Kirjoittaja: Stina Aaltolahti
Kun kuolema tulee kohdattavaksi
”Olemme aloittaneet saattohoidon”, on lause, joka iski ihmisen kuolevaisuuden ilman varoitusta osaksi todellisuuttani neljä vuotta sitten. Isoäitini oli saanut muutama päivä aiemmin aivoverenvuodon. Isku tajuntaan oli äärimmäisen rikki repivä, sillä saattohoitopäätös oli tehty meitä, potilaan lähipiiriä kuulematta. Saattohoito on vakavasti sairaan ihmisen hoitoa tilanteessa, jossa taudin etenemiseen ei enää voida vaikuttaa, eikä parantavaa hoitoa enää anneta. Kokemus herätti itsessäni pakottavan tarpeen selvittää, mitä hyvä saattohoito on.
Istuessani pienen terveyskeskuksen vuodeosaston aulakirjastossa, silmiini osui Juha Hännisen kirjoittama saattohoito-opas. Opas on tarkoitettu sekä potilaalle että hänen omaisilleen. Psyykkistä ja hengellistä tukea käsittelevässä luvussa mainitaan saattohoidon vapaaehtoisten merkitys tukiverkoston luomisessa. Oppaan sisällöt tuntuivat korulauseilta isoäitini tilanteessa, jossa hyvä perushoitokin tuntui olevan voimia vievän taistelun takana.
En varsinaisesti halunnut miettiä tilanteessa saattohoitoa, joka isoäitini kohdalla tarkoitti käytännössä ainoastaan nesteytyksen lopettamista. Korutonta, mutta totta. Toivottomalta tuntuvassa tilanteessa heräsi usein kysymyksiä siitä, minkälaista aika ennen kuolemaa on, ja kuka kohtaa kanssani kuoleman, oli kyse sitten omasta tai toisen kuolemasta. Samoja kysymyksiä miettii varmasti meistä jokainen, ainakin silloin, jos satumme muistamaan oman kuolevaisuutemme.
Kokemuksista kohti tutkimusta
Kun kuolema lopulta vieraili perheessäni, tuli siitä matkakumppani, joka on pysynyt rinnallani lupaa kysymättä. Koin tapahtumien jälkeen vahvaa tunnetta siitä, että minun on tehtävä graduni kuolemaan liittyen, sillä olin päässyt kokemusteni jälkeen tarpeeksi tasapainoon käsitelläkseni jälleen vakavaa aihetta. Kuolema päätti kuitenkin tulla uudelleen osaksi elämänkulkuani reilu vuosi sitten, kun isäni kuoli äkillisesti ja yllättäen sydänkohtaukseen. Aluksi kuolemantutkimuksen tekeminen tuntui tulevan aivan liian lähelle, mutta sen merkitys kasvoikin entisestään.
Tunsin vahvaa halua päästä tekemään kokemuksen tutkimusta itselleni äärimmäisen merkityksellisestä aiheesta. Erityisesti mieleeni oli jäänyt saattohoito-oppaan sisällöt vapaaehtoisten roolista ja merkityksestä. Varmasti osittain perustuen sanontaan: ”Siitä puhe, mistä puute.” Minulla oli siis lähtökohtaisesti palava halu selvittää, mitä hyvä saattohoito voi parhaimmillaan olla potilaan ja läheisten kannalta, kun saattohoidossa toimii myös vapaaehtoisten joukko. Tutkimukseni tarkoitusta pohtiessani keskiöön nousi ennen kaikkea kysymys siitä, miten vapaaehtoiset merkityksellistävät saattohoitokokemuksiaan osana elämänkulkuaan. Tämä oli ensimmäinen keskeinen kysymys, jonka avulla lähdin rakentamaan omaa tutkimustani.
Keskiössä saattohoidon vapaaehtoisten kokemukset
Saattohoidon vapaaehtoistyön kehittämiseen panostetaan Suomessa tälläkin hetkellä. Kolmevuotinen SAAVA-hanke keskittyy saattohoidon vapaaehtoistoiminnan kehittämiseen kaikkialla Suomessa, ja sen tavoitteena on tuoda saattohoidon vapaaehtoistoiminta pysyväksi osaksi hyvää saattohoitoa. Saattohoidon vapaaehtoistyö on organisoitua ja palkatonta toimintaa, joka täydentää hyvää hoitoa, ja on osa ihmisen kokonaisvaltaista tukemista. Saattohoidon vapaaehtoistoimintaa ja vapaaehtoisten koulutusta järjestävät ja koordinoivat esimerkiksi säätiöiden ylläpitämät saattohoitokodit, syöpäjärjestöt, syöpäyhdistykset sekä seurakunnat ja saattohoitoa tarjoavat yksiköt.
Saattohoidon vapaaehtoisiin liittyviä tutkimuksia löytyy muun muassa hoitotieteestä, mutta uskontotieteessä aiheeseen liittyvää tutkimusta on hyvin vähän. Aiemmat tutkimukset ovat uskontotieteessä keskittyneet esimerkiksi saattohoitopotilaan tai palkkatyötä tekevien kokemuksiin.
On tärkeää, että saattohoidon vapaaehtoisten kokemukset ja ääni tulevat kuuluviin, sillä heidän merkityksensä ja roolinsa osana kokonaisvaltaista hoitoa on tärkeä. Saattohoidon vapaaehtoiset ovat osaltaan toteuttamassa saattohoidon tavoitteita, jotka liittyvät sekä hyvään elämään että hyvään kuolemaan, kärsimysten lieventämiseen ja läheisten tukemiseen. Ennen kaikkea keskiössä on yhtä saattohoidon vapaaehtoista lainaten: ”Olla ihmisenä ihmiselle.”