Sanotaan että Suomen kesä on lyhyt, mutta tapahtumarikas. Esimerkiksi erilaiset liikkeiden, järjestöjen ja yhdistysten kesäjuhlat ovat merkittävä suomalainen ilmiö ja ne kuuluvat olennaisena osana monen suomalaisen kesään. Myös eri herätysliikkeiden jäsenet ja uteliaat sivusta seuraajat kokoontuvat aina kesäisin pitkille riveille seurapenkkejä ulkona paahtavan auringon alla tai vesisateessa yhdessä hytisten. Hengelliset kesäjuhlat ovat monelle niihin osallistuvalle vuoden kohokohta paikka, johon tullaan saamaan hengellistä ravintoa, tapaamaan sukua ja ystäviä sekä kohtaamaan samalla tavoin uskovia. Hengellisillä kesäjuhlilla on Suomessa pitkät perinteet ja myös perinteen siirto on olennainen osa kesäjuhlien merkitystä.

Tutkin gradussani kolmen suomalaisen herätysliikkeen kesäjuhlan siirtämistä verkkoon vuonna 2021. Tapahtumat siirrettiin joko kokonaan tai osittain verkkoon jo toisena vuonna peräkkäin, johtuen maailmanlaajuisesta koronapandemiasta ja sen tuomista rajoituksista yleisötapahtumiin. Tarkasteltaviksi kesäjuhliksi valitsin kolme suurinta hengellistä kesäjuhlaa: Suviseurat, Herättäjäjuhlat ja Evankeliumijuhlat. Normaalitilanteessa nämä kesäjuhlat ovat luonteeltaan enimmäkseen ulkona järjestettäviä massatapahtumia, jotka kokoavat vuosittain yhteen kymmeniä tuhansia ihmisiä kaikkialta Suomesta. Pandemia-aikana suuret yleisötapahtumat jouduttiin kuitenkin perumaan tai järjestämään etäyhteyksin tartuntariskin vuoksi.

Myös herätysliikkeissä jouduttiin tiukan paikan eteen, kun tuhansia ihmisiä kokoavat erittäin perinteikkäät tapahtumat olikin yhtäkkiä järjestettävä täysin tutusta poikkeavalla tavalla. Kesäjuhlia ei kuitenkaan haluttu perua, vaan tapahtumat siirrettiin verkkoon. Tämä radikaali muutos kesäjuhlien perinteiseen luonteeseen herättikin mielenkiintoni aiheeseen. Verkkoon siirtämisestä huolimatta moni kuitenkin haluaa edelleen osallistua ja kokee juhlan edelleen itselleen merkityksellisenä, ja kiinnostukseni aiheeseen heräsi miettiessäni niitä muutoksia, joita sekä juhlan järjestäjät että osallistujat ovat joutuneet kohtaamaan.

Aiheekseni valikoituneet kesäjuhlat järjestettiin nyt verkossa jo toista kertaa rajoitusten jatkuessa, joten tilanne ei ollut järjestäjille eikä osallistujille enää täysin uusi ja yllättävä, vaan verkossa järjestettävään tapahtumaan oli osattua varautua. Siksi ajattelin, että verkkotapahtumia olisi nyt pyritty tekemään osallistujien toiveita ja tarpeita vastaavaksi ottaen oppia edellisen vuoden kokemuksesta. Mitä nämä toiveet ja tarpeet sitten ovat, mikä etätapahtumissa on koettu merkitykselliseksi ja miten muutokset tapahtuman yhteisölliseen luonteeseen on koettu, ovat kysymyksiä, joihon toivon löytäväni vastauksia etäjuhlille osallistuneita haastattelemalla.

Koen aiheeni tärkeäksi kahdesta syystä. Ensinnäkin hengelliset kesäjuhlat ovat tuhansille suomalaisille erittäin tärkeitä ja rakkaita, perinteisiä tapahtumia, jotka ovat nyt olleet nopeiden muutosten keskellä. Ymmärrys kesäjuhlien merkityksestä ja voi mahdollisesti auttaa edelleen parantamaan ihmisten kokemuksia, jos vastaaviin tilainteisiin vielä joudutaan tai jos verkkoympäristöjä halutaan kehittää. Toisaalta internettiä käytetään nykyään yhä enemmän ja monet uskonnolliset toimijat ovat siirtäneet toimintaansa ja tapahtumiaan verkkoon jo ennen pandemian tuomia rajoituksia. Kuitenkin pandemia-aikana verkossa digitaalisesti järjestettävien tapahtumien merkitys korostui, kun kokoontumisrajoitukset estivät normaalin kanssakäymisen, toisaalta pandemia toi verkkotapahtumat myös paremmin ihmisten tietoisuuteen ja saataville. Koska verkossa osallistuminen yhä yleistyy ja sitä pidetään tärkeänä, on myös aihetta koskeva uskontotieteellinen tutkimus tärkeää.

_{Kirjoittaja: Heini Ahonen}

”Olis vaan parempi, että uskonto poistettaisiin kokonaan koulusta” oli osa keskustelua, jonka kuulin muutama vuosi takaperin Helsinki-Turku-junassa matkatessani joululomilta takaisin opintojeni ääreen. Vastustin sisäistä Ulla Taalasmaatani ja laitoin vastamelukuulokkeistani podcastin soimaan, mutta kyseinen kommentti jäi mieleeni.

Uskonto jakaa mielipiteitä niin vakaumuksellisesti kuin oppiainenäkökulmastakin. Etenkin uskonnon oppiaine osana pakollista oppivelvollisuutta tuntuu pyörivän kausittain puheenaiheena ja se herättää paljon tunteita – sekä kansalaisaloitteita vaatien muutosta nykyiseen opetusmuotoon. Viimeisin kansalaisaloite koski elämänkatsomustiedon oppiaineen opiskelumahdollisuutta kaikille oppilaille, mutta se ei edennyt eduskunnan käsittelyyn. Vaikka kovaäänistä keskustelua oman uskonnon opetuksesta on käyty jo vuosikymmeniä, on oman uskontokunnan opetuskokonaisuus pysynyt samana kouluissa. Siltikin on hyvä huomauttaa, että Suomessa on tehty tutkimuksia integroidusta uskonnonopetuksesta.

Uskonnon oppiaineen ympärillä käyty keskustelu on kiinnostanut minua jo kauan ennen kuin aloitin luokanopettajaopintoni. Kiinnostus on kuitenkin kasvanut opintojeni aikana ja on ehkä suurimmillaan nyt, kun olen valmistumassa luokanopettajaksi sekä uskonnon aineenopettajaksi. Pohtiessani sivuaineen tutkielmani aihettani tiesin, että haluan sijoittaa sen koulumaailmaan ja uskonnon oppiaineeseen. Alkuperäinen tutkimusaiheeni keskittyi oppilaisiin, mutta aineistonkeruun haastavuus vaati minua muuttamaan näkökulmaani.

Löysin aiheeni, kun sijaistaessani peruskoulussa koulun opettaja hihkaisi riemusta kertoessani, että opetan mielelläni päivän uskonnon tunnit.
Miksi tämä aiheutti niin paljon iloa?

Peruskoulu ja uskonto oppiaineena

Ensimmäiset kuusi vuotta peruskoulussa uskontoa opettavat yleisimmin luokanopettajat. Luokanopettajakoulutus on keskimääräisesti viisivuotinen yliopistotutkinto, joka sisältää opettajan pedagogiset opinnot, sivuaineopinnot ja opetettavien aineiden monialaiset opinnot. Nämä monialaiset opinnot sisältävät jokaiseen peruskouluun kuuluvan oppiaineen, jonka didaktiikkaan paneudutaan muutaman opintopisteen verran. Näistä yksi on tietenkin uskonto.

Jo lähtökuopissaan kyseinen oppiaine on erilainen kuin muut; opiskelijan valitsema uskonnon kurssi määrää, mitä oppiainetta hän voi opettaa valmistuessaan. Omalla luokallani kaikki valitsivat tarjotun kurssin, joka oikeuttaa opettamaan evankelisluterilaista uskontoa. Opintojemme harjoitteluissa monet kuitenkin kokivat uskonnon oppitunnit haastaviksi suunnitella ja toteuttaa. Tämä johti siihen, että osa pyrki vaihtamaan uskonnon oppitunteja päittäin niiden kanssa, joilla uskonto oli sivuaineena tai jotka ”tiesivät” oppiaineesta enemmän.

Tällainen kuuman perunan heittely voi helposti johtaa siihen, että luokanopettaja valmistuu opettajaksi ilman kunnollista kokemusta uskonnon oppituntien toteuttamisesta. On myös selvää, että jos jostain asiasta ei ole kokemusta, on sen tekeminen haastavaa; omalta mukavuusalueeltaan on ikävä poistua. Onkin tutkimuksia, joiden mukaan luokanopettajat näkevät uskonnon olevan haastava oppiaine opettaa, mutta kuitenkin sen opettaminen nähdään tärkeänä. Oppiaineeseen liitetäänkin paljon tunteita, jotka liittyvät juuri aiemmin mainittuihin aiheisiin koskien sen muutosta, mitkä voivat heijastua opettajien haluun opettaa kyseistä ainetta.

Tutkielmani tarkoitus on tarkastella, mikä on tämänhetkisten luokanopettajaopiskelijoiden kokemus uskonnon opettamisesta: haluavatko he opettaa sitä, ja ovatko he omasta mielestään kykeneväisiä siihen? Onkin mielenkiintoista päästä tutkimaan, miten tulevat luokanopettajat mieltävät tämänhetkisen uskonnonopetuksen; useimmiten keskustellaan paljon siitä, miten asioiden pitäisi olla, eikä sitä, miten asiat hoidetaan nyt.