Olen ahdistuksissani monesti kysynyt itseltäni: olenko tullut hulluksi? Ovatko nämä normaaleja ajatuksia vai jonkun mielenterveyshäiriön oireita? Psykiatrini mukaan en myöskään ole ainut opiskelija, joka työskentelee tällaisten kokemusten kanssa. Mielenterveys ja sen häiriöt ovatkin nykyään usein julkisessa keskustelussa. Toisinaan siihen liittyvät käsitykset ovat kritiikin kohteena, mutta yleensä kaikkia kehotetaan sopeutumaan tämän keskustelun asettamiin raameihin.
Mielen ja ajattelun hahmottaminen sen häiriöiden ja virheiden kautta onkin yleistynyt jatkuvan medikalisaation myötä. Samalla yksilökeskeinen uusliberaalinen ajattelu korostaa yksilön vastuuta omasta elämästään ja kokemuksistaan. Näin psyykkinen kärsimys, jota ihmiset kokevat, asetetaan heidän omalle vastuulleen. Kysymykset siitä, miten yhteiskunta ja yksilön elämäntilanne vaikuttavat mielen toimintaan, jäävät taka-alalle.
Erilaiset uskonnot ovat myös määritelleet sitä, mikä on toivotunlaista ajattelua ja minkälaista ajattelua ja toimintaa tulisi välttää. Tähän on liittynyt myös jakaminen minän sisäpuolelta ja ulkopuolelta tuleviin vaikutuksiin (henget, enkelit jne.), jotka saavat ihmisen ajattelemaan ja toimimaan tietyillä tavoilla. Kun länsimaissa yksilön mieli on pyritty hahmottamaan valistuksen filosofian mukaisesti autonomisena saarekkeena, muissa ajatusperinteissä mieli saatetaan ajatella huokoisempana. Näin erilaiset toimijat saattavat vaikuttaa yksilön mieleen ja yksilö voi toisaalta pelkällä intentiollaan vaikuttaa maailmaan.
Gradussani aion tutkia miten nämä toisistaan eroavat tavat hahmottaa mieli ja sen toiminta näyttäytyvät osana keskustelua henkipossessiosta. Koska olen kiinnostunut siitä miten tieteen auktoriteettiasema vaikuttaa siihen, minkälaista ajattelua pidetään mahdollisena, virheellisenä tai jopa harhaisena keskityn spykologiseen ja psykiatriseen keskusteluun aiheesta. Pyrin näin hahmottamaan, minkälaisia rajoja psykotieteissä vedetään mielen toiminnalle ja miten näissä rajanvedoissa näkyy erilaiset stereotyyppiset oletukset ihmisyydestä.
Henkipossessiosta tulee varmaankin useimmille ensimmäisenä mieleen Hollywoodin elokuvista tutut kammottavat kohtaukset, missä viaton (tyttö)lapsi leijuu sängyn yllä tai vääntelehtii hallitsemattomasti, samalla kun hengellinen hahmo manaa raamattua lainaten. Vaikka possessio saattaa aiheuttaa sen kokevalle suurta ahdinkoa tämä ei aina pidä paikkaansa. Henkipossessio on ympäri maailmaa ja erilaisissa kulttuureissa tunnettu ilmiö, joka kutenkin näyttäytyy hyvin erilaisena eri konteksteissa. Näitä uskomuksia ja kokemuksia on tutkittu laajasti monien antropologien toimesta. Näiden tutkimusten perusteella possessio näyttäytyy hyvin monimuotoisena ilmiönä.
Kun toisaalla possessio näyttäytyy merkkinä sosiaalisesta rikkeestä ja se hoidetaan ottamalla kollektiivisesti yhteisön ristiriidat puheenaiheeksi, toisaalla se on tuotosta yksilön tavoitteesta tavoittaa ja kanavoida ylimaallisia voimia. Tavoitteenani onkin peilata tätä monimuotoisuutta ja vaihtoehtoisia ajattelutapoja korostavaa tutkimusta, medikalisoivaan, tarkkaan lajitteluun ja rajanvetoon keskittyvään psykologiseen ja psykiatriseen tutkimukseen.
Päädyin tähän aiheeseen kun törmäsin YouTubessa dissosiatiivista identiteettihäiriötä (dissociative identity disorder, DID) käsitteleviin kanaviin, Näissä tämän mielenterveyden häiriön omaavat ihmiset kertoivat omista kokemuksistaan siitä, miltä tuntuu kun yhdessä ruumiissa on enemmän kun yksi identiteetti. Koska nämä ”vaihtoehtoiset identiteetit” eli altterit, ovat usein ei-ihmisiä: eläimiä, objekteja tai yliluonnollisia olentoja, kuten enkeleitä, hirviöitä, keijuja tai lohikäärmeitä, ajattelin että saisin tästä oivallisen aiheen gradulleni.
Perehtyessäni tieteelliseen kirjallisuuteen aiheesta, matkaani tuli kuitenkin nopeasti monia mutkia. Ensinnäkin aihetta (erityisesti yliluonnollisia alttereita) koskevaa tutkimusta oli tehty häviävän vähän, enkä toisekseen saanut mieleeni kuvaa siitä, miten aihetta tutkisin. Samalla kuitenkin kohtasin monia mielenkiintoisia artikkeleita, joissa pyrittiin osoittamaan DID:n olemassaolo. Näissä artikkeleissa puhuttiin usein henkipossessiosta tämän häiriön ilmentymänä eri kulttuureissa, ja viitattiin tutkimuksiin, joissa possession oireet hahmotettiin yhteneväisinä DID:n oireiden kanssa. Samalla tuli myös vastaan artikkeleja, jotka pyrkivät perustelemaan DID:n hoitoa manauksella, vedoten tähän samaan väitteeseen: henkipossessio = DID.
Ottaakseni kantaa tähän vähintääkin mielenkiintoiseen keskusteluun psykiatrisen ja psykologisen tutkimuksen sisällä, päätinkin tehdä sen mihin kulttuurintutkimuksessa usein pyritään: ottamaan selvää minkälaisena tämä keskustelu näyttää osana kulttuurista kontekstia.