Tekijä: tituma (Page 2 of 2)

Digitaalisia kameja ja kirkkoja – Uskonnot japanilaisissa roolipeleissä

9 helmikuun, 2021 / tituma / 1 Comment

Muistan istuneeni nuorempana sohvalla katselemassa, kuinka ystäväni pelasi Final Fantasy X -peliä, ja saavuimme tilanteeseen, jossa paljastui, että uskonto, jota useampi pelin hahmo on uskollisesti seurannut pelin alusta lähtien, olikin korruptoitunut ja paha. Myöhemmin pelin lopulla vielä paljastui, että hahmo, jota uskonto oli palvonut jumalana, oli kaiken pahan takana, ja täytyi tappaa. Tämä oli itselleni ensimmäinen kerta kun näin japanilaisen roolipelin kuvauksen uskonnosta.

Tämän jälkeen olen pelannut useita japanilaisia roolipelejä, joissa uskonto on tullut esille sekä hyvässä että pahassa. On ollut itselleni mielenkiintoista seurata, kuinka uskonto, aihe, joka yleensä länsimaisissa roolipeleissä jää pienempään asemaan, toistuu japanilaissa peleissä kerta toisensa jälkeen sekä teemana että pohjamateriaalina. Ja tietysti oli hauskaa nähdä asia, joka kiinnosti itseäni jo valmiiksi, olevan niin keskeisessä asemassa mediassa, josta pidän. Tämä ei kuitenkaan ollut ensimmäinen gradun aiheeni, vaan päädyin aiheeseen pitkän mietinnän ja aikaisemman nyt hylätyn aiheen työstön manailun jälkeen.

Uskontoa vieraissa maailmoissa

Uskonnot, joita peleissä esiintyy, ovat usein ainakin jollain tasolla inspiroituja oikean maailman uskonnoista, mutta se, millaisen aseman ne saavat omassa maailmassaan ja pelien tarinassa, voi olla hyvin erilainen kuin niiden malliesimerkki. Vastaavasti oikean maailman uskontoja voidaan esittää fantastisella tavalla tai käyttää välittämään merkityksiä.

Esimerkiksi oman graduni toisena aiheena olevan Final Fantasy 14 -pelin sisällä esiintyy Ishgardin Pyhä Istuin, uskonnollinen valtio, jossa on piirteitä keskiajan vatikaanista, mutta laupean rauhan uskon sijaan kyseessä on pysyvässä osatilassa oleva uskonkiihkoilijoiden asuttama valtio, jonka politiikkaan pelaaja päätyy osallistumaan.

Toisaalta Shin Megami Tensei -pelisarja taas on tunnettu siitä, että se käyttää uskontoa ja mytologiaa vapaasti, antaen Thorin ja ilmestyskirjan valkoisen ratsastajan esiintyä samassa maailmassa. Shin Megami Tensein hyvin vapaa uskonnollisten ja mytologisten hahmojen käyttö voi vaikuttaa kaoottiselta, mutta peli käyttää jumalhahmoja ja uskontoa kantamaan tarinaa, joka on luotu erityisesti urbaanin fantasia genren konseptin ”kaikki myytit ovat totta” pohjalle. Näin kumpikin peli käyttää uskonnon konseptia eri lailla, välittämään erilaisen tarinan uskonnon avustamana.

Digitaalisten pelien tutkimus.

Pohjimmiltaan itse koen sen sekä kiinnostavaksi että merkittäväksi, miten eri kulttuurit kuvaavat uskontoa eri viestinnän keinojen avulla. Digitaalisten pelien tutkimus on vielä suhteellisen nuori, monitieteellinen tutkimusala, jonka sisällä uskontotieteelläkin on jo sijansa. Päädyin aiheeseeni ”Miten uskonto näkyy japanilaisissa roolipeleissä” juuri aikaisemman kiinnostukseni kautta. Mielestäni aihe on tärkeä, koska sen kautta voi tarkastella sitä, miten japanilainen kulttuurikenttä käsittelee uskontoja, millaisia rooleja uskonnolla on, ja miten tarkkoja kuvauksia uskonnosta saa pelien kautta. Tämä antaa mielestäni tavan perehtyä kulttuuriin digitaalisten pelien linssin kautta, antaen tien ymmärtää kulttuuria enemmän. Digitaaliset pelit ovat myös hyvin menestyvä median muoto, mikä antaa pelien levitä laajalle ja usealle kielelle, mikä mielestäni on hyvä lisäsyy perehtyä siihen, millaisen kuvan japanilaiset pelit antavat uskonnoista ja uskonhahmoista.

Millainen on äärimmäisyysihminen?

12 joulukuun, 2019 / tituma / 0 Comments

Mitä eroa on radikaalilla ja radikalismilla? Voiko kasvissyönti olla radikaalia tai voiko se olla radikalismia?

Mikä on radikaalia?

Iltapäivälehtiä lukiessaan saattaa usein törmätä radikaali-sanan monikäyttöisyyteen. Esimerkiksi suomalainen iskelmälaulaja on vähentänyt juomistaan radikaalisti, vegaaniksi ryhtyminen on radikaalia, samoin kuin kasvisruokapäivien lisäämisen kannattaminen on radikaalia. Kielitoimiston sanakirjan mukaan radikaali tarkoittaa yleiskielessä ”perinpohjaisia muutoksia vaativaa, äärimmäisyyshenkistä, jyrkkää ja kumouksellista. Radikaali kannattaa radikalismia ja on äärimmäisyysihminen.” Kuka sitten on äärimmäisyysihminen, ja kuka saa päättää mikä on äärimmäistä, jyrkkää tai kumouksellista?

Radikaalius ei ole mitään käsin kosketeltavaa ja konkreettista. Sitä ei voi nähdä, koskettaa tai syödä. Se on näkymätön konsepti, joka määrittyy sitä käsittelevän puheen ja tarinoiden kautta. Jollekin toiselle kasvissyönti voi olla äärimmäistä, kun taas jollekin toiselle se on arkista. Onko joku vastakkaista mielipidettä, eri kulttuuria tai tapoja edustava henkilö automaattisesti radikaali? Entä onko jokin vieras helpommin radikaalia kuin jokin tuttu, mutta äärimmäinen? Yleiskielessä radikaali-sanaa voi käyttää vapaasti, sillä voi viitata jonkin asian jyrkkään vähenemiseen tai suurenemiseen sekä oman arjen tai ajatusten vastakkaisuuteen, äärimmäisyyteen. Se mikä on radikaalia, johtuu silloin paljon ilmaisun käyttäjästä. Lukija yleensä ymmärtää mistä on kyse.

Kuvituskuva: Unsplash, Daniel von Appen.

Mikä on radikalismia?

Radikalismista tai radikalisoitumisesta puhuttaessa sävy muuttuu vakavammaksi. Silloin pyritään usein jo määrittelemään, mikä on ”mielipiteiden jyrkkyyttä, äärimmäisyyskantaa tai olojen jyrkkään muuttamiseen pyrkivä suunta.” Enää kyse ei ole pelkästään yksittäisen ihmisen mielipiteistä tai teoista, jotka eivät saavuta jonkun toisen hyväksyntää. Katse on siirtynyt ryhmiin, samalla keveys ja huolettomuus jäävät pois kyydistä.

Tutkijana tarkoitan radikalisoitumisella prosessia, jonka läpi käytyään ihminen on omaksunut jonkin ideologian, liittynyt kyseistä ideologiaa kannattavaan ryhmään, ja on valmis tekemään väkivaltaa saavuttaakseen ryhmänsä päämäärän. Kasvisruokavalio voi siis olla jonkun mielestä radikaalia, mutta radikalismin tai radikalisoitumisen kanssa sillä ei ole mitään tekemistä.

Puheen merkitys

Radikalisoituminen ja radikalismi ovat yhtä näkymättömiä, puheen ja tarinoiden muovaamia, kuin radikaaliuskin. Siinä, missä radikaalius voi olla puhdas mielipide jostakin, on radikalismi jotain vakavampaa. Väkivaltaisen ideologian omaavista ryhmistä tai henkilöistä puhuttaessa, puhutaan usein myös vaarasta. Ei ole yhdentekevää määritellä mitä radikalismi on. Samalla määritellään myös sitä, mitä tarvitsee pelätä, miltä täytyy suojautua tai mihin varautua. Vaaran elementti saattaa tuoda myös omia ulottuvuuksiaan tähän keskusteluun. Arjen mielekkyyden kannalta, on kivempaa, jos jonkin pelottavan, väkivaltaisen uhan, voisi ennalta tunnistaa. Arkielämän uhka olisi ideaalitilanteessa jotakin vierasta ja tunnistettavan näköistä. Näin ei kuitenkaan useinkaan ole.

Radikalismikeskustelussa puhutaan myös turvasta. Ei olekaan yhdentekevää, mikä mielletään radikalismiksi. Samalla määritellään mahdollisia uhkakuvia ja vaikutetaan yhteiskunnan toimintaan: Mihin varaudutaan ja miten? Miten radikalismiin voidaan puuttua? Millainen toiminta nähdään kuuluvan radikalismiin? Miten radikalisoitumassa oleva ihminen käyttäytyy? Mistä täytyy olla huolissaan, ja mihin täytyy puuttua? Kun radikalismi saa yhteiskunnassa sopivan napakan, mutta kattavan määritelmän, on se myös helpompi tunnistaa.

Median valta määrittelijänä

Pro gradussani tutkin, miten Suomen kaksi suurinta mediaa, Ilta-Sanomat ja Yle Uutiset käsittelevät radikalismia ja ääriliikkeitä vuonna 2019. Medialla on suuri valta sekä määrittelijänä että huomion kiinnittäjänä. Tutkimiani medioita lukee kuukausittain noin 80 % suomalaisista Internetin käyttäjistä. Ilta-Sanomien paperiversiot ja Yle Uutisten tuottama sisältö tavoittaa kuitenkin vielä suuremman osan suomalaisista joka kuukausi. Nämä artikkelit vaikuttavat siis huomattavan monen suomalaisen arkeen, kahvipöytäkeskusteluihin sekä käsitykseen siitä, millainen on äärimmäisyysihminen.

Kuvituskuva: Unsplash, Elijah O’Donnell.

Intressin keskiössä kaunokirjallisuus, esoteerisuus, taide ja kulttuuri

2 joulukuun, 2019 / tituma / 0 Comments

Kun keväällä 2019 ilmoittauduin graduseminaariin, olivat ajatukseni graduni aihetta koskien vielä hyvin hajanaisia. Suunta oli kuitenkin jo selvä: halusin tutkia jotain, jota pystyisin tarkastelemaan länsimaisen esoterian näkökulmasta, ja kaikkein mieluiten tutkisin myös jotain kirjallista aineistoa. Olen aina ollut kiinnostunut tekstintutkimuksesta, ja Helsingin yliopistossa opiskellessani perehdyinkin melko laajasti eksegeettiseen tutkimusperinteeseen.

Akateemisesta perspektiivistä tutustuin esoteriaan ja okkultismiin ensimmäistä kertaa osallistuessani Länsimainen esoteria– nimiselle kurssille keväällä 2017. Kurssi oli hyvin monipuolinen, ja ennen kaikkea sain huomata, että monet minua kiinnostavat ilmiöt ja asiat, kuten esimerkiksi gnostilaisuus, magia, alkemia ja yleisesti usein valtavirrasta marginaalissa kulkevat ilmiöt, voitiin niputtaa yhteisen akateemisen käsitteen alle: Länsimaisen esoteerisuuden tutkimus.

*Opaslehtinen Turun Esoteeriselle kävelykierrokselle. Kuva: Katriina Marjamäki*

Gradun varsinainen fokus alkaa hahmottua

Toinen varsinainen askel esoterian suuntaan tapahtui, kun järjestimme opiskelijaporukalla Esoteric and Occult Turku -nimistä kävelykierrosta kesäkuussa 2019 järjestetylle Approaching Esotericism and Mysticism -symposiumille. Tällöin esoteerisuuden historiallinen merkitys sekä suosio populaarikulttuurissa konkretisoituivat minulle aivan erityisellä tavalla.Viimeistään nyt alkoi vahvistumaan se ajatus, että tämä on se ”minun juttuni”. Gradua varten tulisi vain vielä löytää aineisto, jonka parissa jaksaisin pakertaa ja josta löytäisin inspiraatiota silloinkin, kun kirjoittamismotivaatio tuntuu olevan hukassa.

Kesäisin minulla on aina tavoitteena lukea mahdollisimman paljon kaunokirjallisuutta. Yliopiston lukuvuoden aikana minulla onkin tapana kerätä listaan kiinnostavia kirjoja, joihin en opiskelukiireiden vuoksi pysty juuri sillä hetkellä syventymään, mutta joihin mukava palata keväisin, kun opiskelukiireet viimein hellittävät ja aikaa alkaa jäämään vähän vapaammalle lukemiselle. Kevät 2019 ei ollut tässä poikkeus, ja marssin ostamaan kirjakaupasta Heikki Kännönkirjoittaman Sömnö romaanin. Kyseinen kirja oli ilmestynyt lukulistalleni, kun kirjailija oli syksyllä 2018 vierailijana kurssilla nimeltä Moderni Esoteerisuus taiteessa, tieteessä ja populaarikulttuurissa. Luento sai minut kiinnostuman siitä, miten kaunokirjallisuudessa hyödynnetään esoteerista tematiikkaa ja jätti minulle sellaisen käsityksen, että kaunokirjallisuutta on esoteerisuuden näkökulmasta tutkittu vähemmän kuin muita populaarikulttuurin tuotoksia. Lukiessani kirjaa aloin tekemään siihen lähes vaistonomaisesti alleviivauksia huomatessani yhtäläisyyksiä esimerkiksi G.I. Gurdjieffin ajatuksiin. Lisäksi aloin kirjoittamaan sivujen laitaan mieleeni nousseita kysymyksiä: ”mihin kirjailija mahdollisesti viittaa tällä?”, ”Tällainen ajattelu tuntuu tutulta, kenties kirjailija viittaa tällä teosofiseen perinteeseen? ”

Elokuussa 2019 graduni aihe lopulta fokusoitui Turun taiteiden yö-tapahtumassa, ollessani Sammakon kirjakaupassa kuuntelemassa Heikki Kännön haastattelua. Samassa tilaisuudessa käsiteltiin myös Nina Kokkisen Totuuden Etsijät (2019) -teosta, josta erityisesti etsijän (seeker) ja okkulttuuri -käsitteet jäivät kiinnostamaan minua vielä tilaisuuden jälkeenkin. Kyseinen tilaisuus opetti myös sen, että kaunokirjallisuus on eräänlainen väline, jonka avulla on mahdollista välittää ja tuoda tutuksi esoteerista käsitteistöä laajalle lukijakunnalle, ja parhaimmillaan se voi myös avata uudenlaisia näkemyksiä okkultismin ja modernismin moninaisista vuorovaikutuksista. Lisäksi omasta mielestäni kaunokirjallisuus muun taiteen ohella heijastaa ja peilaa sitä, miten esoteerisuus on tällä hetkellä hyvinkin pinnalla populaarikulttuurissa. Graduni tarkoituksena on siis tarkastella ja analysoida sitä, miten kirjailija käyttää Sömnö romaanissa esoteerista tematiikkaa. Lähden rakentamaan analyysiani erityisesti etsijyydestä käsin, ja sidon tutkimukseni uskontososiologian kenttään okkulttuuri -käsitteen kautta. Olen siis ensisijaisesti kiinnostunut siitä, miten kirjailija rakentaa etsijyyden teemaa Sömnö -teoksessa. Näin tulen gradussani yhdistämään kaikki minua erityisesti kiinnostavat tekijät, eli kirjallisen aineiston, esoteerisuuden, taiteen sekä kulttuurintutkimuksen.

*Turun taiteiden yö 2019. Kuvassa vasemmalla Nina Kokkinen, keskellä haastattelijana toiminut Hippo Taatila ja oikealla Heikki Kännö. Kuva: Katriina Marjamäki*

Walt Disney yhtiön kuoleman representaatiot ja rituaalit

2 joulukuun, 2019 / tituma / 0 Comments

Kuten miljoonat muutkin, olen pienestä saakka katsonut Disneyn elokuvia. Bambin äidin ampuminen ja Lumikin ilkeän äitipuolen tippuminen alas kielekkeeltä jäivät vahvasti lapsena mieleen, joten kun lopulta päädyin Turun yliopistoon opiskelemaan uskontotiedettä ja sivuaineena mediatutkimusta, löytyi mielenkiintoinen gradun tutkimuskohde nopeasti. Pro gradu -tutkielmani aiheena on Walt Disney yhtiön animaatioelokuvien kuoleman representaatiot ja niihin liittyvät rituaalit. Hyödynnän tutkimuksessani myös Pixarin tuotantoa, sillä Walt Disney osti Pixarin vuonna 2006.

Tarkoitukseni on selvittää, miten Walt Disney -yhtiön elokuvissa käsitellään kuolemaa, sillä Walt Disney on yksi maailman suurimmista ja laajimmin vaikuttavimmista mediayhtiöistä, jolla on merkittävä vaikutus jopa maailmankulttuurissa. On lisäksi huomioitavaa, että kuoleman representaatiot ovat poikkeuksellisen tärkeä tutkimuksen kohde, sillä median rooli kuolemaan liittyvien käsitysten rakentumisessa on merkittävä. Tämä johtuu siitä, että kuolema on muun muassa sairaskotien ja sairaaloiden kautta laajalti poistunut julkiselta alueelta median representaatioita lukuun ottamatta.

Elokuvien kuoleman esitys vaikuttaa siihen, miten hahmotamme ja käsittelemme kuolemaa. Käytöstavat, normit ja maailmankuvat muokkaantuvat osittain median vallan alla mediayhteiskunnissa, mistä johtuen näiden representaatioiden tutkiminen ja analysointi on oleellista.

Tutkimuksessani keskeistä on myös se, kuka hahmoista kuolee ja millä tavalla, miten kuolemaan reagoidaan ja kuvataanko sen jälkeen olevan elämää. Esimerkiksi Pixarin vuoden 2017 elokuvassa Coco päähenkilö Miguel päätyy seikkailemaan kuolleiden maailmaan. Heti elokuvan nähtyäni tiesin, että kyseessä olisi aiheeni kannalta erittäin antoisa elokuva.

Päädyin yhteensä kymmeneen elokuvaan, joissa kuolema ja sen käsittely on silmiinpistävää. Coco -elokuvan lisäksi analysoin Lumikki ja seitsemän kääpiötä (1937), Bambi (1942), Leijonakuningas (1994), Notre Damen kellonsoittaja (1996), Mulan (1998), Karhuveljeni Koda (2003), Big Hero 6 (2014), Up – kohti korkeuksia (2009) ja Vaiana (2016) -elokuvia. Juuri näihin elokuviin päädyin tarkan juonitiivisteiden lukemisen perusteella, jossa kävin läpi kaikki Disneyn virallisen kaanonin 58 elokuvaa ja kaikki 15 Pixarin tuottamaa elokuvaa vuoden 2006 jälkeen. Olen nähnyt kaikki aineistoni elokuvat jo aiemmin, joten tiedän tarkemminkin niiden sisältävän monipuolista aineistoa kuolemasta.

Kuoleman representaatioiden ohella toisena keskeisenä osana tutkimuksessani ovat elokuvien kuolemaan liittyvät rituaalit. Uskontotieteen opiskelijana rituaalit ovatkin kiehtoneet minua jo pidempään ja niiden yhdistäminen kuoleman representaatioon tuntui luontevalta sekä toimivalta ratkaisulta. Näitä rituaaleja etsiessäni hyödynnän Johanna Sumialan vuoden 2010 teoksen Median rituaalit: Johdatus media-antropologiaan kuoleman rituaalien määrittelyä. Sumialan mukaan näihin lukeutuvat esimerkiksi kuolemaan valmistavat rituaalit, hyvästelyt, papin toimittama viimeinen ehtoollinen, hautajaisrituaalit, suru- ja muistorituaalit, muistokirjoitukset, vuosipäivät sekä muistotilaisuudet.

Tutkimusmenetelminäni puolestaan hyödynnän lähilukua ja sisällönanalyysia, minkä avulla analysoin läpi elokuvat ja pystyn yksityiskohtaisesti löytämään kaikki tärkeät kohtaukset. Näin saan selville, minkälaisia representaatioita ja rituaaleja kuolemaan Walt Disney yhtiön elokuvissa tarkemmin on. Odotankin jo innolla elokuvien katsomista ja sitä, kuinka tutuista elokuvista kuoriutuu esille kuoleman teemat aivan uudella tavalla.

Uskonpuhdistajan ulosteista

2 joulukuun, 2019 / tituma / 0 Comments

Graduni aiheena on (todennäköisesti) Martti Lutherin alatyylinen, erityisesti skatologinen (tässä; merkityksessä ’ulosteisiin liittyvä’), kieli hänen Pöytäpuheita-kokoomateoksessaan. Etsin kyseisestä teoksesta Lutherin käyttämää alatyylistä kieltä ja sitä, millaista alatyylistä kieltä siitä löytyy, millaisissa yhteyksissä tuo kieli esiintyy ja onko osa alatyylisestä kielestä luokiteltavissa skatologiseksi. Tämän alatyylisen/skatologisen kielen analyysin tuloksia tulkitsen vielä varovaisesti suhteessa Lutherin oletettuun pakko-oireisen häiriön (englanniksi obsessive-compulsive disorder, josta yleisesti käytetään lyhennettä OCD) diagnoosiin.

Aiheeni voi vielä mahdollisesti kokonaan vaihtua, tai muovautua. Aihetta pitää vaihtaa, mikäli aineistoa ei kerry riittävästi gradua varten. Aiheen muokkaaminen tulee kyseeseen, jos Pöytäpuheita ei yksistään sisälläkään tarpeeksi alatyylistä kieltä, vaan mukaan on otettava muitakin Lutherin tekstejä.

Miksi tämä aihe?

Graduni aihe on ikään kuin jatkoa kanditutkielmalleni. Sen tein Lutherin, sekä kahden muun uskonnollisen (kristillisen) merkkihenkilön – John Bunyanin ja Pyhän Thérèsen – uskonnollisista pakko-oireista. Gradussa keskityn vain Lutheriin ja hänen oletettuun OCD:nsä hieman toisenlaisesta näkökulmasta.

Lutheria on tutkittu todella paljon. Hän on myös erittäin kuuluisa ja merkittävä, historiallinen vaikuttaja. Kaikki tietävät Lutherin ja hänen tekonsa. Mutta Lutherin alatyylinen/skatologinen kieli ei ole tunnettu, ainakaan suuren yleisön keskuudessa. Skatologinen kieli ei ollut 1500-luvulla sellainen tabu, mitä se on nykyaikana. Sama koskee myös myöhäiskeskiajan ruumiintoimintojen kuvailua, josta Luther myös kirjoitti. Hän kärsi pahasta ummetuksesta. Luther käytti skatologista kieltä häntä kiusannutta paholaista kohtaan. Tuohon aikaan yliluonnollinen oli osa ihmisten arkielämää, sillä esimerkiksi taikuuteen uskottiin ja magiaa käytettiin yleisesti paljon ja Kristus ja paholainen olivat Lutherille konkreettisia toimijoita.

Lutherin oletettu OCD on samoin ainakin suurelle yleisölle tuntematon aihe. Lutherin OCD:n ”diagnosoi” satoja vuosia myöhemmin psykologi Erik H. Erikson, teoksessaan Nuori Luther. Erikson tekee siinä psykoanalyysia Lutherin lapsuudesta ja nuoruudesta. Tällainen kuoleman jälkeinen diagnoosi ei ole tietenkään tieteellisesti pätevä.

Pakonomainen kiroilu eli koprolalia liittyy Touretten oireyhtymään, joka on neuropsykiatrinen häiriö, ja niin sanotusti sukua OCD:lle. Samalla henkilöllä voi esiintyä sekä Tourette että OCD, ja näiden diagnoosien kesken voi tällöin olla vaikeaa tehdä eroa. Onkin mielenkiintoista pohtia Lutherin oletetun OCD:n ja hänen skatologisen kielensä yhtäläisyyksiä.

Miksi aihe on tärkeä?

Kuten edellä jo mainitsinkin, vaikka Luther itse on hyvin tunnettu ja paljon tutkittu, ei hänen skatologinen kielensä, eikä mahdollinen OCD-diagnoosinsa kuitenkaan ole yleisessä tiedossa. OCD on yleinen mielenterveyden häiriö, jota sairastaa noin kaksi–kolme prosenttia Suomen ja koko maailman väestöstä. Kyseessä on yleinen, mutta kuitenkin huonosti tunnettu sairaus; myös psykiatrien ja psykoterapeuttien keskuudessa. OCD on yleensä krooninen, ja aiheuttaa sitä sairastavalle paljon ahdistusta ja kärsimystä. WHO:n mukaan se on neljänneksi invalidisoivin sairaus. On tärkeää lisätä OCD-tietoutta ja tuoda esiin kyseisen sairauden moni-ilmeisyyttä.

OCD:stä on tehty muutamia opinnäytetöitä eri aloilta, mutta tämän hetkisen tietoni mukaan siitä ei toistaiseksi olla tehty uskontotieteen gradua. Kuitenkin uskonto on eräs OCD:n ”ilmenemismuoto”. Tällöin oireina ovat esimerkiksi uskonnolliset pakkoajatukset, pelko siitä, että sanoo tai tekee jotakin rienaavaa, ja/tai pakonomainen rukoilu. Yksi tunnetuimmista ja yleisimmistä OCD:n teemoista on kammo likaa, eritteitä ja bakteereita kohtaan.

Tätä taustaa vasten tarkasteltuna on mielestäni tärkeää ja hyödyllistä tutkia gradussani Martti Lutherin mahdollista OCD:tä ja hänen käyttämäänsä alatyylistä/skatologista kieltä.

Vaikuttavat eläimet

1 joulukuun, 2019 / tituma / 0 Comments

Eläimen ja ihmisen suhde on hyvin kiehtova. Suhteen taustalla vaikuttaa tuhansien vuosien historia, kulttuurit, uskomukset ja asenteet. Siihen liittyy paljon kerroksellisuutta, vastakkainasettelua, samaistamista, erottelua, lajittelua, kumppanuutta, kilpailua, rakkautta ja vihaa. Suhteemme on alati muuttuva, ja olemme tälläkin hetkellä elämässä länsimaissa uutta eläinkuvan murrosta, missä heitä ei enää tarkastella puhtaasti biologisina kokonaisuuksina vaan tuntevina yksilöinä. Kyllä, aion käyttää tässä blogitekstissä eläimistä termiä ”hän” ja ”he”.

Ajattelemme suhteemme eläimiin usein myös varsin yksipuoliseksi. Ihminen on tarkkailija ja vaikuttaja, subjekti, ja eläin tarkkailun ja vaikutuksen kohde, objekti. Emme kuitenkaan ole immuuneja toisen osapuolen vaikutuksille. Monet ovat jo varmasti kuulleet kuinka eläimen, yleensä koiran tai kissan, silittäminen laskee tutkitusti ihmisen pulssia ja stressitasoa. Vaikutus ei kuitenkaan jää pelkästään biologiselle tasolle.

Joskus pelkän kissakuvan katsominen laskee stressitasoa. Kuva: Tiina Mahlamäki

Hans-nimisen hevosen uskottiin 1900-luvun alussa kykenevän toteuttamaan erilaisia matemaattisia laskutoimituksia. Selvisi kuitenkin, että Hans tarkkaili laskutehtävän antaneen henkilön elekieltä ja koputti kaviotaan niin kauan kunnes oikea vastaus, ja oikea tehtävänantajan reaktio, saavutettiin. Hans siis vaikutti laskutehtävän antaneen henkilön käyttäytymiseen saadakseen haluamansa lopputuloksen, tarkoituksenaan todennäköisesti saada herkkuja palkinnoksi. Roolit kääntyivät tilanteessa päälaelleen, missä Hans oli vaikuttaja sekä tarkkailija, ja ihminen vaikutuksen kohde. Suosittelen lukaisemaan Vinciane Despretin mielenkiintoisia artikkeleita Hansista ja muista vaikuttaneista eläimistä tarkemmin.

Perehdyin kandia kirjoittaessani myös kolmannenlaiseen vaikutuksen muotoon. Otherkin-nimiseen ryhmään kuuluvat henkilöt uskovat olevansa jollakin tapaa eläimiä tai muunlaisia ei-ihmisiä. Ryhmän jäsen saattaisi esimerkiksi uskoa, että hänellä on suden sielu. Hän kokisi omaavansa suden ominaisuuksia, psyykeen ja tarpeita, sekä kokisi näkevänsä maailman kyseisen eläimen tavoin. Hän olisi susi ihmisen ruumiissa.

Abiturientit pukeutuvat mielellään eläinasuihin. Kuva: Tiina Mahlamäki

Vaikka liike saikin alkunsa 1960-luvun lopussa, niin ajatuksena tämänkaltainen joustava identiteettikäsitys ei ole uusi. Monet vanhat animistiset, totemismiset ja shamanistiset perinteet ovat nähneet ihmisyyden ja sen rajat häilyvinä, missä varomaton metsämies saattoi muuttua luontoon eksyessään eläimeksi. Eläimet saattoivat myös olla kunnioitettuja kantavanhempia ja luojajumalia, jotka omasivat hyvinkin ihmisen kaltaisia ominaisuuksia. He saattoivat olla viisaita, ovelia, kostonhimoisia tai rakastavia kuten ihmisetkin. Ihminen oli vain yksi olento muiden joukossa eikä kovinkaan ainutlaatuinen taikka poikkeava.

Länsimaissa kristinuskon vakiintuminen vakiinnutti myös rajanvedon ihmisen ja eläimen välillä sekä loi hierarkkisen järjestyksen. Tätä voimisti entisestään valistuksesta seurannut luonnontieteiden nousu, missä ihminen nähtiin älyn ja sivistyksen huippuna ja eläin biologisena koneena. Vaikka ihmisen ja eläimen biologisia samankaltaisuuksia todettiinkin, niin vasta nykyaikainen post-moderni identiteettikäsitys on lähtenyt purkamaan kangistunutta ihmisen ja eläimen erontekoa. Eläimiä ei ainoastaan nähdä ihmisten kaltaisina, vaan ihminen myös eläimen kaltaisina. Tämä selittää osaltaan kenties myös sitä miksi eläinoikeusjärjestöjen vaikutus on voimistunut merkittävästi 2000-luvulla. Keskinäinen samankaltaisuutemme nähdään arvokkaana ja suojelun arvoisena, minkä takia myös muiden lajien olemassaoloa tulee kunnioittaa.

Gradua tehdessäni ongelmakseni aikoo todennäköisesti muuttua aiheen rajaaminen. Kuten lyhyessä kirjoituksessani käy ilmi, ihmisen ja eläimen suhde on hyvin monipuolinen, laaja ja niin mielenkiintoinen, että väkisinkin mieleni tekisi kattaa kaikki sen monipuoliset osa-alueet yksien kansien väliin. Kirjoittaminen, kuten koko graduprosessi yleensä, aikoo olla kiinnostava ja opettavainen kokemus. Enkä ole edes maininnut Euroopan ulkopuolisten kulttuurien eläinsuhteita ja -käsityksiä…

Tervetuloa!

28 lokakuun, 2019 / tituma / 1 Comment

Tämä blogi on Turun yliopiston uskontotieteen graduvaiheen opiskelijoiden blogi, jossa graduntekijät kirjoittavat omasta aiheestaan, kirjoittamisesta ja uskontotieteestä ylipäätään.