Avainsana: rukouskutsut

Johannes Rantanen

Islam on maailman toiseksi suurin uskonto ja myös Suomessa se on kasvattanut suosiotaan viime vuosikymmeninä. Tämä on herättänyt keskustelua islamin ja julkisen tilan välisestä suhteesta Suomessa. Islamin ja julkisen tilan ongelma Suomessa liittyy erityisesti kysymykseen siitä, miten muslimien uskonnolliset perinteet ja käytännöt sopivat yhteen suomalaisen yhteiskunnan normien ja arvojen kanssa. Suomessa on voimassa uskonnonvapaus, joka tarkoittaa sitä, että jokaisella on oikeus harjoittaa omaa uskontoaan ja ilmaista uskonnollisia vakaumuksiaan. Tämä oikeus koskee myös muslimeja.

Kuitenkin islamin uskonnolliset perinteet ja käytännöt voivat olla ristiriidassa suomalaisen yhteiskunnan normien ja arvojen kanssa. Esimerkiksi naisten pukeutumisessa on eroja suomalaisen ja islamilaisen kulttuurin välillä. Monet muslimit pitävät huivia ja pitkää vaatetusta osana uskonnollista pukeutumistaan, kun taas Suomessa on yleisesti hyväksyttyä, että naiset voivat pukeutua vapaasti ilman peittävää vaatetusta.

Toinen keskustelua herättävä asia on rukoushuoneiden ja moskeijoiden rakentaminen Suomeen. Muslimit ovat vaatineet lisää rukoushuoneita ja moskeijoita, jotta he voivat harjoittaa uskontoaan. Tämä on herättänyt vastarintaa joissain piireissä, jotka pelkäävät islamin laajamittaista leviämistä Suomessa. Erityisesti moskeijan tunnusmerkkinä pidetty, viidesti päivässä minareetista kuulutettava rukouskutsu, on nähty ongelmalliseksi ja ”ei-suomalaiseksi”. Turun tuomiokirkon kellojen varttitunnin välein kuultava sointi ei sen sijaan esimerkiksi herätä minkäänlaista keskustelua julkisen tilan rikkomisesta, tai sitä ei nähdä ongelmana: niin ”suomalaiseksi” ja ympäröivään yhteiskuntaan kuuluvaksi se koetaan.

Muslimeilla on oikeus harjoittaa omaa uskontoaan, siinä missä muulla tahansa uskonnollisella yhteisöllä – yleisesti asetettujen lakien ja säädösten mukaisesti. Rukoushuoneiden ja moskeijoiden rakentamisen suhteen on nähty erityisesti poliitikkojen näkökulmasta tarve löytää tasapaino muslimien tarpeiden ja suomalaisten yhteiskunnan arvojen välillä. Yhteensovittaminen sitten onkin ollut vaikeampaa. Aina juhlapuheet, käytäntö ja tavoitteet eivät ole kohdanneet. Surullisenkuuluisa esimerkki tästä on Helsinkiin kaavailtu suurmoskeijahanke, joka kaatui osin omiin epäselvyyksiinsä.

Tutkimukseni aiheena on tarkastella suomalaisen yhteiskunnan asemoitumista ja suhtautumista islamin ilmentymiseen ja näkymiseen julkisessa tilassa sekä sitä, millainen suhde muslimiyhteisöllä on Suomeen ja suomalaisuuteen. Miksi nimenomaan islamin näkyminen ja ilmentyminen koetaan Suomessa ongelmalliseksi ja miten tämä keskeisesti linkittyy nimenomaisesti islamilaisten rukoilukäytänteiden ympärille. Tätä kautta itseäni kiinnostaa tutkia erityisesti sitä problematiikkaa, joka liittyy uskonnon spatiaalisen ulottuvuuden suhteeseen, päätöksenteon ja lainsäädännön, ihmisoikeuksien ja uskonnonvapauden harjoittamisen välillä oleviin suhteisiin ja ristiriitoihin.

Euroopan muslimiyhteisöihin liittyvät kysymykset ovat kahden viime vuosikymmenen aikana olleet huomattavan kiinnostuksen kohteina niin suuren yleisön kuin tutkijoidenkin keskuudessa. Jatkuvasti julkisuudessa esillä oleva ja käytävä keskustelu yhteiskunnallinen ja poliittinen keskustelu on saanut tutkijat tekemään perusteellisia tutkimuksia tästä kysymyksestä. Muun muassa Suomessa tätä tematiikka on tutkinut Turun Varissuon kaupunginosan näkökulmasta Marko Juntunen teoksessaan Matkalla islamilaisessa Suomessa (2020).

Tarve rakentaa uusia rukoushuoneita ja moskeijoita nousee ajankohtaiseksi myös Suomessa mitä todennäköisimmin lähitulevaisuudessa, erityisesti Helsingissä ja mahdollisesti myös muissa Suomen isoissa kaupungeissa, kuten Tampereella ja Turussa, joissa on merkittävä muslimivähemmistö. Jo käytössä olevat tilat käyvät tai ovat jo käyneet liian pieniksi tai eivät muuten sovellu enää käyttötarkoitukseltaan uskonnonharjoittamiseen täysimääräisesti.

Suomessa evankelisluterilainen kirkko ja kristinusko määrittävät ja rakentavat pitkälti juhlakalenterimme, käyttämämme kielen ja sanonnat, kaupunkimme silhuetin, visuaalisen kuvastomme, tapamme ja tottumuksemme: kulttuurimme. Sen takia onkin kiinnostavaa pohtia ja tutkia miten itsellemme jossakin määrin edelleen vieras kulttuuri kuten islam, ja muslimit ovat osa 2020-luvun yhteiskuntaamme ja millä tavoin esimerkiksi uskonnonharjoittaminen ja sen näkyminen on sallittua, haluttua ja toivottua erityisesti osana katukuvaamme.