmillaan kiinnitetään huomiota siihen, millä sanoilla eri asioihin viitataan, sillä esimerkiksi jo vastustajalla ja vihollisella on sanoina erilainen lataus. Lisäksi taustoituksella selvitetään enemmän vaikkapa ajan kirjoitustyylistä, joka itse tapahtumien ja vallitsevien asenteiden lisäksi vaikutti myös paljon siihen, millä tavoin asioita kirjattiin ylös. Keskiajan kirjoituksessa yleistä oli eräänlainen pröystäilevyys ja tarinamaisuus, jolla haluttiin korostaa tarinoiden konkreettisten tapahtumien sijasta niistä saatavia opetuksia tai elämänohjeita. Tämän takia pienet yksityiskohdat kuten päivämäärät tai lukumäärät eivät olleetkaan niin olennaisia tai välttämättä edes oikeita, vaan katse suunnattiin suurempaan kuvaan.

Historia ja nykypäivä

Ristiretket oman aikansa kuplassa toimivat hyveellisenä ja oikeutettuna puhdistuksena, mikä nykyajasta katsottuna saattaa näyttäytyä absurdina. Kärjistetyn ristiretkiaatteenkin taakse piiloutuu tuttuja inhimillisiä tunteita ja tavoitteita omaan kontekstiinsa puettuina. Ilmiö siis kytkeytyy osaksi laajempaa kokonaisuutta, ja tämän takia sen ymmärtäminen vaatii sen ja sitä ympäröivän maailman syvempää tutkimista. Samanlaisia ajatus- ja oikeutusmalleja on myös nähtävissä maailmassa tänäkin päivänä, joten aiheen ymmärtämisestä saamme samalla eväitä myös tulevaan.

Tattarisuon noitien magia

9 helmikuun, 2021 / tituma / 1 Comment

Tattarisuon ensimmäinen löytö 1930. Kuvaaja: Pietinen. Lähde: Museovirasto

Toni Brander

Tutkin valmisteilla olevassani pro gradu -tutkielmassa 1930-luvulla Helsingissä vaikuttanutta noitapiiriä.

Vuonna 1931 Helsingin Malmin kaupunginosassa sijaitsevasta Tattarisuon lähteestä löydettiin lukuisien vainajien ruumiinosia. Poliisitutkimusten edetessä selvisi, että irti leikatut ruumiinosat olivat peräisin Malmin linjahaudoista, joihin haudattiin Helsingin vähävaraisia. Lähteen ruumislöydöt ja linjahaudoilla tapahtuneet silpomiset tultiin tuntemaan päivälehtien sivustoilla ”Tattarisuon mysteerinä”.

Media nosti syytettyjen penkille vuorotellen niin vapaamuurareita, Ruusu-Risti -järjestön, Malmin alueen mustalaisväestöä, lääketieteen opiskelijoita, Harjun ruumishuoneen työntekijän, kierteleviä poppamiehiä, kuin myös erään helsinkiläisen makkaratehtailijan. Näistä epäillyistä vahvimman jäi elämään vapaamuurareihin ja ”knallipäisten herrasmiesten” salaseuroihin liitetyt teoriat, jotka ovat tänä päivänä jo osa vapaamuurareita koskevaa folklorea.

Sensaationhakuisen päivälehdistön suureksi pettymykseksi kävi ilmi, että hautarauhaa Malmilla oli rikkonut taikauskoisissa tarkoitusperissä toiminut helsinkiläisestä rahvaasta koostunut noitakultti, eivätkä kansainvälisten ja elitististen salaseurojen arvovaltaiset herrasmiehet.

Kansanomaista rituaalimagiaa ja ruumissinettejä

Helsingin tuomiokunta tuomitsi Malmin ruumiinsilpomistapauksesta ajomiehenä Helsingin Kalliossa työskennelleen Vilho Kallion ja tämän johtaman noitapiirin. Myös Poppa- ja Noita-Kallio nimillä tunnetun kansanparantajan noitakulttiin kuului ”Maailman Herraksi” ja Perkeleeksi julistautunut satamatyöntekijä Ville Saari, Hilma Sundberg, siivoojana työskennellyt Hilda Friman, ompelijatar Ida Maria Widen, sekä hänen avioton poikansa Johan Ilmari Hedman.

Noitapiirin monimutkaisilta vaikuttaneet maagiset rituaalit syntyivät, kun Noita-Kalliolta selvännäön taidon oppinut Widen alkoi kanavoimaan näkyjä henkimaailmasta. Vilho Kallio yhdisti Widenin saamia näkyjä omaan tietoonsa magiasta ja noituudesta. Noitapiirin johdattavana voimana toimi Kallion omistama loitsukirja, ”Mooseksen 6. ja 7. kirja”, joka tunnettiin kansan keskuudessa paremmin ”Mustana Raamattuna”. Noita-Kallion johdolla köyhät hengentieteilijät loivat rituaalejaan yhdistämällä Mustan Raamatun loitsuja Widenin saamiin käskyihin henkimaailmasta.

Tattarisuon noidat. Syksyllä 2020 ottamani valokuva rikospoliisin asiakirjoista Kansallisarkistossa.

Mooseksen 6. ja 7. kirja on yksi tunnetuimmista kansanomaisista grimoireista eli loitsukirjoista, jota on käytetty aina Yhdysvaltojen mustan väestön keskuudessa harjoitetun voodoon parista eurooppalaisen rahvaan harjoittamiin maagisiin rituaaleihin. Teos sisältää hepreankielisiä maagisia sinettejä, juutalaisesta mystiikasta ammennettuja käytäntöjä ja reseptejä, sekä maagisia psalmeja.

Mustan Raamatun sinetit yhdistyivät Tattarisuon noitapiirin mytologiassa Widenin näkyihin irti leikatuista ruumiinosista. Laskemalla ”ruumissinettejä” Tattarisuon lähteeseen noitapiiri uskoi saavuttavansa maagisia päämääriään. Rituaalien taustalla oli lukuisia niin henkilökohtaisia, kuin myös sosiaalisia ja poliittisia syitä. Heidän päämäärinään oli löytää aarre Tattarisuon lähteestä, ratkaista Widenin entisen puolison kiistanalainen perintöasia, estää Lapuan liikkeen eteneminen Helsinkiin, sekä käydä okkultistista sotaa teosofeja ja vapaamuurareita vastaan.

On helppo nähdä, miksi Musta Raamattu puhutteli Kallion köyhiä noitia, sillä se sisältää mm. kuvauksen ”Jupiterin kuudennesta taulusta”, jonka kerrotaan auttavan kaikissa käräjäasioissa. Tämän on varmasti puhutellut Wideniä ja Noita-Kalliota, jotka ovat magiansa avulla pyrkineet voittamaan oikeustaistelun noitapiiriä koskevassa perintöjupakassa. Tutkimukseni yhtenä päämääränä onkin selvittää, miten noitapiirin harjoittama magia heijastuu laajempaan kansanomaisen magian harjoittamisen kontekstiin.

Disinformaatiota ja maagisia rituaaleja – Noitapiirin okkulttinen sota vapaamuurareita vastaan

Tutkimukseni toisena päämääränä on selvittää, minkälaisia tarkoitusperiä varten Tattarisuon noitapiiri teki maagisia rituaalejaan. Syytetyt kertoivat poliisikuulustelujen aikana, että yksi syy rituaalien taustalla oli vapaamuurareiden ja teosofien vastustaminen. Noitapiirin mukaan nämä tahot edustivat pahaa ja vahingollista hengentiedettä, ja he pyrkivätkin käyttämään kyseisten järjestöjen maagisia rituaaleja heitä itseään vastaan. Helsingin tuomiokunnan ja rikospoliisin asiakirjat eivät tarkemmin paljasta, miksi noidat kokivat nämä hengentieteelliset seurat uhkina.

Vapaamuurareihin kohdistunut viha kumpusi luultavasti suomalaisen kansanperinteen tarinoista, joissa järjestön jäsenet kuvailtiin usein sydämettömiksi porvareiksi, jotka riistivät köyhiä itse Saatanalta saaduilla maagisilla voimillaan.

Noitien okkulttinen sota ei kuitenkaan rajoittunut vain hämärän jälkeen salassa tehtyihin rituaaleihin, vaan he hyödynsivät okkulttisessa taistelussaan myös disinformaation levittämistä. Vapaamuurareita kohtaan kohdistuneet epäilyt saivat nimittäin alkunsa, kun kotimaisen äärioikeiston äänekkäin lipunkantaja everstiluutnantti Paavo Susitaival lähetti kirjelmän oikeuskanslerille, jossa hän syytti sisäasiainministeri von Bornin peitelleen vapaamuurareiden osuutta Tattarisuon ruumislöytöihin.

Susitaipaleen todisteina olivat kaksi asiakirjaa, joista toinen oli noitapiirin selvännäkijän Ida Widenin antama lausunto, jossa hän kertoi suomalaisten poliitikkojen vapaamuurarikytköksistä, sekä vapaamuurareiden harjoittamista rituaaleista, joissa käytettiin ruumiinosia. Widen onnistui väärällä valallaan nostamaan vapaamuurarit päivälehtien epäiltyjen listalle ja samalla kääntämään huomion pois noitapiirin omasta toiminnasta. Noitapiirin levittämällä disinformaatiolla oli kauaskantoisia seurauksia, sillä Tattarisuon tapaus varjosti arvovaltaisen herrakerhon mainetta useiden vuosikymmenien ajan.

Takaisin luontoon

9 helmikuun, 2021 / tituma / 0 Comments

Luontosuhde on ajankohtainen puheenaihe. Ympäristöongelmat osoittavat, että ihmiskunnan luontosuhde on vääristynyt. Ympäristötietoisuus laajenee vuosi vuodelta, mutta muutokset ovat hitaita. Tämä on johtanut monenlaisiin reaktioihin ja ympäristöaktivismin muotoihin. Mielenosoitukset, kulutusvalinnat ja kansainväliset ilmastokokoukset ovat näkyviä ilmiöitä. Yksi ratkaisu on ollut elämäntapamuutos ja paluu luonnonläheisen elämäntavan pariin. Mikä saa ihmisen ylittämään ympäristöystävällisen ajattelun ja teon kuilun? Minkälainen on läheisen luontosuhteen maailmankatsomus?

Hyvä elämä

Esimoderni aikakausi oli maapallon kantokyvyn kannalta ihanteellista aikaa. Ei siis ole yllättävää, että monet hakevat inspiraatiota menneisyydestä elämän merkitystä sekä kestävyyden ja luonnollisuuden ehtoja pohtiessa. Perinteinen maaseudun omavaraistalous pyrkii toimimaan materiaalistisesti kestävällä tavalla, ja nykytiedon valossa voi parhaimmillaan rikastuttaa ympäristönsä biodiversiteettiä. Vastaavanlaiset elämäntavat kutsuvat yhä useampia. Maallemuutto-liike ei ole uusi ilmiö, vaikka tämän moderni ilmentymä onkin merkittävällä tavalla 1960-luvun vastakulttuurillisen liikehdinnän perua. Luonnon kaipuu, henkinen etsijyys ja yleinen tyytymättömyys valtakulttuuria kohtaan onkin monen elämäntapamuutoksen taustalla. Myös koronakevät herätti kiinnostusta omavaraisuutta ja maallemuuttoa kohtaan, mutta muuttovirta kaupunkeihin on edelleen voimakkaampi.

Pro gradu -tutkielmassani tarkastelen luonnonmukaisten omavaraistalouksien luontosuhteita ja elämäntapaa suomalaisessa kontekstissa. Tutkimukseni selvittää, minkälaisia merkityksiä tutkimuksen kohteena olevat henkilöt antavat luonnolle, minkälaisena ihminen koetaan osana luontoa, sekä minkälaisia henkisiä tai uskonnollisia ulottuvuuksia luontosuhteisiin ja elämäntapoihin liittyy. Lähtökohtana tutkimukselle on yleinen ympäristöhuoli ja uskomus siitä, että vastaavanlaiset elämäntavat ja -polut lisääntyvät tulevaisuudessa ympäristöön ja hyvinvointiin liittyvien huolien, asenteiden ja arvojen muuttuessa. Lähtökohta tutkimukselle on myös henkilökohtainen, sillä olen pitkään ollut kiinnostunut kestävistä, vaihtoehtoisista ratkaisuista ja elämäntavoista.

Maallemuutto ei välttämättä itsessään ole ympäristöteko, mikäli se esimerkiksi lisää merkittävällä tavalla yksityisautoilua. Ongelmat ovat syvemmällä yhteiskunnan rakenteissa, maailmankatsomuksissa, ehdollistumisissa. Monenlaisia ratkaisuja tarvitaan, myös kestävää kaupunkikulttuuria. Periaatteet ovat kuitenkin samat. Kestävää luontosuhdetta kunnioittavat periaatteet ovat sovellettavissa kaikkiin ympäristöihin. Kompromissit ovat kuitenkin välttämättömiä.

Ihminen ja luonto

Ympäristöongelmien taustalla vaikuttaa ihmiskeskeinen maailmankuva. Tämän oireita ovat pitkään jatkunut ympäristön tuho ja luonnon välineellistetty arvo. Ihminen ja luonto, luonto ja kulttuuri, nähdään erillisinä kategorioina. Tämä siitä huolimatta, että maapallon ekosysteemi on riippuvuussuhteiden verkosto, olemme samojen luonnonlakien alaisia, ja yhdessä muodostamme maapallon biösfäärin. Luonto on kuitenkin monelle ensijsijaisesti paikka, johon mennään, jota katsotaan, jota käytetään. Vain harvat haluavat elää luonnon ehdoilla.

Suomalaiset tunnetaan luonnonläheisenä kansana. Suomalainen luontosuhde ilmenee varsinkin kesämökkikulttuurin sekä jokamiehenoikeuksien tarjoamien monien mahdollisuuksien kautta. Metsät, kansallispuistot ja erämaat ovat tehneet vaeltamisesta ja retkeilystä suositun harrastuksen. Näin ollen myös luontokokemuksien vaikutukset hyvinvointiin tunnetaan hyvin. Luonto rauhoittaa, antaa voimaa, parantaa vastustuskykyä, ja päiväkotilapsia kehoitetaan möyrimään metsämaassa.

Pyhä luonossa

Toisille luonto on pyhä. Itsessään arvokas. Luonto voi toimia symbolisena keskuksena, jonka kautta lähestytään erilaisia uskomuksia ja maailmankatsomuksia. Metsä voi olla paikka, jossa koetaan yhteenkuuluvuutta johonkin itseään suurempaan, jossa ymmärretään todellinen itsemme. Luontohenkisyys on inhimmillinen ominaisuus, sillä luonnossa ovat juuremme, ja sieltä löytyy vanhimmat uskomusjärjestelmämme. Merkittävää on myös se, että monet maailmanuskonnot, jotka omalta osaltaan ovat vaikuttaneet antroposentrisen maailmankuvan rakentumiseen, ovat ottaneet luontosuhteet ja kestävän kehityksen tavoitteet tarkastelun kohteeksi. Luontohenkisyyttä löytyy monenlaisesta kulttuurillisesta toiminnasta, kuten kirjallisuudesta, luontodokumenteista, populaarikulttuurista, sekä ympäristö- ja new age-liikkeestä. Nämä ilmiöt kertovat uskonnollisten ja luonnontieteellisten maailmankuvien symbioosista. Tämä kaikki puolestaan tarjoaa monenlaisia mahdollisuuksia uskontotieteelliselle tutkimukselle.

Vettä keuhkoissa ja tiiliskiviä vatsassa – sukellus graduprosessiini

9 helmikuun, 2021 / tituma / 0 Comments

Se sattui ihan sattumalta. Sinä keväisenä päivänä etsin jotain, ihan mitä tahansa, mikä auttaisi minua löytämään graduni aiheen. Tapaamiseen oli jäljellä enää vain tunteja. Inhottava tunne kasvoi vatsassa. Se oli stressin ja hiljaisen pakokauhun piinaava yhtälö. Olo oli kuin tiiliskiven nielleellä, mutta tästä tunteesta huolimatta eteenpäin oli mentävä. Selasin aikaisemmin tehtyjä tutkimuksia kiinnostavasta aihealueesta. Hätääntyvät ajatukset poukkoilivat mielessä: mitä jos en pysty tähän? Työnsin ahdistavan ajatuksen sivuun, ja jatkoin matkaa syvemmälle tutkimusten hämmentävään maailmaan. Paras olisi olla ajattelematta turhia, ja puskea eteenpäin. En muista mitä tutkimuksia kahlasin läpi. En edes muista kuinka monta tutkimusta silmäilin, ennen kuin lamppu syttyi. Siinä se oli, se odotettu hetki. Se oli jotain, ihan mitä tahansa, eli juuri sitä mitä etsinkin: ristiriita.

Ristiriita on mielenkiintoinen tutkimuksen lähtökohta. Näin olen ainakin kuullut. Jos kuitenkin ollaan rehellisiä, niin minua ei erityisesti innostanut löydökseni mielenkiintoisuus. Tärkeintä oli, että minulla oli jotain. Jotain, mihin tarttua, ja mistä aloittaa. Tuo jotain sai painavan tiiliskiven putoamaan, ja matkan alkamaan.

Matkani alkoi sattuman kaupalla, mutta sattuma ei tulisi kantamaan matkaa päätökseen asti. Haparoiden, suurella epävarmuudella mutta varovaisen toiveikkaana, aloitin työstämään graduani eteenpäin. Ehkäpä tästäkin selvitään.

Nyt istun koneeni äärellä kahdeksan kuukautta myöhemmin. Tuo päivä on enää pelkkä kulahtanut muisto. Sen voitokkuus on hautautunut monien uusien sekä paljon suurempien ongelmien alle. Mukaan on mahtunut monia epätoivoisia hetkiä ja raskaita askelia. Lampun valo on himmentynyt…

Ei ole kuitenkaan syytä huolestua. Jos jotain olen oppinut näiden kahdeksan kuukauden aikana, niin sen, että graduprosessi on epätasainen matka. Mielialat muuttuvat, ja uudet tuulet puhaltavat alati. Vielä ei olla perillä.

Graduprosessi on osoittautunut olevan kuin voimakkaasti virtaava joki. Sen pauhu ja voima vie eteenpäin, vaikka et olisi vielä valmis antautumaan sen vietäväksi. Se saa haukkomaan henkeäsi. Kun luulet oppineesi uimaan ja iloitset pinnalla pysymisestä, tuleekin mutkan takaa vielä voimakkaampi virtaus, joka imaisee sinut veden alle. Hetken aikaa pyörit vimmatusti vailla mitään kontrollia, mutta pian saat otteen jostain tukevasta. Nyt voi hetken hengähtää.

Tätä on tapahtunut kerta toisensa jälkeen, mutta tässä ollaan: keuhkot täynnä vettä, mutta silti hengittäen. Onneksi olen oppinut, että tämä räpiköinti on täysin asiaan kuuluvaa. Sitä ei tarvitse pelätä.

Haluaisin sanoa, ettei tuo jo alun metreiltä tuttu stressin ja hiljaisen pakokauhun tunne olisi minulle enää tuttu. Se on edelleen uskollinen vierailija, joka käy silloin tällöin ovella. Se on kuitenkin saanut nimen, gradustressi, eikä näin ollen enää pääse ottamaan minua haltuunsa, ja tiiliskivien lailla painamaan pohjamutiin asti. Gradustressi on osa tätä matkaa. Sen ymmärtäminen on tuonut vapauden olla ajoittain veden pinnan alla. Pitää muistaa vain rauhoittua ja hengähtää.

Matkan loppu kuitenkin jo häämöttää edessä, ja virta vie sinne vaikka väkisin – toivottavasti ennemmin kuin myöhemmin. Tulen päättämään matkan viisaampana, mutta en oppimieni tietojeni vuoksi, vaan ennen kaikkea oppimieni elämäntaitojen takia. Olen oppinut uimaan epävarmoissa vesissä ja samalla antamaan virran viedä.